Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Kun omainen kuolee, läheisillä on surun lisäksi monta asiaa hoidettavana. Heillä on oikeus odottaa, että hautaamiseen ja perunkirjoitukseen liittyvät ammattilaiset tuottavat kukin palvelunsa rehellisesti ja asiallisesti.

Olen viime vuosien aikana hoitanut kahden läheisen kuolinpesän asiat. Toisessa kaikki sujui hyvin. Toisessa kismittämään jäi hautaustoimiston palvelu. Unohtivat kertoa, että kaikki kalliit kukkalaitteet menevät arkulle laskemisen jälkeen roskiin, kun vainaja menee tuhkattavaksi. Rakkaalle isälle ja ukille kukkia valitessamme emme tahtoneet olla kitsaita. Järkytys olikin kappelin ovella suuri suntion tiedustellessa, otammeko kukat mukaan. Miten niitä, hautajaisvihkoksi sidottuja mukaan ottaisi? Koruttomasti suntio kertoi niiden menevän sitten roskiin. Jos hautaustoimisto olisi kertonut, että kukat eivät mene tuhkaukseen, olisimme valinneet kimppuja. Kukkakimput olisimme voineet ottaa mukaan ja viedä ne läheiseen vanhainkotiin, eläviä ilahduttamaan. Onneksi tarkka isäni ei ollut moista haaskausta enää näkemässä.

90-vuotias tätini kuoli elokuun viimeisenä, aamupäivällä. Niin tarkan tätini tapaista. Eläkkeenmaksu, palvelutalon hoitomaksu ja Kelan hoitotuki menivät kaikki täsmään. Soitin tiedon kuolemasta samana iltapäivänä kaikille tietoa tarvitseville tahoille. Kahdella vakuutusyhtiöllä oli toisistaan eroava vastaanotto. Toisessa kiitettiin tiedosta ja esitettiin osanotto. Toisessa virkailija totesi, että kyllä tämä tieto tulee heille automaattisesti, kuulemiin. En pahoittanut mieltäni.

Mieleni pahoitin vasta perunkirjoitusaikaa järjestäessäni. Tuttu varatuomari oli jäänyt eläkkeelle, joten valitsin samoilta kulmilta toisen. Soitin tiedustellakseni sopisiko hänelle aamu ennen hautaamista? Puhelu kesti 22 minuuttia, minä lähinnä kuuntelin. Hän lueskeli ääneen kalenteriaan, luetteli kotimaan ja ulkomaanreissunsa ja mahdolliset päivät, jolloin hän voisi asiaa valmistella. Hautajaispäivää hän ei pitänyt perunkirjoitukselle sopivana. Jos vaikka tulisi jotain riitaa, pilaisi tunnelman. Yritin vakuutella, ettei mitään riitaa ollut tulossa. Kerroin perikunnan osallisten olevan vuorotyöläisiä ja pitkämatkalaisia. Hän pyysi silti valitsemaan toisen päivän.

Perikunta valitsi toisen päivän ja lähetin asianajajalle kysymyksen, paljonko perunkirjoitus tulisi maksamaan. Hän ei osannut hintaa sanoa, sitä ei voinut arvioida ennen, kuin hänellä olisi kaikki tiedot. Vastasin kertomalla, että minä hoidan kaikki tarvittavat paperit hänelle, kerroin osalliset,  omaisuuden määrän ja muodon. Kerroin myös, että edellinen sukulaisen perunkirjoitus oli maksanut 500 euroa ja pyysin häntä arvioimaan, paljonko tälle tulisi hintaa. Vastauspostissa tuli tyrmäys. Asianajaja ilmoitti lopettavansa keskustelun kanssani. Hän ei viidelläsadalla perunkirjoitusta hoitaisi. Pihiys voi kostautua myöhemmin, hän kirjoitti.

Voi minua, olin pahoittanut asianajan mielen. Vastasin postiin pyytämällä anteeksi, etten tosiaankaan ollut pyytänyt palvelua viidelläsadalla, vain kertonut, mitä se Helsingissä viime kerralla maksoi. Hän leppyi, luulen. Sain vastauksen, että ei hänellä siihen olisi aikaa ollutkaan. Teki mieli sanoa: "Otan osaa, sulla on varmaan rankkaa juuri nyt."

Arvoin perikunnalle uuden asianajajan. Minua onnisti. Vastauspostissa mies ystävällisesti ilmoitti ottavansa perikunnan vastaan toivomanamme päivänä, vaikka olikin lauantai. Mukaan hän oli liittänyt palveluhinnaston.

Olen nyt valinnut tädille arkun ja viimeiset kukkaset. Ne kukat pääsevät vielä hautakummullekin. Muistotilaisuus ja muut järjestelyt on hoidettu. Kuun lopulla saatamme tädin viimeiseen lepoon, miehensä viereen. Yksi aikakausi on päättyy.

Katselen keskellä olohuonettamme nököttävää tädin tiikkistä puhelinpöytää. Sille ei ole kodissamme paikkaa, mutta silti minun oli saatava se muistoksi. Olen sen hionut ja lakannut, samalla tehden luopumistyötä. Voin nähdä tätini istumassa pöydän istuinosassa, puhumassa lankapuhelimeen, aina iloisena, hymyilevänä. Rakas tätini oli sukumme viimeinen minut aina tuntenut ihminen, kiinteä osa elämääni. Olen kiitollinen, että minulla oli hänet.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/2 | 

Käytännöt ilmeisesti vaihtelevat. Meitä neuvottiin, että siunaustilaisuuden päätteeksi kukat noudetaan arkulta ja saattoväki vie ne kulkueena uurnalehdon muistokivelle. Näin tehtiinkin. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Huomenna on juhannusaatto, on valoisaa ja taivas valuttaa sitä kauan kaipaamaamme vettä. Lämpömittari näyttää kolmeatoista. Ihmiset kitisevät, juhannus menee kuulemma pilalle. Puutarhani kiittää ilmoista, enkä minäkään harmistu. Ei minun kaikkea tarvitse saada, johan tuota aurinkoa olikin. Alkuyön ilma on mieleni representaatio. Suru on koskettanut ja tietoisuus menettämisestä on asettunut minuun pysyvästi. Olen kuukauden aikana saattanut kaksi hyvää ystävää viimeiselle matkalle.

Kummankin kuolema tuli yllättäen. Kummankin liian aikainen lähtö tuntuu väärältä. Neljä vuotta sitten menetin isäni, joka hänkin lähti arvaamattomalla hetkellä, mutta sairastumisen uuvuttamana. Pian on vuosi pitkään sairastaneen äitini kuolemasta. Kuolema ei ole yhteismitallista. Ikääntyneiden ja itsekin poispääsyä toivoneiden lähtö on helpompi  hyväksyä. Näin me kuljemme, syntymästä vanhuuteen ja hautaan. Se on elämän kiertokulku.

Kaksi ystävääni eivät olleet vielä valmiita lähtemään, heillä olisi ollut yhä kymmeniä hyviä vuosia edessään. Heidän perheensä ja me ystävät emme olleet heistä valmiita luopumaan. Elämää jäi elämättä, heistä ei koskaan ehtinyt tulla isovanhempia, he eivät koskaan ehtineet nauttia eläkeläisalennuksista. Kuolema ei kysy sopivaa hetkeä, se vain poimii, välillä ne ihanimmat, hauskimmat ja viisaimmat. Se tuntuu pahalta.

Kaipaan ystäviäni. Kaipaan yhteisiä muistoja, yhteistä käsitystä maailmasta ja sitä tiedon ja  ihmisyyden viisautta, mitä heillä molemmilla oli. Tiedän olevani kaipauksessani itsekäs, mutta surua ei voi arvottaa. Minun ei tarvitse työntää suruani pois sen vuoksi, että monien muiden menetykset ja suru ovat suurempia. Tämä suru on minulle todellista ja se tekee kipeää.

Kun joukko ystävyyksiä kokoontuu heinäkuussa vuotuiseen tapaamiseen, yksi ihanista naisista on joukosta poissa. Mikään ei ole enää, kuin ennen. Seuraavana päivänä ajamme  puolisoni kanssa Tampereelle, jossa meillä on sovittu tapaaminen. Tapaamiseen tulee enää vain leski. Mikään ei ole enää, kuin ennen.

Olen kiitollinen kummankin poiskutsutun ystävyydestä, joka kesti vuosikymmeniä. Haluan vaalia ystävyyssuhteita, joita minulla yhä on ja nauttia päivistä ja hetkistä. Toisaalta haluan jättää taakseni sellaiset ihmissuhteet, jotka eivät ole tasa-arvoisia ja kummallekin iloa tuottavia. Näillä ikälukemilla ei jaksa enää taakkoja mukanaan raahata.

Juhannus, vaikkakin kylmä ja sateinen, on kuitenkin valoisa kesän juhla. Olkoot se myös ihmisten kohtaamisen ja ystävyyden juhla, suruineen ja iloineen. Vesisateella ja viileässäkin.

Kommentit (0)

Lauantaina saattelin äitini hautaan ja maanantaina rokkasin keittiössäni onnellisena. Luullakseni en ole seonnut, eivätkä mielialani ailahtele rajusti. Minä vain elän elämääni.

Luopumiset, menetykset ja kuolemakin ovat osa elämää. Koko elämäni pisin ihmissuhde päättyi, kun äitini kuoli. Olen kiitollinen, että perheemme sai valmistautua hänen lähtöönsä riittävän kauan. Kun muistotilaisuudessa kuulin äitini  ystäviensä kertovan häneen liittyviä muistoja tunsin kummallisella tavalla irtautuvani tyttären roolista. Hänen kuolemansa vapautti minut jostain näkymättömästä sidoksesta. Samalla tunnistin itsessäni äitini perimän, ne hyvät asiat, jotka olin häneltä saanut. Sunnuntaina oli ihmeellisen rauhallinen olla.

Maanantaina allekirjoitin kappakirjan ja luovuin edesmenneen isäni rakentamasta mökistä. Luopumisen surutyötä oli lasten ja lastenlasten kanssa tehty jo kaksi vuotta, isäni kuolemasta saakka. Tähänkin olimme saaneet riittävästi aikaa. Yksi aikakausi oli ohi. Kaupan jälkeen ajelin auringossa kylpevien peltojen halki, enkä enää kokenutkaan haikeutta. Minä olin onnellinen, että mökkimme oli saanut omistajikseen ihanat luontoa arvostavat ihmiset.

Kotimatkalla, ennen Helsinkiä puhelimeni pirisi kahdesti. Ihanat ystävät olivat varanneet minulle sieniä. Toisen satsin sain suoraan kotiini toimitettuna ja toisen kävin sairastuneelta sienestäjältä noutamassa. Viisi tuntia käsittelin kantarelleja ja suppilovahveroita ja lopuksi valmistin kermaisen sienimuhennoksen sekasienistä. Jokaista sientä käsitellessäni iloitsin ystävistäni. Miten paljon iloa he minulle näillä sienillä tuottivatkaan! Annoin Radio Nostalgian suoltaa tuttuja kappaleita, tanssahtelin ja riivin kantarelleja. Nesteitä haihdutellessani muistelin kaikkea, mitä olen ystävieni kanssa elämäni aikana kokenut.

Hämmästyneelle puolisolle selittelin herkullista ilta-ateriaa.

- Leikin tänään hyvää vaimoa.

- Saat leikkiä muulloinkin, jos haluat, tokaisi mies ja kehui muhennosta.

Tiistaiaamuna pakkasin auton takakonttiin perennoiden jakotaimia, jälleen kerran. Ne olivat nyt matkalla uusiin maisemiin, toisiin pihoihin. Ajattelin, että puutarhani täytyy olla hyvillään, että olen saanut tämän vuoden aikana jaettua sen rönsyilevää uhkeutta toisillekin. Tänä vuonna olen antanut aikaani ihmisten kohtaamiseen enemmän kuin puutarhan hoitoon. Olen saanut noista kohtaamisista paljon iloa.

Elämä on varjoa ja valoa, kuten jossain laulussakin sanotaan. On tärkeää olla sidoksissa toisiin ihmisiin, mutta myös vapaa. Ihmisistä ihminen iloa saa. Miksei myös elämistäkin, mutta se on jo vähän toinen tarina.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Aavistus syksyä aamuilmassa viivytti lähtöäni työhön elokuun 24. päivänä. Lopulta astelin autolle ja lähdin ajelemaan. Jo kaukaa näin, että kotini lähistöllä, ensimmäisen suojatien kohdalla seisoi kolme pikkuista koululaista. Hiljensin ja pysähdyin jo hyvin kauas. Tytöt ylittivät tien ja minä jatkoin matkaa. Ohittaessani heidät, tyttöjen kädet nousivat kiivaaseen vilkutukseen. Minä vilkutin takaisin ja sanoin kuvailemattoman suuri kaipuu puristi rintaani, minulta pääsi itku. Isäni kuoli yllättäen kaksi vuotta ja kaksi kuukautta aikaisemmin. Nyt isän ikävä ja suru vyöryi varoittamatta päälleni valtavalla kohinalla.

Hämmennyin. En ymmärtänyt omaa reaktiotani ja itkukin väistyi vasta moottoritielle päästyäni. Oli surullinen ja yksinäinen olo.

Työssä olin ehtinyt aloitella päivän puuhia, kun puhelin soi. Sain suru-uutisen. Äitini oli kuollut neljäkymmentä minuuttia aikaisemmin. Juuri silloin, kun pikkuiset koululaiset vilkuttivat minulle ja minulta pääsi itku.

Aika pysähtyi. Minä pysähdyin.

Olen yhtäkkiä siirtynyt ensimmäiseen riviin. Takana on kuusikymmentä vuotta elämää, edessä määrä, jota en tiedä. Molemmat vanhempani kuolivat 82-vuotiaina. Yritän väistellä ajatusta, että ehkä minullakin on parhaimmassa tapauksessa tuo parikymmentä vuotta jäljellä. Tarkemmin ajateltuna 20 vuotta tuntuukin ruhtinaalliselta. Se on reilut 7300 päivää. Luku saattelee minut miettimään, mitä kaikkea noina päivinä haluaisin tehdä ja kokea.

Olen nähnyt ja kokenut paljon. Olen saanut matkustaa, rakastaa ja kokea rakkautta. Olen saanut opiskella mitä haluan sekä tehdä palkkatyötä että vapaaehtoistyötä josta pidän. Olen saanut syntymäsukuni ja mieheni suvun kautta elämääni ihania ihmisiä ja minulla on rakkaita ystäviä. On kuitenkin jotain, jota vielä kaipaan.

Nyt itsekin mummona ymmärrän minulle niin rakasta Tilda-mummoani. –Kun saisin niin kauan ellää, että näkisin siun isoks kasvaneen, mummo tapasi huokailla. Hänen toiveensa toteutui. Hän näki minun valmistuvan ensimmäiseen ja toiseenkin ammattiin sekä menevän työelämään. Hän ehti myös nähdä ensimmäisen lapseni syntymän.

Minäkin toivon, että saan nähdä minulle rakkaiden lastenlasteni kasvavan aikuisiksi ja pärjäävän. Rakastavin mummosilmin seuraan heidän puuhiaan ja toivon oman mummoni sanoin heille varjelusta jokaiseen heidän askeleeseensa.

Toivonhan minä toki paljon muutakin. Toivon hyviä päiviä perheeni ja ystävieni kanssa. Niiden eteen olen valmis aikaani antamaan. Toivon, että saan vapaaehtoistyössäni rikos- ja riitasovittelijana olla edistämässä osapuolten sovun syntymistä mahdollisimman monta kertaa.

Kun annan ajatusteni lentää toiveiden siivin, maailma näyttää taas valoisammalta. Elämällä on varmasti vielä paljon hyvää annettavana. Olen kiitollinen, että sain pitää vanhempani näin kauan. Eturiviin astuminen ei tunnukaan enää niin pelottavalta.

Kommentit (1)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto