Kirjoitukset avainsanalla vapaus

Tänään on erikoinen arkipäivä, jollaista en muista minulla olleen pitkään aikaan. – Liekö koskaan? Minulla ei ole mihinkään menoa eikä mikään työ odota loppuunsaattamista. Ulkona lumi ja pakkanen, ympärillä hiljaisuus ja kehossani levollisuus. Kuuntelen jääkaapin hurinaa, köllöttelen sohvalla ja ajattelen laiskasti, eli annan ihanien asioiden tulla ja mennä. Olen rennosti, kuin siskoni kissat. Toiseksi vanhimman poikani  lentokone nousee pian ilmaan ja vie hänet kolmeksi kuukaudeksi Karibialle, etäopiskelemaan. Samalla kun opiskelee, voi kuulemma myös nauttia elämästä. Nuorissa aikuisissa on kadehdittavaa rentoutta, jota minun ikäpolvellani ei ole ollut. Sodan jälkeisessä ajassa isovanhempamme ja vanhempamme joutuivat rakentamaan hyvinvointia kovalla työllä. Meillekin opettivat, ”vie mennessäs, tuo tullessas”. Liikeessä oleminen oli tärkeää, sillä mummoni sanoin ”tekijält tulee aina jottain, tekemättömält ei mittää”. Niillä opeilla olen mennyt ja tuhatta rautaa olen tulessa pitänyt.

Siirryttyäni 2017 kolmipäiväiseen työviikkoon uskoin Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä olevan viikoittain. Ei niitä kahteen vuoteen ollut. Onnistuin täyttämään osaeläkepäivät erilaisilla menoilla ja vapaaehtoistöillä. Sovittelin, työnohjasin ja matkustin ympäri maata kouluttamassa. Aika haipakkaa oli nuo viimeiset kaksi vuottakin! Rentoutumaan pääsin vain lomalla, kotipiiristä ja arjesta erossa.

Tämä vuosi 2019 saa nyt olla minulle vähentämisen ja pysähtymisen vuosi. Minulla ei ole omaisia, joiden hyvinvoinnista olisin vastuussa. Olen saattanut haudan lepoon vanhempani ja tätini miehineen. Lapseni ovat pärjääviä aikuisia ja lapsenlapsilleni voin olla mahdollistava mummo, silloin kun haluan. Heidän hyvinvoinnistaan vastaavat vanhempansa. Puoliso ja läheiset ystävät ovat terveitä ja kuosissa, sisarellani on perheensä ja koirakin on kuollut. Voin ottaa positiivisena asiana, ettei kukaan tarvitse minua kipeästi. Minulla on käytössäni valtava vapaus, joka kasvaa entisestään kesäkuussa, kun aloitan viimeisen kesälomani, jolta minun ei enää tarvitse palata työhön.

Minulla on jatkossa entistä enemmän aikaa sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. Otin vuoden alussa vastaan Helmet-lukuhaasteen, joka ohjaa löytämään erilaista luettavaa, valitsemaan tutun ja tavanomaisen sijaan uutta, erilaista. Kolmen ensimmäisen viikon aikana olen lukenut kymmenen kirjaa ja saanut uusia näkökulmia niin ihmisen historian, kuin runouden kautta. Se on virkistänyt ajatteluani ja antanut aavistaa, että edessä on vielä monenlaista löydettävää ja ihmeteltävää.

Kirjoittajana tunnen vapautuvani. Kun eläköidyn, minun ei tarvitse miettiä, mitä työtoverit tai sidosryhmäläiset teksteistäni ajattelevat. Voin kirjoittaa vailla pidäkkeitä. Vuodenvaihteen kaksiviikkoisella lomallani viimeistelin pitkän tekstini, josta nyt odottelen kolmelta arvioijalta kommentteja. Uudet kirjalliset ideat mylläävät jo päässäni, mutta kesytän ne tyynesti. Minullahan on nyt koko loppuelämä aikaa.

On riemullista löytää ilo päivittäin. Tänään iloitsin seinällä tanssivista heijastumista, jotka syntyivät auringon osuessa kattolapun prismoihin. Toivoisin kovasti voivani löytää iloa myös sellaisista asioista, joita olen koko ikäni karttanut. Silittäminen, ikkunoiden peseminen ja imurointi eivät koskaan ole tuottaneet minulle iloa. Imuroin, joskin vastentahtoisesti, -80-luvulla, kun imurista alkoi tulla savua. Katsoin sen merkiksi, ettei imurointi ole minua varten. Ryhdyin puuhaan uudelleen vasta kolme päivää sitten. Vikavirtasuoja katkaisi sähköt kolmesti, ennen kuin uskoin. Imurointi ei ole minua varten. Kammoan sitä nyt entistä enemmän. Kävin sentään ostamassa uuden imurin. Aionkin etsiä iloa ikkunoiden pesemisestä ja silittämisestä. Olen aivan varma, että riittävä aika ja positiivinen ote työhön kuin työhön tuottaa iloa. Ilohan syntyy usein aikaansaannoksesta tai havainnosta. Imuroinnin ilot jätän toisille.

