Oli taas aikaa ajatella, oli pyykkipäivä. Otan nykyään pyykkipäivät todella hitaalla. Laitan pyykit talopesulan kahteen koneeseen eko-ohjelmalle ja istun odottamaan. Eco-ohjelma on guruni. Se pyöräyttää pyykkiä, antaa sen sitten levätä vedessä, antaa lialle mahdollisuuden irtaantua, pyöräyttää jonkin ajan kuluttua uudelleen. Lika lienee hieman liioiteltu ilmaisu siistejä sisätöitä tekevien vaatehuollossa. Kyse on enemmänkin pölystä, joskus myös hiestä. Harvemmin edes tuosta jälkimmäisestä. Tavoittelen pyykinpesussani sekä omaa rauhoittumistani että järkevää pyykkäystä. Vaatteita ei kannata jokaisen käytön jälkeen pestä, nenä ja silmät kertovat, milloin on pyykkäyksen aika. Minulle se on valitettavan harvoin. Haluaisin rauhoittua useammin, istua hiljaisessa pesulassa ja antaa ajatusten tulla ja mennä. Pesulassa saan parhaat oivallukseni, siellä mietin outoja.
Tänään mietin murheellisista asioista iloitsemista. Tai ei nyt ihan suoraan niin, mutta kytkyn kautta. Uusin romaanini tuli painosta ja olen saanut paljon onnitteluja. Olen kirjoittanut teoksen hyvin ikävästä ilmiöstä, toisesta vanhemmasta vieraannuttamisesta. Mielestäni se on insestin jälkeen hirvittävintä, mitä oma vanhempi voi lapselleen tehdä. Se on lapsen pahoinpitelyä, jolle yhteiskunta ei lotkauta korviaan. – Eikö ole ihanaa, kun uusi teoksesi ilmestyi? minulta kysytään. Tavallaan on, mutta olen pohjattoman surullinen niiden lasten puolesta, joilla ei ole mahdollisuutta pitää yhteyttä toiseen vanhempaansa.
Suomi on olevinaan hyvinvointiyhteiskunta, mutta meidän lapsemme voivat monella tapaa huonosti. Kännykän räpläämistä koulussa pidetään ihmisoikeutena, mutta vanhemman sabotoidessa lapsen suhteen toiseen vanhempaan yhteiskunta katsoo muualle. Lapset oikeudet ovat vanhemman velvollisuuksia ja yhteiskunnan on valvottava niiden toteutumista. YK:n Lapsen oikeuksien yleissopimuksessa sanotaan, että jokaisella lapsella on oikeus pitää yhteyttä vanhempiinsa, mikäli yhteydenpito ei heitä vahingoita.
Erosta katkeroitunut vanhempi saa vapaasti mustamaalata toista vanhempaa, valehdella ja manipuloida lasta tavoitteenaan vieraannuttaa lapsi toisesta vanhemmasta. Jospa suuntaisimme resursseja eroperheiden tukemiseen ja uskoisimme tuon näkyvän myöhemmin vähentyneinä kuluina mielenterveyspalvelujen käytössä.
Adoptiota tai sijaiskotilasta hakevien perheiden tasapainoisuus syynätään todella tarkkaan. Se on hyvä, se on tärkeää lapsen vuoksi. Eikö yhtä tärkeää olisi seuloa eroperheistä ne, joissa on havaittavissa riski lapsen vahingoittamiseen vieraannuttamisen kautta?
Olen aiemminkin kirjoittanut vaikeista asioista jotka tekevät minut surulliseksi, turvapaikanhakijoiden kärsimyksestä, lähisuhdeväkivallasta, yksinäisyydestä ja muistisairaudesta. Tämä viimeisin kirjani, Kirsikankukkia, tekee minut alakuloiseksi. Vaikka kirjan fiktiivisessä tarinassa on onnellinen loppu, tiedän monia todellisia tarinoita, joissa on tosin.
Pyydän, että teet jotain, jos huomaat lähipiirissäsi vanhemman, joka yrittää estää lapsiaan tapaamasta toista vanhempaa. Ota asia puheeksi sukulaisten, kummien ja ystävien kanssa. Älä hyväksy vanhemman väärää tekoa. Miettikää yhdessä, miten voitte turvata lapsille mahdollisuuden tavata ja rakastaa molempia vanhempiaan.
