Kirjoitukset avainsanalla kiireettömyys

Kesäloman ydinajatus on monelle se, että pääsee nauttimaan siitä, mihin arjessa ei ole aikaa. Joillekin tämä tarkoittaa ulkomailla matkailua, toisille sukulointia maakunnissa ja mökkiläisille kiireetöntä ajanviettoa loma-asunnolla. Emme ole puolisoni kanssa mökki-ihmisiä, mutta emme myöskään mielellään poistu Suomen kauniista kesästä, jos pieniä piipahduksia Pärnussa ei lasketa. Kesä on ihan liian lyhyt, siitä ei riitä muiden maiden mustikoille päivääkään. Tänä kesänä teimme poikkeuksen, ostimme eläkeläisten Interrail-liput ja suuntasimme Iso-Britanniaan. Kehnopolvisena jännitin matkaa etukäteen. Ihan turhaan. Jokaisessa kaupungissa löytyi penkkejä ja levähdyspaikkoja tiheästi, nelipyöräinen lentolaukku seurasi mukavasti ja matkustaminen junissa ilman paikkalippuja onnistui hyvin.

Ihastuimme Edinburghiin, rakastuimme Bathiin ja riemuitsimme tarinoista Liverpoolissa, Paulin, Johnin, Georgen ja Ringon jalanjäljissä. Puolison nuoruuden kielikurssikaupunki Torquay oli entisensä ja Reading kasvanut ja kehittynyt. Glasgow jäi mieleen paikkana, johon ei ehkä mennä uudelleen. Kaksi viikkoa sekä sujuvia junamatkoja, että peruuntuneita junia. Etenkin jälkimmäiset opettivat kärsivällisyyttä. Istuimme asemalla tyyninä, jutustelimme, katselimme ihmisiä ja ymmärsimme, miten harvoin tuollaista kiireettömyyden tilaa on saatavilla. Junassa istuminen oli meditatiivista, lampaita, peltoja ja lisää lampaita. Olen varma, että aivoni kiittivät matkasta, niin rauhassa ne eivät ole saaneet olla kymmeniin vuosiin.

Kaiken koetun jälkeen oli mukava palata kotimaan maisemiin. Suomessa on runsain määrin katsottavaa ja koettavaa. Tänä kesänä tutustuimme Kemiönsaareen, tai oikeastaan vain pieneen osaan siitä. Liikutuin kauniisti kumpuilevista pelloista ja omenatarhoista. Peruselinkeinot, maa- ja metsätalous sekä kalastus työllistävät kahdeksan prosenttia saaren asukkaista. Kiitän ja kumarran heille, jotka jaksavat yhä tuottaa meille myrkyttömiä ja lähiseudulla kasvaneita tuotteita. Maatilapuotien herkut, jauhot, vihannekset, kala- ja marjatuotteet saivat meidät kaupunkilaiset hyppäämään ostohousuihin. Saarelta löytyy niin kylpyläpalveluja kuin kulttuuria. Museot ja Kemiönsaaren kamarimusiikin juhlat ruokkivat kulttuurinälkäiset. Tämä on saari, jolle on pakko mennä uudelleen. Yritän kuitenkin olla kiireetön, enkä ala vielä valita ensi kesän majoitusta saarelle.

Johtuneeko iästä vai oppimisesta, neljäs lomaviikko Pohjanmeren rannalla tuntuu hyvältä ilman sen suurempia tapahtumia. Jätämme väliin jopa kesäteatterin, annamme ajan vain kulua ja tuulen tuivertaa. Hieman musiikin kuuntelua rantalavalla, liikehtivän veden tuijottelua ja sukulaisten kanssa seurustelua. Pysähtyneisyys riittää ja aivot kiittävät uudemman kerran.

Hitauden tavoitteluun liittyy myös matkustamisen rytmi. Enää ei ajeta tiukalla aikataululla kohteesta toiseen. Väliyöpyminen on tullut tavaksi. Muistelen edesmenneen koiramme emän perhettä, joka otti kaksi yöpysähdystä matkalla pohjoiseen, koiran vuoksi. Luulen, että hidas matkustaminen on terveellistä myös ihmisille, ei vain vanhoille koirille.