Jääkaappi pitää taukoa. Ei kuulu hurinaa, nyyhkäyksiä eikä ininää. Poikani lentokone on jo ilmassa ja auringon paiste on muuttunut hämäräksi. Hiljaisuus tykyttää korvissa. Elämä tuntuu hyvältä juuri tässä ja nyt. Jääkaappi nyyhkäisee.

Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä aion pitää joka kuukausi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Osa-aikainen eläkeläisyys on asettunut iloiseksi elämäntavaksi. Joskus mielessä vielä häivähtää hämmästys siitä, miten paljon työtä tein vuosi tai kaksi sitten. Hauskaahan se oli, mutta eipä ole hullumpi tämäkään vaihe, jota olen nyt elänyt kymmenen kuukautta.

Vapaudesta olen ottanut kaiken irti, ehkä vähän liikaakin. Reissuja on kertynyt ennätysmäärä ja ensi vuosi saakin olla rauhoittumisen vuosi.

Palasin äskettäin viiden vuorokauden kirjoittamismatkalta Tallinnasta. Minulla on puuhakkuusongelma, enkä osaa kotonani keskittyä. Aina jotkut lakanat huutavat kaapissa ja pyytävät päästä toiseen järjestykseen. Loppumattomasti on muistojen laatikoita, pientyökaluja ja mummovainajien pikkuliinoja ja muuta retrokamaa, joiden inventaario on aika-ajoin välttämätöntä. Inventaariossa tavara kyllä vähenee koko ajan, siirtyy tarvitsevimmille omistajille, mutta niin vähenee aikakin. Nimittäin se aika, jonka olen aikonut käyttää minulle tärkeisiin asioihin. En halua olla syvällinen inventoija. Haluan mieluummin olla tärkeiden tarinoiden kertoja.

Kun on kasvanut ”vie mennessäs, tuo tullessas” –mentaliteetissa, rauhoittuminen jopa hotellihuoneeseen tuntuu vaikealta. Ensimmäinen ilta Tallinnassa meni mukana olevia tavaroita järjestellessä ja käsittämättömältä tuntuvaa oman ajan määrää hämmästellessä. Maanantaiaamuna siirryin tekstimaailmaan lukemalla käsikirjoitukseni läpi.

Kirjoitin aamupäivän, mutta jo puolenpäivän maissa tunsin syyllisyyttä. Miten itsekästä olikaan varata itselle näin paljon aikaa, kun kotona olisi vaikka mitä puuhaa. Silittämätön verho, kylpyhuoneen lattiakaivo ja lukemattomat ja lajittelemattomat valokuvat täyttivät mielen. Oli pakko saada raitisilmatauko.

Kävelin vanhaan kaupunkiin ja tarvoin sen kujia ristiin rastiin. Rakastuin Tallinnaan. Hullua, sillä olen käynyt siellä useita kymmeniä kertoja aina 70-luvusta alkaen. Koskaan aiemmin en kuitenkaan ollut vaeltanut siellä vailla aikataulua ja ajastettua ohjelmaa. Oivallan, mitä vapaus todella on. Minähän voi kävellä vaikka viisi päivää. Minulla ei ole työnantajan tai kustantajan antamaa agendaa, minulla on vain aikaa. Minulla ei ole työpuhelinta, josta kurkistella, mitä maailmassa tapahtuu. Maailma on tässä ympärilläni. Minulla on aikaa kirjoittaa, mutta minulla on myös aikaa ajatella, ihmetellä ja ilostua.

Torstai-iltaan asti elän aikatauluista riippumatonta elämää. Kirjoitan huoneessa, hotellin baarissa, käytävien ulkonemissa ja kaupungin kuppiloissa. Toki herään kellon soittoon, sillä hyvä aamiainen puoli kymmeneltä rakentaa kirjoituskunnon. Joka päivä ulkoilen, syön myöhäisen lounaan kaupungilla ja kirjoitan. Kävelyretkillä kaipaan ystävää. En muista koskaan, edellistä kirjoitusreissuani lukuun ottamatta, olleeni yksin matkalla. Aina mukana on ollut perhe tai ystäviä. Jopa kongressimatkoilla olen ystävystynyt muiden osallistujien kanssa ja tauot ja vapaa-aika on vietetty yhdessä. Yksin oleminen on hämmentävää, mutta sen on myös täydellistä vapautta.

Perjantaiaamuna taika-aika on ohi. Pakkaan ja alan hoitaa yhteyksiä Suomeen. Ostan tuliaisia, värjäytän kulmakarvat ja syön viimeisen aterian. Kun kaikki on suoritettu, käytän loppuiltapäivän kirjoittamiseen. Olen siirtynyt arkimoodiin, jossa ensin on se kaikki muu ja sitten kirjoittaminen. Tallinnan satamaan saapuessani huomaan olevani mummo. Tulin hyvissä ajoin, tuntia liian aikaisin. Varmuudeksi. Vai olisiko koti-ikävä?

Kommentit (0)

Olenko rennompi, kuin ennen? Kuusi kuukautta osa-aikaista työelämää takana on hyvä pysähtyä tarkastelemaan mahdollisia muutoksia. Minullahan on ollut 40% entisestä työajasta käytettävissäni omaan hyvinvointiini. Puolessa vuodessa se tarkoittaa yli viittäkymmentä päivää. Ilokseni voin todeta, että ison osan olen sijoittanut itseeni ja läheisiini.

Minä osaan ottaa rennosti. Makaan pihakeinussa katsellen puiden oksien lempeää liikettä. Laiskasti ajattelen, että tomaatit tarvitsisivat lannoitetta ja ruukkukasvit vettä. Ehkä illemmalla. Puutarha elää elämäänsä ja selviää vähemmälläkin nyppimisellä. Puuhaamisviettiä on osaltaan rauhoittanut reistaileva selkä. Kropallaan ihminen ei voi tehdä enempää, kuin mihin keho suostuu.

Yön tunteina vaatimattomammatkin krempat saavat outoja mittasuhteita. Toissayön nukuin pihamökissä, kuuntelin kipujani ja olin tunnistavinani, että nyt se on menoa. Syöpähän se on tietysti, tuskin joulua näkisin. Oivallukseni jälkeen ei uni sitten tullutkaan. Suunnittelin aikani kuluksi omat hautajaiset. Musiikin valinta oli helppoa, samoin puheen kirjoitus. Ajattelin, että ystäväni lukisi viimeisen viestini saattoväelle. Hilkulla oli, etten lähtenyt kynää ja paperia hakemaan. Uni tuli lopulta ja aamulla kolotukset olivat tiessään. Tätä se on, kun on aikaa ajatella!

Kun teki kymmenen tuntia päivässä töitä, ei ollut aikaa miettiä turhia. Uni maistui, kun lopulta pääsi päänsä tyynyyn laskemaan. Nyt käytössä olevalla aikaekstralla on siis huonojakin puolia. Sellaiseksi lasken osittain myös haaveiluun käyttämäni ajan. On aikaa miettiä, mihin olisi kiva matkustaa ja muutaman tietokoneen näppäilyn takana on haaveen todeksi muuttaminen. Valitettavasti. Muistan, miten isäni aikoinaan ihmetteli, kun elämä ei ole tasapainossa rahan ja ajan suhteen. Kun käy työssä, on rahaa, muttei aikaa elää unelmiaan todeksi. Kun työ sitten loppuu, ei eläkkeellä kovin suuria unelmia enää todeksi eletä. Minäkin tunnistan nyt tämän. Reissujalka on vipattanut ja alle viikon reissuja on alkuvuodelle kertynyt jo puolen tusinaa.

Yritän olla itselleni salliva. Ehkä tämä ensimmäinen vuosi on tekemisen ja rennon olemisen tasapainon etsiskelyä. Eniten olin huolissani siitä, että puutarhan hoito menee äärimmäisyyksiin, kun siihen on aikaa. Onneksi tänä vuonna jarrua antamassa olivat ilmat ja minullakin on ollut tilaisuus oivaltaa, että kyllä ne kasvaa. Vähemmälläkin vaalimisella.

Olen myös toteuttanut vuosia suunnittelemani asian. Minulla on nyt kummityttö Naomi Keniassa ja saan edistää hänen koulutustaan kolmellakymmenellä eurolla kuukaudessa. Kun on ollut liikaa työtä, ei edes tällaista asiaa ehtinyt saada päätökseen. Kiitos Word Vision ja Viola, joka sait huomioni herätettyä. Minulla oli nyt aikaa kuunnella.

Ilmat ovat olleet alkukesällä kehnot lämpöä kaipaaville. Se on kuitenkin pieni haitta, kun meillä on laittaa lämmintä päälle, raikasta vettä tulee hanasta ja kaduilla on turvallista liikkua. Suomessa on moni asia hyvin.  Olen onnellinen osa-aikaeläkeläinen. Maailma on mahdollisuuksia täynnä, eikä minun ole pakko tarttua niistä mihinkään. Suljen silmät, potkaisen pihakeinuun vauhtia ja jään odottelemaan pionin nuppujen avautumista.

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto