Ketä tai mitä tästä syyttäisin, kun huomaan muuttuneeni todella oudoksi. Johtuuko tämä iästä, koronasta, pään haperoitumisesta vai siitä, että minusta on lopultakin tullut suvaitsevainen, sillä suhtaudun ymmärtäväisesti näkemääni ja kokemaani. Olen maistellut tätä uutta olotilaa pitkin talvea ja kevättä, ensin huolestuneena, mutta vähitellen jo tyynesti, sen hyväksyen.

Ensimmäisen huomion muutoksesta tein myrskyisenä talvipäivänä, kun seurasin isän ja noin puolivuotiaan lapsen kulkua. Kiinnitin huomiota heihin, kun lapsi itki myrskyn vietyä häneltä hatun. Isä nosti pienokaisen syliinsä, jolloin navakka tuuli tarttui lapsen kevyisiin rattaisiin ja lennätti ne usean metrin matkan, paiskaten ne rakennuksen seinään. Isä kiiruhti ensin hatun, sitten rattaiden luo, istutti hatutetun lapsen rattaisiin ja lähti kinostuneessa lumessa puskemaan rattailla vastatuuleen ja tuiskuun. Se entinen minä olisi huikannut isälle, että rattaita vetämällä tai sylissä lapsi ei kärsisi tuiskusta. Pysyin kuitenkin hiljaa. Minua on aina ärsyttänyt vanhempien halu kärrätä pieniä lapsia kasvot menosuuntaan päin. Pieni lapsi tarvitsee vanhempansa katseen, hymyn ja kontaktin. Kyllä hän ehtii liikennettä ja vieraita ihmisiä elämässään katsella isompana ihan riittävästi. Seurasin isän ja lapsen kulkua tuiskussa, ajattelin, mutta huomasin, ettei minua ärsyttänyt. Jokainen tekee tavallaan, eihän se minulle kuulu.

Taloyhtiöömme pesulan varaukset tehdään mobiilisovelluksen kautta. Kun jo toisen kerran käy niin, että varaamallani ajalla koneissa pyörivät jonkun toisen pyykit, huomaan tyynesti varaavani seuraavat kaksi tuntia. Ilahdun jopa siitä, että vapaata löytyy. Hetkeä myöhemmin huolestun. Eikö tuosta sentään pitäisi vähän lämpöä ottaa?

Jätehuoneessa lajittelen puhtaaksi pesemäni lasipurkit ja metallit oikeisiin säiliöihin ja huomaan, miten paljon tavaraa niihin on pudotettu likaisena. Kyllä tuollainen piittaamattomuus vielä vuosi sitten suututti. Nyt ei tunnu missään. Ihan sama. Esimerkkejä on loputtomasti. Minä olen muuttunut. 

–Pitääkö olla huolissaan vai ei? kysyn itseltäni ja päätän, ettei tarvitse. En ole tullut välinpitämättömäksi, mutta olen hyväksynyt lopultakin sen, että porukkaa ja tapoja on joka junaan. Epäilen, että tähän uuteen rentouteen on syynä korona-ajan vahvistama eläköityminen. Minullahan ei ole enää kiire mihinkään. Kehoni ja mieleni on levollinen. Voin ajatella, tai olla ajattelematta. Voin innostua, tai olla innostumatta. Lämpöä maailman pikkuvirheistä minun ei kuitenkaan tarvitse ottaa. Olen lopultakin päässyt aikaan, jossa voin antaa postitiivisten tunteiden hallita. Enpä tiennyt, mitä kaikkea ihanaa muutosta eläköityminen tuo. 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut yrittää hidastaa ja uskoa, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Toinen romaani tulossa 2020.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla