Älkää uskoko heitä, jotka pelottelevat meitä vanhuudella. Pelottelua lietsovat erilaiset lööpit, lehtijutut ja tv-ohjelmat. Vanheneminen on rappeutumista, ne viestivät. Vanheneminen voi pelottaa myös siksi, että ikuisen nuoruuden tavoittelu on normalisoitunut.
Onneksi on myös toisenlaisia kertomuksia, joihin meidän ikääntyvien tulisikin keskittyä. Meille on hyväksi lukea ja kertoa tarinoita kaikesta siitä ihmeellisestä, jota me kuusikymmentä täyttäneet havaitsemme, koemme ja tunnemme. Toki olemme kaikki yksilöitä ja elämänkokemustemme, kolhujemme ja onnenpotkujemme kyllästämiä, mutta juuri siksi meillä on perspektiiviä. Tämä on ihmeellisen ihana ikä, kaikkine fyysisine kremppoineen.
Yksinäisyyspuhelimeen vastatessani saan hämmästyä yhä uudelleen niistä ihanista ihmisistä, jotka yksinäisyydestään huolimatta kertovat iloitsevansa monista asioista, haudutetun puuron täyteläisestä mausta, kahvin tuoksusta, kerrostalon aikaisen aamun täydellisestä hiljaisuudesta, lumipeitteisestä maisemasta, vanhojen villasukkien tuomasta lämmöstä ja muistoista. Näiden soittajien kanssa keskustelu on herkistänyt minut huomaamaan yhä enemmän asioita, joita on ollut helppo pitää itsestään selvyyksinä.
Annan katseeni levätä työnohjattaviltani saamassani amarylliksen kukassa, jonka jo toinen kukkavarsi täydellisine kukintoineen tuottaa minulle iloa ja synnyttää kiitollisuutta. Sain ohjata kukan antanutta sosiaalityön ammattilaisten ryhmää kahden vuoden ajan, sain nähdä kuukausittain heidän pohtivan, syvän ammatillisuutensa ja innostuksensa. Yhteisen taipaleemme päättymiseksi sain kiitokseksi kukan, joka on tuonut iloa jo kaksi kuukautta. Se on minun kiitollisuuskukkani. Lepuutan siinä silmiäni aamuin ja illoin, samalla muistelleen ja hyvästelleen työelämää, josta olen siirtymässä pienin, mutta varmoin askelin elämän ihmeiden täyspäiväiseksi havainnoijaksi, kiitollisena kaikesta kokemastani.
Takana on neljä vuotta ja kolme kuukautta ns. eläkeläiselämää, jossa työ on kuitenkin edelleen ollut vahvasti päiviäni rytmittävä määrittelevä tekijä. Tämä vuosi on ensimmäinen, kun osaan sanoa työpyynnöille myös lempeän, mutta jämäkän ein. Työskentelen nyt korkeintaan kolme ja puoli päivää viikossa. Näin minulle jää aikaa elämän ihmeiden havaitsemiseen, lastenlasten kasvun seuraamiseen, toisten ihmisten aitoon kuunteluun ja tietysti myös näistä kirjoittamiseen.
Miksei kukaan kertonut minulle jo nelikymppisenä, miten suurenmoinen ihmisen elämänkaari kaikkine tuntemuksineen onkaan!
