Kirjoitukset avainsanalla osa-aikaisuus

Olenko rennompi, kuin ennen? Kuusi kuukautta osa-aikaista työelämää takana on hyvä pysähtyä tarkastelemaan mahdollisia muutoksia. Minullahan on ollut 40% entisestä työajasta käytettävissäni omaan hyvinvointiini. Puolessa vuodessa se tarkoittaa yli viittäkymmentä päivää. Ilokseni voin todeta, että ison osan olen sijoittanut itseeni ja läheisiini.

Minä osaan ottaa rennosti. Makaan pihakeinussa katsellen puiden oksien lempeää liikettä. Laiskasti ajattelen, että tomaatit tarvitsisivat lannoitetta ja ruukkukasvit vettä. Ehkä illemmalla. Puutarha elää elämäänsä ja selviää vähemmälläkin nyppimisellä. Puuhaamisviettiä on osaltaan rauhoittanut reistaileva selkä. Kropallaan ihminen ei voi tehdä enempää, kuin mihin keho suostuu.

Yön tunteina vaatimattomammatkin krempat saavat outoja mittasuhteita. Toissayön nukuin pihamökissä, kuuntelin kipujani ja olin tunnistavinani, että nyt se on menoa. Syöpähän se on tietysti, tuskin joulua näkisin. Oivallukseni jälkeen ei uni sitten tullutkaan. Suunnittelin aikani kuluksi omat hautajaiset. Musiikin valinta oli helppoa, samoin puheen kirjoitus. Ajattelin, että ystäväni lukisi viimeisen viestini saattoväelle. Hilkulla oli, etten lähtenyt kynää ja paperia hakemaan. Uni tuli lopulta ja aamulla kolotukset olivat tiessään. Tätä se on, kun on aikaa ajatella!

Kun teki kymmenen tuntia päivässä töitä, ei ollut aikaa miettiä turhia. Uni maistui, kun lopulta pääsi päänsä tyynyyn laskemaan. Nyt käytössä olevalla aikaekstralla on siis huonojakin puolia. Sellaiseksi lasken osittain myös haaveiluun käyttämäni ajan. On aikaa miettiä, mihin olisi kiva matkustaa ja muutaman tietokoneen näppäilyn takana on haaveen todeksi muuttaminen. Valitettavasti. Muistan, miten isäni aikoinaan ihmetteli, kun elämä ei ole tasapainossa rahan ja ajan suhteen. Kun käy työssä, on rahaa, muttei aikaa elää unelmiaan todeksi. Kun työ sitten loppuu, ei eläkkeellä kovin suuria unelmia enää todeksi eletä. Minäkin tunnistan nyt tämän. Reissujalka on vipattanut ja alle viikon reissuja on alkuvuodelle kertynyt jo puolen tusinaa.

Yritän olla itselleni salliva. Ehkä tämä ensimmäinen vuosi on tekemisen ja rennon olemisen tasapainon etsiskelyä. Eniten olin huolissani siitä, että puutarhan hoito menee äärimmäisyyksiin, kun siihen on aikaa. Onneksi tänä vuonna jarrua antamassa olivat ilmat ja minullakin on ollut tilaisuus oivaltaa, että kyllä ne kasvaa. Vähemmälläkin vaalimisella.

Olen myös toteuttanut vuosia suunnittelemani asian. Minulla on nyt kummityttö Naomi Keniassa ja saan edistää hänen koulutustaan kolmellakymmenellä eurolla kuukaudessa. Kun on ollut liikaa työtä, ei edes tällaista asiaa ehtinyt saada päätökseen. Kiitos Word Vision ja Viola, joka sait huomioni herätettyä. Minulla oli nyt aikaa kuunnella.

Ilmat ovat olleet alkukesällä kehnot lämpöä kaipaaville. Se on kuitenkin pieni haitta, kun meillä on laittaa lämmintä päälle, raikasta vettä tulee hanasta ja kaduilla on turvallista liikkua. Suomessa on moni asia hyvin.  Olen onnellinen osa-aikaeläkeläinen. Maailma on mahdollisuuksia täynnä, eikä minun ole pakko tarttua niistä mihinkään. Suljen silmät, potkaisen pihakeinuun vauhtia ja jään odottelemaan pionin nuppujen avautumista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

- Mummo menee kouluun! tokaluokkalainen hihitteli viime syksynä, kun kerroin alkaneeni opiskella.

- Kyllä mummo voi mennä kouluun! Täräytti leikkiikäinen ja jatkoi puuhailuaan.

On ihanaa, että elinikäisestä oppimisesta on tullut luonnollista. Vastaanottaessani todistuksen suorittamastani rikos- ja riita-asioiden sovittelijan koulutuksesta mietin sukumme vanhimpia naisia.

Kahdeksankymmentäluvulla kuollut mummoni sai käydä vain kiertokoulun. Se jälkeen elämä oli pelkkää työtä. Eikä työ tuolloin ollut mitään huvia, sitä ei tehty vapaaehtoisesti. Otsasi hiessä –meiningillä mentiin. 30-luvulla syntynyt äitini oli jo huomattavasti paremmassa asemassa. Hän kouluttautui vielä aikuisenakin uuteen ammattiin ja harrasti opiskelua pitkälle vanhuuteen asti.

Minä olen sitä sukupolvea, jolle uuden oppiminen on luonnollista. Työkalupakissani on neljä ammattia ja veressä kuplii ikuinen uteliaisuus uuteen. Erimielisyyksien selvittelyssä olen toiminut työyhteisöjen tukena jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Rikos- ja riitasovittelu tuntuikin itselleni luontevalta jatkolta. Siitä olen kaavaillut mielekästä täytettä tuleville eläkevuosille.

Puolen vuoden mittainen viikonloppuisin tapahtunut koulutus on nyt ohi ja elän oppimaani todeksi. Osa-aikaisuudesta vapautunut aika houkuttelee täyttämään sen sovitteluilla. Yritän pidätellä itseäni ja pysyä kohtuudessa. Yksi sovittelu viikossa voi olla minun vapaaehtoistyön panokseni. Sovittelussa on imua.

Sopiminen on tärkeää, kun ikäviä on tapahtunut. Se on monesti epäillylle pysähdyttävä, mahdollisuus muutokseen. Se on merkittävä kokemus myös muille asianosaisille. Kun asiat puhutaan kasvotusten, saa kuulla toista ja reflektoida itse. Puhuminen on hoitavaa.

Tänään sain nauttia sovittelun hedelmiä. Kun monenkertaisten perumisten ja esteiden jälkeen pääsimme kaikki saman pöydän ääreen, tahto sopimiseen oli osapuolilla vahva. Kun ihmiset sopivat, me vapaaehtoissovittelijat olemme vain fasilitaattoreita. On hienoa nähdä, miten osapuolet kykenevät kuuntelemaan toisiaan ja miten aito anteeksipyyntö voi olla. Sovittelijan palkinto tulee siinä, kun osalliset sanovat, että nyt on helpompi mennä elämässä eteenpäin. On hyvä tunne olla sellaista mahdollistamassa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat