Saamani sairaanhoito Ranskassa oli kuin ihme. Jouduin muutaman viikon sulattelemaan kokemustani, ennen kuin uskalsin siitä edes kirjoittaa. En aio analysoida, mistä erot suomalaiseen päivystyspalveluun johtuvat, niiaan vain kiitokseksi saamastani hoidosta.

Lähes kuukauden mittainen tekstintekomatkani Italian Rivieralle sai puolivälissä harmillisen käänteen, kun kovat vatsakivut iskivät. Sos Internationalin kautta minut ohjattiin kahdenkymmenen minuutin päähän Ranskaan, yleiseen sairaalaan. Ilmoittautumiseen meni viisi minuuttia enkä ehtinyt edes kunnolla istua, kun ensimmäinen hoitaja oli jo mittaamassa verenpaineet ja happiarvot. Laboratoriokokeet ja sydänfilmi seurasivat sellaisella tahdilla, että alkoi jo hirvittää. Alle tunnissa olin keskustelemassa lääkärin kanssa tuloksista ja pääsin maksamaan omavastuuosuuteni, reilun sata euroa.

Kun puolentoista tunnin kuluttua istuin paluumatkalla taksissa, kahden päivän antibiootit ja kipulääkkeet sekä reseptit laukussa, en voinut kuin ihmetellä. Miten se kaikki kävi niin ripeästi? En ollut edes ainoa potilas, muutkin näyttivät saavan aivan yhtä ripeää palvelua. Kaikki sujui hyvin englanniksi ja henkilökunta oli iloista sekä rentoa.

Kahta päivää myöhemmin, kun kävin kontrollilabroissa olo oli jo hyvä eikä parinkymmenen eron laboratoriomaksukaan hirvittänyt. Kokemuksesta jäi hyvä, mutta hämmentynyt mieli. Miten ihmeessä ne pystyvät tuollaiseen?

Meillä on pitkään uskoteltu, että terveydenhoitomme on harvinaisen hyvää. Työtään tekevät ammattilaiset ovat varmasti taitavia, heitä on vain liian vähän. Terveydenhuollon kokonaisuuden toimivuuteen tuskin uskoo enää kukaan. Hoitotakuut eivät enää toteudu ja leikkausjonoon on vaikea päästä. Fysioterapeutti opastaa ikääntyneitä vahvistamaan lihaksia, vaikka nivel vaatisi vaihtoa. Seuraillaan, sanotaan. Ikääntynyt kinkkaa kivuliaasti kyynärsauvoilla tai jää kotiseiniensä sisäpuolelle eristyksiin, kun leikkausjonoon ei ole asiaa. Lihasten vahvistaminen lakkaa kiinnostamasta, toivo hiipuu, ihminen alistuu.