Takana on neljä viikkoa koronakotirouvan elämää. Tuona aikana olen valmistanut ruokaa kahdesti päivässä, illalla puolisolle seuraavan päivän evääksi ja itselle lounaaksi ja toisen aterian illalla. Olen siis valmistanut miltei 60 ateriaa! Aiemmin kokkasin saman verran puolessa vuodessa. Uunissani on paistunut pulla ja seuraavaksi sinne sujahtavat karjalanpiirakat. Yli neljäkymmentä vuotta on kulunut edellisestä rypytyksestä.

Kauppatilaukset olivat ensin hauskoja, kunnes ne muuttuivat piinaksi. Nousen aamuviideltä voidakseni napata kotiinkuljetuksen avautuvista uusista toimitusajoista. Kun tuotteet sitten saapuvat, sämpyläjauhot on korvattu hiivaleipäjauhoilla, hiivaa ei ole, rasvaton jugurtti on muuttunut rasvaiseksi ja kymmenen muuta tuotetta on korvattu toisella. Valintani ovat enää rajallisesti hallinnassani. Huomaan, etten ole tilannut shampoota. En muista, että shampoo olisi elämässäni koskaan loppunut.

Onneksi valo lisääntyy ja aurinkokin paistaa välillä. Istun parvekkeella ja mietin eletyn elämäni helppoutta. Mitään ei ole puuttunut, ei silloinkaan, kun 90-luvun lamassa perheessämme oli työttömyyttä. Tyydyn uuteen tilanteeseen, pelataan niillä pelimerkeillä, joita on. Leivon sitten, kun hiivaa on taas saatavilla, lainaan shampoota ystävältä ja syön rasvaisempaa jugurttia puolet vähemmän. Viiniäkään ei ole, mutta enpä sitä juuri kaipaakaan. Sitähän juodaan lasillinen iloon tai vähän enemmänkin ystävien kanssa illallisella. Ilot ovat nyt vähissä ja vieraat kiellettyjä. Katselen sepelkyyhyn tepastelua ja oravien hippaa, mihinkään ei ole kiire.

Päivittäisillä kävelylenkeillä bongailen ikkunoissa istuvia nalleja ja tervehdin kaikkia vastaantulijoita. Monet hymyilevät ja kaikki vastaavat tervehdykseeni. Peruuntuneet tehtävät ja koulutukset tuntuvat kaukaiselta unelta. Tuntuu, kuin olisin eläkkeellä…Niihän minä olenkin. Lopultakin, sykkeestä irtautuneena.

Tässä ajassa on jotain epätodellista ja hämmentävää. Minut tämä kiireettömyys saa rauhoittumaan, arvostamaan kaikkea sitä, mistä olen saanut elämässäni nauttia. Se antaa minulle mahdollisuuden nauttia tavallisista asioista, kokkaamisesta, ikkunoiden pesusta ja vanhojen valokuvien katselusta. Toisaalta se pakottaa minut tunnistamaan paljon turhaa, jota olen pitänyt tärkeänä. Kestääkö tämä poikkeuksellinen aika niin kauan, että minussa tapahtuva muutos on pysyvää?

Mietin paljon itseäni ja minulle tärkeitä ihmisiä. Suojelen itseäni rajaamalla ulos ne asiat, joille itse en voi mitään. En voi auttaa kaatuvia yrityksiä, työttömäksi jääneitä, en perheväkivaltaa kokevia enkä työssään uupuvia, en sairastuvia en kuolevia. Suren, etten pysty toimimaan vapaaehtoistehtävissäni ja koen itseni hyödyttömäksi. En kuitenkaan anna murheelle valtaa. Päätän iloita koronakotirouvan tehtävästäni, nauttia ikkunoiden pesusta ja ehkäpä kokeilla, löytäisinkö myös silittämisen ilon. 

Nykäsmatin kuolematon lausahdus on yksi lempisloganeitani: Jokainen tsäänssi on mahdollisuus!

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy hidastamaan, uskomaan, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat