Kirjoitukset avainsanalla syksy

Aurinkoinen viikonloppu houkutteli minut lopultakin puutarhaani, jossa en koko kesänä ole istuskellut enkä työskennellyt. Osasyyllinen on ollut luonto omassa oikullisuudessaan, sateella mummoihminen on mieluummin sisätiloissa. Luontoa ei toki kaikesta sovi syyttää, myös Kevaa ja työnantajaa voi osoittaa sormella. Mitäs päästivät minut osa-aikaiselle eläkkeelle, villiinnyin ja halusin tehdä kaikkea, mitä en aiemmin työstä väsyneenä jaksanut.

Nyt kun reissut on reissattu on hyvä palata sen äärelle, josta olen aina paljon nauttinut. Pihani, jota suureellisesti kutsun puutarhaksi, on ehkä jopa hyötynyt hoitamattomuudesta. Lemmikkiä, keto-orvokkia, malvaa, ukonhattua, kuuruohoa ja lehtosinilatvaa pukkaa jokaisen askelkivenkin vierestä, puhumattakaan penkkikarkulaisista. Penkkien reunuskivet ovat paksun sammaleen peitossa ja penkeissä olevat perennalajit ovat kasvaneet toinen toistensa lomaan. Vain ruusuorapihlaja  näyttää pahastuneen. Se jurnottaa lehtensä kuivattaneena ja ruskeana keskeisellä paikalla, kuin muistuttaen, että eipä ole puutarhuria näkynyt.

Lunaria annua, kesäkuuruoho, aikoinaan naapurista minulle karannut, on hyötynyt kosteasta kesästä ja kasvattanut valtavat lehtiruusukkeet. Ruusukkeita on mitä hupsummissa paikoissa, enkä raaski niitä enää tässä vaiheessa kitkeä pois. Lilat kukinnot tulevat vasta ensi kesänä ja toivon niiden olevan yhtä muhkeita. Annan kuuruohon rehottaa ja käyn sammaleen kimppuun.

Sammal on kaunista, kun se on oikeassa paikassa. Minun pihallani sitä on nyt vähän liikaa. Se on kesän aikana peittänyt seulanpääkivialueet, kohopenkkien kivireunukset ja levittäytynyt jopa kivituhka-alueelle. Paksuimmat matot revin pois käsin, sitten kaavin ja lopuksi kylvän kalkkiraetta kivituhkaan.

Sammal ja rikkaruohot irtoavat helposti. Tuntuu, kuin ne olisivat helpottuneita, että lopultakin loin katseeni niihin. Kiittelen niitä mielessäni, kun niin kiltisti lähtevät. Pihapuuhissa on aina kummallista taikaa, ikään kuin itseni ja kasvuston välillä olisi jokin yhteys. 

Syysleimuja leikatessani pyytelen niiltä ääneen anteeksi. Yli metriset vankat varret ovat täydessä kukassa, mutta en anna armoa, koska minulla on nyt möyrimisen vimma. Leimut ovat valloittaneet liian suuren osan penkistä. Lohkotut juurakot palastelen istutuslaatikkoon, kastelen ja kannustan juurtumaan. Keväällä pääsevät sitten uusiin pihoihin.

Minun on mahdotonta laittaa kompostiin edes niitä kasveja, jotka eivät enää penkkeihini mahdu. Aikaisemmin pussitin taimia portillemme ohikulkijoiden mukaan otettaviksi. Nyt olen aikapankin kautta löytänyt jakotaimilleni uusia mökkipihoja ja puutarhoja. Vastahyödyksi olen saanut itselleni puutarha-apua niihin töihin, joita en itse pysty tekemään. Tämä vaihdantatalous on ilahduttanut minua suuresti.

Kaksi päivää pihalla riehuttuani olen tyytyväinen. Tulppaanien ja liljojen sipulit ovat maassa, rikkaruohot ja liika sammal poissa, siemenet kerätty, osa jo kylvetty takaisinkin maahan ja ränsistyneimmät perennat leikattu. Talvi saa tulla.

Hämähäkkikukat, asterit, daaliat, salkoruusut, siniviuhkat, verbenat ja loistokärhö pitävät kukinnallaan vielä kesän muistoa yllä. Verenpisaratkin tuottavat yhä uusia nuppuja, vaikka syyskuu on lopuillaan. Vuodenajat tuovat mukavaa vaihtelua elämään. Ikuista talvea ei jaksaisi millään, muttei kyllä kesääkään. Luonnon tarkkailu antaa elämyksiä. Tänään keräsin ovikranssiin värikkäitä vaahteranlehtiä. Jokainen vuosi on omanlaisensa.

Jonakin yönä se sitten tulee, pakkanen. Päivät lyhenevät ja sytytämme kynttilöitä ja pihavaloja pimeää taittamaan. On lupa kääriytyä huopaan ja päivitellä pimeää.

Pimeänä vuodenaikana on hyvä kutsua ystäviä käymään. Ystävät ovat ihmiselle tärkeitä kuin aurinko kevään versoille. Ystävistä ihminen kukkii.

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto