Kirjoitukset avainsanalla suru

Kun omainen kuolee, läheisillä on surun lisäksi monta asiaa hoidettavana. Heillä on oikeus odottaa, että hautaamiseen ja perunkirjoitukseen liittyvät ammattilaiset tuottavat kukin palvelunsa rehellisesti ja asiallisesti.

Olen viime vuosien aikana hoitanut kahden läheisen kuolinpesän asiat. Toisessa kaikki sujui hyvin. Toisessa kismittämään jäi hautaustoimiston palvelu. Unohtivat kertoa, että kaikki kalliit kukkalaitteet menevät arkulle laskemisen jälkeen roskiin, kun vainaja menee tuhkattavaksi. Rakkaalle isälle ja ukille kukkia valitessamme emme tahtoneet olla kitsaita. Järkytys olikin kappelin ovella suuri suntion tiedustellessa, otammeko kukat mukaan. Miten niitä, hautajaisvihkoksi sidottuja mukaan ottaisi? Koruttomasti suntio kertoi niiden menevän sitten roskiin. Jos hautaustoimisto olisi kertonut, että kukat eivät mene tuhkaukseen, olisimme valinneet kimppuja. Kukkakimput olisimme voineet ottaa mukaan ja viedä ne läheiseen vanhainkotiin, eläviä ilahduttamaan. Onneksi tarkka isäni ei ollut moista haaskausta enää näkemässä.

90-vuotias tätini kuoli elokuun viimeisenä, aamupäivällä. Niin tarkan tätini tapaista. Eläkkeenmaksu, palvelutalon hoitomaksu ja Kelan hoitotuki menivät kaikki täsmään. Soitin tiedon kuolemasta samana iltapäivänä kaikille tietoa tarvitseville tahoille. Kahdella vakuutusyhtiöllä oli toisistaan eroava vastaanotto. Toisessa kiitettiin tiedosta ja esitettiin osanotto. Toisessa virkailija totesi, että kyllä tämä tieto tulee heille automaattisesti, kuulemiin. En pahoittanut mieltäni.

Mieleni pahoitin vasta perunkirjoitusaikaa järjestäessäni. Tuttu varatuomari oli jäänyt eläkkeelle, joten valitsin samoilta kulmilta toisen. Soitin tiedustellakseni sopisiko hänelle aamu ennen hautaamista? Puhelu kesti 22 minuuttia, minä lähinnä kuuntelin. Hän lueskeli ääneen kalenteriaan, luetteli kotimaan ja ulkomaanreissunsa ja mahdolliset päivät, jolloin hän voisi asiaa valmistella. Hautajaispäivää hän ei pitänyt perunkirjoitukselle sopivana. Jos vaikka tulisi jotain riitaa, pilaisi tunnelman. Yritin vakuutella, ettei mitään riitaa ollut tulossa. Kerroin perikunnan osallisten olevan vuorotyöläisiä ja pitkämatkalaisia. Hän pyysi silti valitsemaan toisen päivän.

Perikunta valitsi toisen päivän ja lähetin asianajajalle kysymyksen, paljonko perunkirjoitus tulisi maksamaan. Hän ei osannut hintaa sanoa, sitä ei voinut arvioida ennen, kuin hänellä olisi kaikki tiedot. Vastasin kertomalla, että minä hoidan kaikki tarvittavat paperit hänelle, kerroin osalliset,  omaisuuden määrän ja muodon. Kerroin myös, että edellinen sukulaisen perunkirjoitus oli maksanut 500 euroa ja pyysin häntä arvioimaan, paljonko tälle tulisi hintaa. Vastauspostissa tuli tyrmäys. Asianajaja ilmoitti lopettavansa keskustelun kanssani. Hän ei viidelläsadalla perunkirjoitusta hoitaisi. Pihiys voi kostautua myöhemmin, hän kirjoitti.

Voi minua, olin pahoittanut asianajan mielen. Vastasin postiin pyytämällä anteeksi, etten tosiaankaan ollut pyytänyt palvelua viidelläsadalla, vain kertonut, mitä se Helsingissä viime kerralla maksoi. Hän leppyi, luulen. Sain vastauksen, että ei hänellä siihen olisi aikaa ollutkaan. Teki mieli sanoa: "Otan osaa, sulla on varmaan rankkaa juuri nyt."

Arvoin perikunnalle uuden asianajajan. Minua onnisti. Vastauspostissa mies ystävällisesti ilmoitti ottavansa perikunnan vastaan toivomanamme päivänä, vaikka olikin lauantai. Mukaan hän oli liittänyt palveluhinnaston.

Olen nyt valinnut tädille arkun ja viimeiset kukkaset. Ne kukat pääsevät vielä hautakummullekin. Muistotilaisuus ja muut järjestelyt on hoidettu. Kuun lopulla saatamme tädin viimeiseen lepoon, miehensä viereen. Yksi aikakausi on päättyy.

Katselen keskellä olohuonettamme nököttävää tädin tiikkistä puhelinpöytää. Sille ei ole kodissamme paikkaa, mutta silti minun oli saatava se muistoksi. Olen sen hionut ja lakannut, samalla tehden luopumistyötä. Voin nähdä tätini istumassa pöydän istuinosassa, puhumassa lankapuhelimeen, aina iloisena, hymyilevänä. Rakas tätini oli sukumme viimeinen minut aina tuntenut ihminen, kiinteä osa elämääni. Olen kiitollinen, että minulla oli hänet.

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/2 | 

Käytännöt ilmeisesti vaihtelevat. Meitä neuvottiin, että siunaustilaisuuden päätteeksi kukat noudetaan arkulta ja saattoväki vie ne kulkueena uurnalehdon muistokivelle. Näin tehtiinkin. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat