Taas on yksi läheisistäni tullut sellaiseen vaiheeseen elämässään, ettei voi enää asua omassa kodissaan. Puoliso, ystävät ja muisti ovat poissa. Kävimme hänen luonaan palvelutalossa ja jäimme miettimään, miten itse tuollaisessa ympäristössä pärjäisimme. Siellä ruokaa, lämpöä, toisia ihmisiä ja ohjelmaakin. Puolison kanssa asiaa pohdittuamme pidimme palvelutaloasumista lottovoittona. Kunpa itsekin sellaiseen aikanaan pääsisimme, jos emme sitten enää kotona pärjää. Kauheammalta tuntuu ajatus yksinäisyydestä, tyhjistä päivistä hiljaisessa asunnossa, jossa ainoat kasvot voi nähdä peilistä.
Päätin tehdä harjoitteen ja kokeilla, miltä tuntuu viettää joulun ja uuden vuoden välinen aika yksin kotona. Ensimmäisenä yksinäisyyspäivänäni levitin tuhannen palan palapelin ruokapöydälle, siinä riittäisi puuhaa, aika kuluisi mukavasti. Riisuin arjestani myös kaiken työn. En varannut pesula-aikaa, vaikka jouluvieraiden lakanat odottivat raikastamista kylpyhuoneessa. En valmistanut ruokaa, joulusyönnin jälkeen riittäisi vähempikin, kalkkunaa ja kananmunia oli jääkaapissa. En aloittanut yhtään keskustelua puolisoni kanssa, kun hän myöhän illalla saapui työstä, vastasin vain lyhyesti, jos hän jotain kysyi.
Jo toisena päivänä väsyin palapeliin, se tuntui niin hyödyttömältä. Huomasin myös muutoksen mielialassani. Mitä vähemmän tein, sitä väsyneempi olin. Kahdessa päivässä minulle valkeni, miten tärkeää mielekkäiden asioiden tekeminen on. Minulta on liian usein kysytty, miksi teen yhä töitä, vaikka olen päässyt eläkkeelle jo kaksi vuotta sitten. Minun pitäisi ilmeisesti vain nauttia siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Tekemättömyys lienee työssään uupuvien haave. Kunhan pääsevät eläkeikään, huomaavat kyllä, että heilläkin on tarve olla merkityksellinen. Toisena päivänä soitin ystävälle ja toisellekin. Kolmantena päivänä ajoin tervehtimään kolmatta ystävääni. Matkalla, lämpimässä autossani, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että minulla on ystäviä, kulkupeli jolla mennä heidän luokseen ja merkityksellistä tekemistä. Kiitollisuus kostutti silmäni. Illalla kirjoitin tämän blogin.
Tunnen yksinäisyyden tietoisuudesta voimattomuutta. Ajattelen heitä, joilta koronavirus on vienyt vapaaehtoistoimijoiden aiemmin antaman ajan. Senkin vähäisen. Ajattelen kiitollisuudella SPR:n vapaaehtoisena toiminutta rouvaa, joka toi iloa oman isäni elämän viimeiseen puoleen vuoteen, miten odotettu vieras hän olikaan. Kunnioitan niitä vapaaehtoisia, jotka ovat jo ennen kukon laulua vastaamassa HelsinkiMission Aamukorva-puhelimeen ja niitä monia muita, jotka tunnistavat yksinäisten ihmiskontaktien tarpeen ja kantavat kortensa kekoon. Hyvä yhteiskunta on sellainen, jossa me kaikki huomaamme myös toisen. Hyvässä yhteiskunnassa jokainen kykenevä tekee jotain vapaaehtoisesti, toisten ihmisten hyväksi.
On helppoa olla afrikkalaisen kummilapsen kuukausilahjoittaja tai lähettää tekstiviesti joulukeräykseen, jolloin kymppi puhelinlaskussa saa omantunnon keveämmäksi. Nekin ovat tärkeitä auttamistapoja. Uskallan kuitenkin väittää, ihan omaan kokemukseeni perustuen, että antamalla aikaa, saat jotain vielä enemmän. Kokemalla ja kohtaamalla saat jotain sellaista, jota ei voi rahalla hankkia. Kun uskallat mennä lähelle, antaa toiseuden tulla tutuksi, saat jotain, josta et vielä tiedä. Se lisää myös omaa hyvinvointiasi.
Tuntuuko sinusta, että voisit kantaa oman kortesi kekoon yksinäisyyden poistamiseksi? Ihminen tarvitsee vain ihmistä, ei sen suurempaa. Esimerkiksi HelsinkiMissio ja Punainen Risti tarjoavat kaikille halukkaille erilaisia vapaaehtoistoiminnan muotoja. Miksi et jakaisi ja saisi iloa?
