
Uudet ohjelmat, uudet koneet ja vaikeat kujeet. En ole tietotekniikassa kuin kala vedessä, olen enemmänkin kuin ahven ämpärissä, satimessa ja hämmentynyt. Kuvan ahvenet pääsivät pian takaisin järveen, mutta minun on pakko mennä epämukavalle alueelle eli otettava homma haltuun.
Mummoni eli näki huimat kehityksen vuodet. Hän oppi soittamaan puhelimella ja käyttämään pölynimuria, sähköhellaa ja jääkaappia. Hän ei suostunut pakastamaan marjoja, koska hilloaminen oli hänestä riittävän toimiva säilöntätapa. Hän vatkasi kakkutaikinansa vispilällä, alusti leipätaikinan käsin ja keitti kahvinsa pannussa. Mummo ihasteli minun sähköisiä kodinkoneitani, muttei nähnyt syytä hankkia itselleen. Mummo osti kyllä mustavalkoisen television, mutta ei tarvinnut värikuvaa. Hän ei ajellut kymmentä kilometriä lyhyempiä matkoja bussilla, kun kävellenkin pääsi. Hän näki ihmisen menevän kuuhun, mutta pukkasi itse mieluummin työnnettävää ruohonleikkuria, kuin suostui helpompaan. Asiat hoituivat virastoihin kävelemällä. Eläkepäivänä mummo taivalsi pankkiin ja sai käteistä. Minun Visa-korttiani hän piti kätevänä keksintönä, sehän toimi kuin lähikaupan tili, mutta useassa paikassa. Mummollani oli mahdollisuus valita, mitä kehityksen uutuuksia elämäänsä otti.
Nyt meillä mummoilla ja vaareilla on vähemmän vaihtoehtoja. Toki mämmin voi yhä valmistaa itse ja omalle tontille voi edelleen perustaa maakellarin. Kävellä voi, jos kintut kestää. Työtehtävissä ja omien asioiden hoidossa ei vain ole vaihtoehtoja. Kaikki on hoidettava verkossa. Eihän siinä mikä, kyllä vanhakin oppii, kun ei vain tarvitsisi oppia yhä uudestaan ja uudestaan. Muutos on aina ollut pysyvää, nyt se tuntuu vain turhan tiheältä.
Käytän työssäni tietokonetta ja tapaan ryhmiä erilaisilla alustoilla. Olin mielestäni pärjännyt oikein hyvin, kunnes tuli päivä, jolloin en pärjännyt. Vanha, tuttu tietokoneeni alkoi oireilla ikääntymistä. Tätä vesiota ei enää tueta, julisti ruudulle rävähtävä teksti, akkukin oli lopussa ja koneen piti olla koko ajan kiinni verkossa. Blogia kirjoittaessani huomasin, etten saa enää kuvia koneeltani. Teams ja Zoom ilmoittivat ohjelmien vanhentuneen. Word-ohjelma huusi uutta maksukautta, mutta maksutiedot eivät onnistuneet, ei myöskään kirjan hankinta MobilePaylla eikä saunavuoron varaus. Kas, olin vaihtanut maksukorttia ja unohtanut ilmoittaa tiedot. Puhelin oli takkuillut jo pitkään, silläkään ei tainnut olla enää päivitystukea. Kun kaikki sakkaa yhtenä päivänä, tekee mieli mennä ostamaan keinutuoli ja mennä metsään keinumaan, loppuelämäksi.
Päivän sallin itseni rypeä ikääntymisen suossa, sitten marssin tietokonekauppaan. Ostin keinutuolin sijaan uuden koneen. Paiskasin salasanalistani pöytään ja pyysin asentamaan kaiken, mitä tarvitsen. Pari tuntia myöhemmin kiitin asentajaa onnellisena ja lupasin tulla pian puhelinkaupoille.
Kotona ilo haihtui. Uudessa läppärissä kaikki oli toisin. Näyttökin oli niin tumma, että työskentely onnistui vain ikkunan vieressä. Sähköposti ei toiminut ja puhelimen valokuvat eivät tallentunet koneelle. Zoomikin oli unohdettu asentaa. Printteri ja pankin appi pitäisi asentaa itse ja tiedostokansioiden luominenkin on jotenkin erilaista. Kaikki oli vaikeaa. Teki mieli kirkua.
Otin vanhan läppärini ja aloin kirjoittaa. Miten tuttu ja mukava se olikaan, tuollaisena vajavaisenakin. Tiedän, ettei tämä ole kestävä ratkaisu. Ehkä jo huomenna minun on palattava kauppaan pyytämään apua. Se puhelinkin pitäisi ostaa, mutta pelottaa, että sitten on kaikki sekaisin. Kahden viikon päästä alkaa taas työt, mikä pakottaa ryhdistäytymään. Jospa vielä kerran otan haltuun kaikki uutuudet, selviä sillä ehkä viisi vuotta. Sitten ostan sen keinutuolin ja muutan metsään.