Kuva: Amos Andersonin kirjasto Söderlångvikissä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Piti olla aivan tavallinen päivä, mutta siitä tulikin erityinen. Kuin olisin noussut kukkulalle ja päässyt katsomaan esteettömästi ympärilleni. Olen kokenut näitä hetkiä joskus ennenkin, mutta kummallisesti vetäydyn aina takaisin luolaani, jonka seinäpeileistä heijastuu vähän riemua. Onneksi on hetkiä ja ihmisiä, joista mielemme vapautuu tekemättömistä töistä sekä maailman kauhuista ja pääsemme nousemaan noille kukkuloille.

Kun astuin ulos lääkäriaseman ulko-ovesta, teki mieli hypähdellä. No, eihän näillä polvilla semmoista voi, kuin ajatuksissaan. Keinonivelisten keskusteluryhmässä joku kysyi, moniko kykeni nivelen vaihdon jälkeen konttaamaan. Jäin miettimään, miksi pitäisi, kun on kerran oppinut etenemään kävelemällä. Pitäisikö säilyttää jotain lapsen tavasta lähestyä maailmaa? Ehkä.

Olin saanut lääkäriasemalla influenssarokotteen, jossa ei pitänyt olla mitään piristettä.  Kuitenkin olin kuin ilolla rokotettu. Työterveyshoitaja Ella pisti rokotteen kiireettömästi, jutusteli ja löysi olemisen mystisen, hyvää tuovan tavan. Puhuimme lukemisesta, suosittelimme toisillemme kirjoja, jotka olivat tuottaneet meille elämyksiä. Puhuimme ikääntymisestä, eläköitymisestä, Italian maisemista. Yritin kerran jo nousta lähteäkseni, pelkäsin vieväni hänen aikaansa. Ella pyysi minua malttamaan, olin päivän viimeinen rokotettava, ei ollut kiirettä. 

Hyvän mielen tuottajana rokotuskäynnillä oli luonteva kohtaaminen. Muistelen, että sellaista tapahtui lapsuudessani ja nuoruudessani usein. Ihminen katsoi ihmistä kiinnostuneena, antoi aikaansa, kuunteli ja kysyi. Eikö sellaiselle enää ole aikaa vai onko kohtaamisen arvostus muuttunut? Kenties olemme saaneet tilalle jotain, mikä meistä on kiinnostavampaa, mikä löytyy verkon uumenista tai täyteen aikataulutetusta elämästämme. Palaan nolona mielikuvaan lääkäriaseman odotushuoneesta. En osaisi sanoa, ketä muita samassa tilassa istui. Meillä kaikilla oli omat, kiinnostavat puhelimemme. Meidän ei tarvinnut kohdata toista ihmistä. Mahtoiko joukossamme olla joku yksinäinen, jolle odotushuoneen lyhytkin jutustelu olisi voinut tuoda ripauksen iloa päivään? Toivon, ettei ja lohduttaudun sillä, että Ella paikkasi sen, mitä me kanssaodottajat jätimme antamatta.

Kiitos Ella, herätit minussa sellaista, minkä olin jälleen kerran kadottanut. Katson tapaamiani ihmisiä taas kiinnostuneesti, hymyilen, kysyn ja kuuntelen. Me katsomme hetken samaan suuntaan, puhumme siitä, mitä näemme, opimme toisiltamme. Kun annan, saan enemmän takaisin. Avoimessa kohtaamisessa on jotain lapsenomaista uteliaisuutta. Minun ei tarvitse yrittää kontata, löytääkseni toisenlaisen katselukulman, minun tarvitsee vain katsoa ihmistä, osoittaa kiinnostukseni, ilahtua hänestä. Toiset ihmiset ovat loppumaton varanto hyvinvointimme edistäjinä ja me heidän.

Lopetin päätyöni syksyllä 2019. Pääsin periaatteessa pitkälle, palkalliselle lomalle, jota eläköitymiseksikin sanotaan. Työskentelyä en kuitenkaan lopettanut, samalle työnantajalle paiskon hommia edelleen ja muutamalle muullekin. Koska työskentelen, odotan tietenkin jokaista lomaa. Loma on raatajan palkinto.

Ihmisestä riippuen, lomalla on erilaisia merkityksiä. Tunnen monia, jotka vain nauttivat päivätyön keskeytymisestä. He saattavat viettää loman kotonaan tai mökillä, sen suurempia puuhailematta. Minulle loma on aina merkinnyt rivakkaa reissaamista. Monesti olen vuosiloman päätyttyä ollut aika väsynyt. On ollut mukava palata tasaiseen arkeen. Loma on aina avannut uusia polkuja, joskus Kiteelle tai Kittilään, toisinaan Mauritiukselle tai Reykjavikiin. Loma on tarkoittanut minulle mahdollisuutta kokea ja nähdä paljon uutta. Olen aikatauluttanut festarit, näyttelyt ja laivamatkat, kiirettä on pitänyt. 

Onhan tuota reissua kertynyt tänäkin vuonna, on käyty Kirkkoniemessä, Bussana Vecciassa ja ties missä. Nyt olen kuitenkin löytänyt jotain, itselleni aiemmin tuntematonta. Olen löytänyt verkkaisen lomaamisen. Se päihittää rivakan reissaamisen ihan 6–0. Voi olla, että operointia odottava polveni on toiminut sen verran hidasteena, että on ollut aikaa myös pysähtyä.

Verkkainen lomaaminen on mieltä ja kehoa rentouttavaa. Lomaamisessa kaikki vikkelä liikkuminen on pannassa, hiki ei saa tulla helteelläkään. Siihen kuuluu pitkään nukkuminen ja päiväunet, saunomista, ruokailua ja päiväkahveja. Kaikki tuo toteutetaan hitaasti, vailla aikatauluja. 

Olen aamuvirkku, joten olen joutunut ponnistelemaan, etten ponkaise seitsemältä pystyyn, vaan annan kehoni orientoitua päivään verkkaisasti. Vaikka herään aikaisin, en nouse sängystä, jään lojumaan ja herättelen lihaksiani yksi kerrallaan. Palaan ajatuksin edelliseen päivään, tapaamiini ihmisiin, ruokiin, joita söimme ja keskusteluihin, joita kävimme. Mietin, mitä näin, mitä uutta opin, mistä iloitsin ja mistä olen erityisen onnellinen.

Pienin harjoituksin minusta on kehittynyt nautiskeleva lomaaja. Mieleni osaa rauhoittua ja virikkeeksi on riittänyt hoitokoiran tai rantakäärmeen puuhien seurailu. Edes koronatartunta ei häirinnyt lomamoodiamme, verkkaisuudessa oli helppo sairastaa. Olemme viettäneet viikon metsämökissä ja toisen puolisoni lapsuuskodissa, lukien, kirjoittaen ja ristisanoja tehden. Seinäkellon raksutus, valoisat kesäyöt ja täydellinen kiireettömyyden tunne, siinä on minun kesälöydökseni, ihan parasta lomailua. Loppuloman aikana luvassa on vielä hiljainen kylpylä. Kolme tuntia kehon äänetöntä huoltoa. Tähän verkkaisuuten voi jäädä koukkuun, tämä tuntuu hyvältä.

Vanhasta muistista, etukenoisena ihmisenä aloin kuitenkin tänään suunnitella ensi kesän lomaa. Sodankylän elokuvajuhlille olisi päästävä. Tein jo haun vapaista mökeistä, kun mieleni ja sormeni väsyivät. Käsi painoi läppärin kannen kiinni ja lomaaminen vei menessään. Ensi vuosi tulisi, sitten kun tulisi.  Ensi vuoden suunnitelma oli selvä. Pelkkää lomaamista. Aika näyttäisi, toteutammeko sitä Sodankylässä vai omassa kotonamme.

Kuva: Jordan Bauer.

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Rikos- ja riitasovittelua harrastava työnohjaaja ja kirjailija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa, riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Merja Svensk on kirjoittanut monimuotoisuuteen liittyviä oppaita sekä romaaneja. Merjan romaanit käsittelevät mm. ikääntymistä, yksinäisyyttä, vieraannuttamista, anteeksiantoa ja rakkauden kaipuuta. Viides romaani Se on mahdollista ilmestyi heinäkuussa 2025  ja kertoo kahden 60-vuotiaan naisen kimppa-asumisen riemuista ja törmäyksistä.

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram