Oli talo, tuli palo. Näin päivitti läheiseni sosiaaliseen mediaan, kun hänen lapsuuden kotinsa paloi. Tunteet tulevat myöhemmin, ajattelin, eivätkä ne välttämättä ole pelkkää surua menetyksestä ja helpotusta ihmishengen pelastumisesta. On luonnollista, että mielen voi vallata myös katkeruus yhteiskuntamme vanhusvälinpitämättömyyttä kohtaan.
Olen häijy, kun kysyn, että olisiko yhteiskunta päästänyt pienen helpotuksen huokauksen, jos talossa asunut muistisairas vanhus olisi mennyt talon mukana. Onneksi ei mennyt, vaan pelastui valppaiden naapureiden avulla. Nyt sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymä joutuu kuitenkin osoittamaan kodittomaksi jääneelle palvelukeskuspaikan, eli tekemään sen, mitä ovat jo yli vuoden väistelleet.
Mikä on huoli-ilmoitusten määrä, joka riittää avun saantiin? Onko se sata vai tuhat? Tämän vanhuksen kohdalla ei ollut riittävästi se, että hän oli jo viime talvena paleltua yksinäisellä metsäpolulla kaaduttuaan. Onneksi joku muukin käytti polkua tuona kylmänä ja pimeänä iltana, vanhus sai apua.
Kun ihminen ei enää osaa syödä lääkkeitään tai suoriutua mistään päivittäisistä askareistaan ilman ulkopuolista apua, hänen paikkansa ei ole enää koti. Huolenpidoksi ei riitä, että kotipalvelu käy päivittäin tarkastamassa, että ihminen on hengissä ja antamassa lääkkeet. Kotipalvelun kaikkensa tekevät ammattilaiset kyllä raportoivat asunnon kylmyydestä, vanhuksen orientaatiotason huolesta ja monesta muusta, mutta huolella ja raportoinnilla ei ole järjestelmään vaikututusta.
Läheiset, jotka usein asuvat pitkienkin matkojen päässä, ajetaan aivan uupumuksen äärirajoille. Heillä huoli omaisesta on mielessä 24 tuntia vuorokaudessa. Jatkuva huoli omista vanhuksista vaikuttaa moneen läheiseen, joilla kullakin on jo ennestään omat työnsä, sairautensa ja perheensä asiat arjen kuormassa. Tätä me kutsumme hyvinvointiyhteiskunnaksi. Kysyn vaan, että kuka täällä voi hyvin?
Kirjoitin 2016 ensimmäisen romaanini Kaksoissidos toisen läheisen ihmisen muistisairauden pakottamana. Sen kirjoittamisen jälkeen on syntynyt toinenkin, vielä surullisempi teksti, jonka julkaisemiseen en itse vielä ole valmis. Nyt kirjoitan blogia kolmannen vanhuksen surullisesta kohtalosta. Meiltähän loppuu nyt jo vanhukset, mutta muiden vanhuksilla on tämä sama edessään. Ehkä myös minulla ja ikäpolvellani, jos mikään ei tässä yhteiskunnassa muutu.
Minulta pääsee itku, kun ajattelen tämän kotinsa menettäneen vanhuksen tilannettaan. Ei ensimmäistäkään muistoa, tuttua taulua, nojatuolia, vaimovainajan kutomaa shaalia tai valokuvaa mukaan otettavaksi. Eikö tämä olisi voinut mennä toisin?
Olkaa ystävällisiä ja rakentakaa riittävästi koteja meille ikääntyville. Miten turvallista olisikaan asua alueella, joka olisi suuri, aidattu ja jossa muistisairaat, liikuntahaasteiset ja lapsiperheet voisivat asua turvallisesti rintarinnan. Siellä olisi tilaa kuopsutella maata, puuhailla ja nikkaroida. Asumisyhteisön pikkukaupasta saisi niin rahalla kuin rannekkeella kahvipullaa, ja lapset voisivat kirmata alueella vapaasti, kun autot olisi pysäköity alueen ulkokehälle sijoittuneiden perheasuntojen etuoville. Tällaiselle alueelle ikääntyväkin muuttaisi varmaan mielellään jo ensimmäisten muistioireiden tullessa, kun voisi tietää, että porttien kulkulätkät otettaisiin pois vasta silloin, kun terveydentila sen vaatisi. Tuollainen asuminen olisi ihan toista, kuin se laitosasuminen, joka nyt tarjolla. Sekin vasta siinä vaiheessa, kun olet sänkyyn syötettävässä kunnossa, eikä aina silloinkaan. Kotiinsa on moni kuollut, menee sanonta. Moniko onnellisena, kysyn minä.
