Kirjoitukset avainsanalla elämänmuutos

Eläkemaanantaina nousen, kun olen nukkunut tarpeeksi. Minulla ei ole päivälle suunnitelmaa ja se tekee oloni lievästi epämukavaksi. Nyt ymmärrän olla pyykkäämättä mattoja tai tamppaamatta sohvatyynyjä. Ei ole mitään, joka vaatisi huomioni, voin  keskittyä siihen, mikä on antanut jo liian kauan odottaa.

Liikunnan puutettani olen kymmenen vuoden ajan selitellyt ajan niukkuudella. Minulla ei tänään olisi mitään syytä olla menemättä salille, uimaan tai kävelylle. Aurinkoinen päivä houkuttelee valitsemaan helpoimman vaihtoehdon, kävelyn. Käperryn sohvaan ja päätän lukea luovan kirjoittamisen oppaita, kunnes kykenisin päättämään.

Natalie Goldberg on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, jonka teoksia olen hankkinut vuosia sitten ja joihin palaan aina silloin tällöin itseni kannustukseksi. Kirjoittamisessa en enää kannustusta tarvitse, siinä on imua. Liikunnan aloittamiseen taidan tarvita kohta jo ulkopuolista apua. Salikortin monivuotinen omistaminen ja kuukausimaksujen maksaminen kun ei lihasvoimaa kasvata.

Goldberg kannustaa astumaan ulos mukavuusalueelta, laajentamaan rajoja ja menemään omia pelkoja päin. Hevosia pelkäävälle hän suosittelee hevosen hankintaa ja sen kanssa ystävystymistä. Otan lukemastani opiksi ja lähden salille. Matkalla tyynnyttelen itseäni lupaamalla, ettei minun ole pakko olla salilla kovin kauaa.

Yritän sujauttaa korttini lukijan läpi rennosti.

–Hei, sullahan on vanha kortti!

Minut on paljastettu.

Lihaksikas kunto-ohjaaja luo minulle uuden kortin.

-Tarvitseko muuta apua, vai muistatko, miten laitteet toimii?

-Muistan, kiitos, valehtelen.

Naisten omalla puolella nuoret tytöt vetävät hiki päässä kyykkyjä ja heiluttavat kahvakuulia. Kiipeän kuntopyörälle ja alan polkea. Viiden minuutin polkemisen jälkeen olen polttanut vain 48 kaloria ja alan ymmärtää viinerin ja sen kalorien hävittämiseen vaadittavan liikunnan suhteen. Motivaationi kasvaa. Siirryn vahvistamaan jalkojeni lihaksia, jotka ovat hetken hämillään, mutta suostuvat yhteistyöhön. Mitä enemmän teen, sen enemmän innostun. Saan neuvoja ikäiseltäni ja kokoiseltani naiselta. Aina laitetta vaihtaessamme hymyilemme toisillemme.

Kun tunnin kuluttua poistun salilta oloni on sankarillinen. Kävelen ryhdikkäämmin ja toivon, että kasvoiltani voi lukea minun harrastaneen liikuntaa. Posket punoittavat ja olo on todella hyvä. En halua järkyttää kehoani liikaa, joten palkitsen sen kahvilla ja muffinilla.

Vielä illallakin olen energinen ja minulla on hyvä mieli. Kaivan esiin käsipainot ja päätän ottaa niillä harjoittelun päivittäiseksi ohjelmaksi. Olen tullut ulos mukavuusalueeltani ja saanut hyvän kokemuksen. Kiitos Natalie Goldberg, tuskin maltan odottaa seuraavaa maanantaita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi loppuu, joulu on koettu ja osa-aikainen eläkeläisyys jo kopistelee porstuassa. Mielikuvat tulevasta vaihtelevat päivittäin, jopa tunneittain. Hetkeksikään en unohda, että yksi aikakausi, viisipäiväinen työviikko, olisi pian ohi. Vain jouluaterialla, kolmen sukupolven yhteisessä ilossa lastenlasten kirkkaat äänet peittävät alleen tiedon tulevasta.

Hetkittäin näen viikkotyöstä vapautuvat kaksi päivää tyhjänä tilana. Kuvittelen itseni toimettomuuteen, kirjoittamaan, lueskelemaan, päivätorkuille ja lintuja tarkkailemaan. Kaikkea tuota elämässäni on ollut liian vähän. Mieleen nousee uusia asioita, joita voisin eläke-päivinäni tehdä. Voisin siivota ullakkovaraston, ommella rahiin uuden päällisen, silittää kaikki ne pöytäliinat, jotka vuosien aikana ovat jääneet ensimmäisen pesun jälkeen käyttämättä, pestä kylpyhuoneen kaakelien saumat ja paistaa pataleipää sekä tehdä herkullisia keittoja. Pää täyttyy tekemättömistä töistä. Enhän minä tätä halunnut.

Viimeiset kolme viikkoa ovat hurahtaneet työn ja toiminnan parissa. Ei ole ollut aikaa harjoitella kolmipäiväistä työviikkoa. Olen selvinnyt ensimmäisestä sovittelustani, vetänyt viimeiset työnohjausryhmät ja käynyt kokemassa vatsataudin levoksi tarkoitetulla risteilyllä. Joulukuuhun on mahtunut työtä ja tehtäviä tuplasti sen verran, kuin aika ja kunto olisi sallinut. Edes liukastuminen ja aivotärähdys ruhjeineen eivät suuremmin vauhtia haitanneet. Onneksi tuli joulu, jolloin kaikkien kiire taukosi, minunkin.

On pakko palauttaa mieleen oman terveyden rajat ja alkuperäinen toive. Halusin aikaa sille, joka on minulle itselleni tärkeää. Halusin aikaa kirjoittamiselle. Osaanko suunnata energiani siihen? Kotona en siihen pysty, aina vähintään joku lakanapino huutaa oikomista. Minun on paettava riittävän kauas, mihin lakananviikkauksen ja muiden tarpeettomien töiden huuto ei kuulu.

Tuli tarjous Saksan kirjailijaresidenssin käytöstä, harkitsin. Tuttava lupasi järjestää edullisen kämpän Nizzasta, harkitsin. Mietin myös Viroa, jossa olen aiemminkin kirjoittanut. Niin paljon mahdollisuuksia! Joinain öinä olen varma, että kuolen ennen kuin pääsen omasta ajastani  nauttimaan. Odotan vuoden vaihtumista, kammoan, suunnittelen ja kauhistelen. Palautan mieleen ilon, jonka oman kirjan näkeminen kirjakaupassa synnytti. Ilo ei syntynyt siitä, että kirjani köllötteli siellä maineikkaiden tekstien keskellä. Ilo syntyi siitä, että olen onnistunut viemään yhden tarinan kansiin asti. - Minä, kymmenien keskeneräisten kertomusten tarinoija.

Kirjoitustilan valinnassa päädyn toimistohotelliin Kampissa. Rauhoitun.

Uuden elämäni ensimmäisenä päivänä, tammikuun toisena, aika on oleva minun. Osa-eläkepäivinäni teen vain sitä, mitä minua huvittaa. Minä kirjoitan. Tervetuloa uusi aika!

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto