Toukokuun lämmöstä oli ihana nauttia. Ensimmäisinä viikkoina maassa oli vielä kosteuta, eikä yhdelläkään puutarhurilla aavistustakaan, miten pitkä sateeton kausi oli tulossa. Lämpökin jo loppui ja takkaan oli laitettava tuli, mutta taivas ei vettä ole suonut. Ei ainakaan minun pihalleni. Viime viikolla sain puutarhamyymälässä asioidessani saderyöpyn niskaani. Naama messingillä ajelin kotiin märistä vaatteista piittaamatta, vain pettyäkseni. Meidän nurkilla oli yhtä kuivaa, kuin lähtiessäni. Oli taas pakko kastella vesijohtovedellä.

En muista toista kevättä tai alkukesää, jolloin olisi ollut näin kuivaa. Katolta kerätyllä sadevedellä on keväät ja kesät pärjätty. Minun on todella vaikeaa käyttää vesijohtovettä pihakasvien kasteluun. Ahdistun siitä. Lasken vettä letkulla pönttöihin, jotta voin tehdä vuorokauden seisoneella vedellä kohdennettua kastelua kastelukannulla. Kohdennettu vesikään ei riitä, on käytettävä myös sadettajaa. Nurmea en suostu kastelemaan, kuolkoot pois. En koskaan ole ollutkaan nurmikkoihminen.

Opin arvostamaan vettä asuessani miltei seitsemän vuotta Itä-Afrikassa. Vesi ei ollut siellä itsestäänselvyys. Sitä lirisi maan pinnassa kulkevia putkia pitkin, lähinnä öisin, maan alle  koralliin louhittuun terästankkiin, josta se pumpattiin aamulla sähköpumpulla katolla olevaan säiliöön. Siis pumpattiin, jos oli sähköä. Usein ei ollut ja silloin säännösteltiin. Useammankin kuukauden ajan vesi jouduttiin noutamaan ennen auringon nousua naapurissa asuvan ministerin putkesta. Hänelle vettä riitti aina, eivätkä hänen yövartijansa panneet pahakseen naapuruston muita veden noutajia. Onneksi veden noutoon oli apuvoimia.

Maitokahvilta näyttänyt vesi kirkastui kylpyhuoneen tynnyrissä päivän mittaan liejusakan laskeutuessa pohjaan. Osa vedestä laskettiin kalkkikivifiltterin läpi ja pullotettiin juomavedeksi. Korkea lämpötila vaati peseytymään kahdesti päivässä, mutta siihen meni vain ämpärillinen vettä kerrallaan. Loppu vedestä käytettiin säästeliäästi päivittäisen pyykin pesuun ja ruuanlaittoon. Pyykkivesi sekä kananmunien ja perunoiden keittovesi kelpasi vielä toiselle kierrokselle vessan huuhtelulle.

Nuo vuodet jättivät minuun jälkensä. En edes pese hampaitani juoksevan veden alla. Nyt kärsin, kun vastakkain on puutarhani hyvinvointi ja veden säästämisen neuroosini. Rakas, villin sekalainen puutarhani voittaa. Otsa rypyssä sadetan. Välillä käyn tunnustelemassa  kasvien juurelta, joko kosteus olisi painunut riittävän syvälle ja voisin olla muutaman päivän ahdistumatta.

Mietin kummiohjelmasta saamaani pientä kenialaistyttöä, jonka kotikylässä on nykyään kaivo. Onneksi hänen ei tarvitse kantaa koko lapsuuttaan vettä matkojen takaa.

Olen etuoikeutettu, saan nauttia puhtaasta vedestä. Saan jopa kastella sillä pihani kasvit, jotka eivät ole edes varsinaisia hyötykasveja, vaikka minulle iloa tuottavatkin. Tasan ei mene asiat maailmassa, mutta vain pienesti pystyn tasaamiseen vaikuttamaan.

Isovaleunikko avaa atsalean hiipuvan kukinnan kainalossa kukintonsa ja tunnen suurta liitollisuutta ja onnea. Kaikesta huolimatta, maailma on tällä hetkellä minulle kaunis. Tartun hetkeen, suljen silmäni ja rauhoitun.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat