Lahjoittaisinko kirpputorille, tyrkyttäisinkö ystäville vai myisinkö jossain kirpputoriryhmässä? Koko syyskauden olen tutkinut kaappeja, inventoinut varastona olevaa askartelutilaa ja jättänyt jäähyväisiä lukemattomille tavaroille, joita olen matkassani kuljettanut.
Päätöksemme luopua puutarhasta ja kahden kerroksen asumisesta käynnisti luonnollisesti kysymyksen siitä, mistä voin luopua ja mikä saa yhä kulkea mukanani. Kaappi kaapilta, tavara tavaralta on selvittänyt jokaisen tavaran merkittävyyden. Tulevaan kerrostaloasuntoomme mahtuu kovin vähän.
Joulukoristeita oli viisi isoa laatikkoa. Ne olivat ehkä minulle helpoimmat eroteltavat. Yksi laatikollinen jäi ja muut vein Pelastusarmeijan kirpputorille. Lapsuuden koriste-esineeni pääsivät Fidaan ja isot kassilliset kertomakirjallisuutta sekä isokokoinen rap-artisti taulu Kierrätyskeskukseen. Perheen nuorten tavaroista oli kysyttävä nuorilta itseltään. Jotain säästin kuitekin, josta he olivat valmiita luopumaan.
Onneksi ystävät ovat ottaneet vaatteita ja tekstiilejä, onpa yksi varannut jo lapsuuteni aikaiset haarukat ja veitsetkin. – Kun vaan löytäisin ne kaappien uumenista! Tiedän melkoisen tarkkaan, mitä kaikkea minulla on, mutta tavaroiden paikallistaminen tuottaa haasteita. Sain myytyä neljä lampettien varjostinta, mutta löysinkin vain kolme! Se yksi, josta otin lähikuvia kirpputorille, tuli sujautettua johonkin talteen. Ostaja oli ymmärtäväinen, joten lähetin ne kolme ja jatkan neljännen etsimistä.
Joku voisi sanoa, että helpoimmalla olisin päässyt kuskaamalla kaiken lähimmälle kirppikselle. Tähän en ole pystynyt. Minun on ollut pakko pyöritellä hitaasti jokainen tavara käsissäni jolloin olen voinut tavoittaa myös siihen liittyvät muistot. Ne tavarat, joihin liittyy vahvimpia muistoja, olen halunnut myydä. Olen tarvinnut näkymän siitä, mihin minulle tärkeät tavarani päätyvät.
Myyntitapahtumien kautta olen kohdannut kymmeniä mukavia ihmisiä, joilla on myös ollut kerrottavana tarina, miksi he halusivat ostaa juuri tuon esineen. Matti-nukkeni, jonka isä toi minulle 50-luvun lopussa Ruotsista, sai uuden kodin naisen luota, jonka vanhemmalla sisarella oli ollut samanlainen nukke. Nuken ostaja ei kuitenkaan ollut koskaan saanut leikkiä sisarensa nukella. Nyt hän sai oman nukkensa. Ihana tarina, jossa hauskaa oli vielä se, että nuken ostajan sisaren etunimi oli sama kuin minulla.
Viimeisiä luopumisia, joihin liittyy vahvoja tunteita, on elokuussa edesmenneen tätini kodin laittaminen myyntiin. Talossa kuusi vuotta asuneet vuokralaiset muuttivat pois ja kävin hyvästelemässä talon joulukuun alussa. Toivon, että sen ostavat ihmiset saavat olla talossa yhtä onnellisia, kuin minä sain olla aina siellä vieraillessani.
Kun otimme ulkorakennuksen vintiltä alas kaksi potkukelkkaa, silmäni kostuivat. Vanhemmassa mummoni tapasi työntää minua pienenä. Hän potkutteli kanssani kauppaan lumisilla teillä, kirpeässä pakkasessa, jossa toinen huivi oli nostettu kasvojeni eteen suojaksi ja toisella minut oli köytetty kelkkaan kiinni, etten pudonnut vauhdissa. Toinen, vaaleamman sininen kelkka oli tätini. Sillä hän kulki talvet Parkkarilasta keskustaan töihin ja sillä hän antoi kyytiä minun lapsilleni. Minun olisi ollut mahdottoman vaikeaa luopua noista pölyisistä ja vanhoista kelkoista. Onneksi paljon minua nuorempi sisareni asuu omakotitalossa ja pystyi ottamaan kelkat. Minä voi tulevinakin talvina potkutella Lappeenrannan lumisia teitä ja muistella noita menneitä hyviä hetkiä ja rakkaita ihmisiä, jotka ovat jo poissa.
Tavarainventaariota tehdessäni olen oppinut tuntemaan itseni entistä paremmin. Minä en ole kiintynyt tavaroihin, minä olen kiintynyt niiden tuomiin muistoihin. Tämän oivaltaminen on helpottanut luopumista. Olen kuvannut lasteni piirustuksia sekä koulun käsitöitä ja kirjoittanut mummoni vanhoista esineistä tarinoita. Sen jälkeen olen suunnannut joko roskikselle tai kirpputorille. Minusta tuntuu, että askel kevenee, kun tavara vähenee.
Omaa nykyistä kotiamme saamme asua vielä ensi kesään, ehkä kauemminkin. Tulevan kotimme peruskivi on muurattu vasta viikko sitten. Tästä osaan lähteä, kiukkuiset polveni pitävät minut lähdön välttämättömyydestä tietoisena. Se Lappeenrannan talo, jonka pihalla Tilda-mummoni kanssa puuhailimme, jonka verannalla joimme tätini kanssa kesäkahveja kymmeniä vuosia, se on vaikeampi luovutettava. Onneksi en itse ole asiassa päätösvaltainen.
Kaikelle tulee aika päästä irti.
