Kirjoitukset avainsanalla kiire

Kolmiviikkoinen loma on kulunut kotimaassa. Olemme puolisoni kanssa saaneet nauttia Juha Vainion elämäntarinasta Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa (voi miten kaunis ääni Annika Eklundilla on) ja viettäneet kaksi päivää musiikkifestivaaleilla. Olemme myös vierailleet ihanassa ja monikerroksisessa  Visavuoressa ja ennen kaikkea saaneet viettää mukavaa aikaa sukulaisten kanssa yöttömässä yössä, meren ja lammen rannalla. Kaiken on kruunannut aurinkoinen ilma.

Pohjois-Pohjanmaalta Helsinkiin on pitkä matka. Se on sitä sekä ajomatkana että henkisenä prosessina. Päätimme tänä vuonna helpottaa siirtymää pysähtymällä matkalla yhdeksi yöksi kylpylään. Halusimme aikalisän. Ajatus tuntui sen keksittyämme kertakaikkisen hyvältä. Saisimme vielä viipyillä keskusteluissamme niiden ihmisten elämän äärellä, jotka tapasimme. Saisimme fiilistellä, muistella ja painaa kaikkea tärkeää kokemaamme mieleen. Saunomalla, uimalla ja aamun kylpylähoidoilla voimme sitten siirtää ajatuksemme sinne, minne olemme matkalla. Ihan rauhallisesti ja kiireettömästi. Varasimme itsellemme ajantasausyön kylpylähotellista, jossa emme ole aiemmin käyneet.

Ajomatkan aikana puoliso kurkistaa Tripadvisorin arviointeja paikasta. Palautteet on ihan fifty-sixty, edesmenneen mäkimiehen sanoin. Positiivisia on ihan pikkasen enemmän. Puoliso lukee palautteita ääneen ja matka sujuu rattoisasti. Ensin luetaan positiiviset. Lapset ovat viihtyneet, henkilökunta on ollut ystävällistä ja paikan sijainti on loistava. Sitten siirryimme negatiivisiin palautteisiin. Emme ole aikoihin nauraneet niin paljon. (Vaikka eihän se mukavaa ole, jos asiat ei mene putkeen.)

Palautteissa haukutaan lyttyyn siisteys, palvelukulttuuri ja melkein kaikki kuulostaa olevan rikki. Kylpyhuoneet ovat homeessa, huoneissa hämähäkin seittejä, tahraiset lakanat ja pölyä nilkkoihin asti. Käytävillä haisee multa ja virtsa. Kylpyosastolta löytyisi kuraa ja rasvaisia kädenjälkiä ja ruokaa saisi odottaa miltei tunnin. Kun sen sitten lopulta saisi, olisi se syöntikelvotonta. Pötköön luettuina palautteet saivat hotellin kuulostamaan kauhulinnalta. Vain purevat peikot puuttuivat!

Kun kylpylän tienhaaran kyltti lopulta tupsahtaa näkyviin, en ole varma, mikä tunne itselläni on päällimmäisenä. Olenko innokas hypähtämään pelottomana seikkailuun (eihän kukaan nyt yhteen yöhön kuole, olenhan sentään asunut Afrikassakin) vai pelottaako niin penteleesti (jos ei kääntyisikään, jatkaisi suoraan Helsinkiin)?

Olen varannut yön meille ketjun hotelleissa yöpymisestä kertyneillä pisteillä. Puoliso nauraa ja neuvoo minua suhtautumaan yöpymiseen kuin ilmaiseen härkätaisteluun. Siltä ei paljoa voi odottaa, kun ei ole siitä mitään maksettukaan. (Hulvattomassa Benidorm-sarjassa ilmaisessa esityksessä härkänä oli koira, jolla oli tekosarvet päässä.) Otetaan siis koiraa sarvista ja kurvataan hotellin pihaan.

Puoliso, minut tuntien, pyytää olemaan vaiti palautteiden lukemisesta. Juuri, kun olen ajatellut kertoa vastaanottovirkailijalle, että näin rohkeita ollaan, vaikka palautteet on luettu! Napitan suuni kiltisti enkä edes pälyile ympärilleni.

Vastaanotto on ystävällinen ja iloksemme kuulemme, että altaat ovat auki tunnin pidempään, kuin verkkosivuilla luvataan. Huoneemme on tilava ja siisti, pöydällä odottaa nimellemme  osoitettu, käsin kirjoitettu lappu. Lapussa meidät toivotetaan tervetulleeksi. Lapun päällä on suklaata, marmeladia ja pullo makukivennäisvettä. Helteisen, pitkän ajomatkan jälkeen ne ilahduttavat suuresti.

Vedämme kylpytakit päällemme ja suuntaamme altaille. Viimeisellä tunnilla siellä on vain vähän väkeä ja saamme rauhassa hieroa väsyneitä kehojamme erilaisissa poreissa ja suihkuissa. Jätämme lämpimään veteen huomisen huolet ja nautimme rauhasta ja hiljaisuudesta. Aikalisä, aina ihmiselle hyväksi.

Puhtaina ja raukeina kurkistamme hotellin illallisravintolaan, jossa on kohtuullisen paljon ruokaansa odottelevia. Vaikka kokemuksemme on jo osoittanut, että palaute on aina kokijan silmässä ja sielussa, emme uskaltaudu istumaan pöytään. Nappaamme käytävän baarista kolmioleivät ja kivennäisvedet huoneessa syötäväksi. Emme niinkään pelkää ruuan laatua (kyllä se ketjuhotellissa aina syötävää on), kuin pitkää odotusaikaa.

Jätämme yöksi parvekkeen oven auki. Avoimesta ovesta näen vuoteestani järven ja laskeneen auringon kajon. Näkymä on kaunis, hiljaisuus täydellistä. En millään malttaisi nukahtaa. On hyvä ja rauhallinen olo.

Erinomaisen hyvässä sängyssä nukutun yön jälkeen syömme tukevan aamupalan (kyllä se on ihan samanlainen, kuin muissa saman ketjun hotelleissa) ja keskustelemme ihmisten antaman palautteen vaikutuksesta valintoihimme. Me, monien muiden lailla, tiiraamme tarkasti Tripadvisorin sivuilta arviot ennen majoitus- tai ruokapaikan valintaa. Tällä kertaa en sitä ennen varaamista tehnyt, mistä olen tyytyväinen. Palautteiden perusteella tämä valinta olisi jäänyt tekemättä.

Hyvän ja huonon palautteen antaminen on aina tärkeää. Hyvä palaute antaa palvelua tuottaville onnistumisen iloa ja lisää heidän työhyvinvointiaan. Huono palaute antaa mahdollisuuden korjata sen, mikä on korjattavissa. Jos hotelli on perustettu jo 80-luvulla, siitä taatusti löytyy ”pientä kuluneisuutta” (näin matkanjärjestäjät kertovat yleensä etelän hotelleista),  eikä toistuvilla kitinöillä kynnysten kuluneisuudesta voi olla nopeaa vaikutusta.

Jokainen meistä tulee valittuihin lomapaikkoihin omine odotuksineen, omaa levollisuuttaan, kiirettään ja stressiään mukana kantaen. Jos tiukan budjetin lapsiperheellä on loman kohokohtana viikko kylpylähotellissa, odotukset voivat olla korkealla ja pettymyksen tunne syntyä helposti, jos kaikkea odotettua ei olekaan tarjolla. Se on hyvin ymmärrettävää.

Huonommin ymmärrän sarjavalittajia, jotka yhdessä asiassa petyttyään listaavat kaiken mahdollisen pielessä olevan. Itselleni ei vielä koskaan ole tullut mieleen esimerkiksi tarkistaa, onko hotellin verhoissa tahroja. –Enkä taida tehdä sitä jatkossakaan. Pieleen-listan perään kun vielä ilmoittaa, ettei aio koskaan enää tulla kyseiseen paikkaan, saa stressitasonsa mukavasti kihisevälle tasolle. Pahaa oloa voi pitää yllä monta kuukautta kertomalla kaikille (jotka joutuvat kuuntelemaan, halusivat tai eivät), miten pilalle loma meni. Näillä valittajilla ei liene pilalla pelkkä loma, vaan koko elämä.

Suomessa on saatu elää kauan hyviä aikoja. Meistä on tullut vaativia. Monelle ei riitä mikään. Täydellisen tavoittelussa unohtaa helposti nauttia hetkestä, ihmisistä ja maisemista. Onnellisuuden tunne on kuin säikky pikkulintu. Ei se hermostuneen valittajan olalle istahda.

Nautimme vielä aamun aikana varaamistamme hoidoista, ihastelemme hotellin tarjoamien  ulkoaktiviteettien määrää, kirjoitamme huonesiivoojalle lappuun kiitokset ja suuntaamme tyytyväisinä kotia kohden. Kulkukortteja luovuttaessamme kerromme kaiken menneen nappiin ja lupaamme tulla uudelleen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tänään on erikoinen arkipäivä, jollaista en muista minulla olleen pitkään aikaan. – Liekö koskaan? Minulla ei ole mihinkään menoa eikä mikään työ odota loppuunsaattamista. Ulkona lumi ja pakkanen, ympärillä hiljaisuus ja kehossani levollisuus. Kuuntelen jääkaapin hurinaa, köllöttelen sohvalla ja ajattelen laiskasti, eli annan ihanien asioiden tulla ja mennä. Olen rennosti, kuin siskoni kissat. Toiseksi vanhimman poikani  lentokone nousee pian ilmaan ja vie hänet kolmeksi kuukaudeksi Karibialle, etäopiskelemaan. Samalla kun opiskelee, voi kuulemma myös nauttia elämästä. Nuorissa aikuisissa on kadehdittavaa rentoutta, jota minun ikäpolvellani ei ole ollut. Sodan jälkeisessä ajassa isovanhempamme ja vanhempamme joutuivat rakentamaan hyvinvointia kovalla työllä. Meillekin opettivat, ”vie mennessäs, tuo tullessas”. Liikeessä oleminen oli tärkeää, sillä mummoni sanoin ”tekijält tulee aina jottain, tekemättömält ei mittää”. Niillä opeilla olen mennyt ja tuhatta rautaa olen tulessa pitänyt.

Siirryttyäni 2017 kolmipäiväiseen työviikkoon uskoin Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä olevan viikoittain. Ei niitä kahteen vuoteen ollut. Onnistuin täyttämään osaeläkepäivät erilaisilla menoilla ja vapaaehtoistöillä. Sovittelin, työnohjasin ja matkustin ympäri maata kouluttamassa. Aika haipakkaa oli nuo viimeiset kaksi vuottakin! Rentoutumaan pääsin vain lomalla, kotipiiristä ja arjesta erossa.

Tämä vuosi 2019 saa nyt olla minulle vähentämisen ja pysähtymisen vuosi. Minulla ei ole omaisia, joiden hyvinvoinnista olisin vastuussa. Olen saattanut haudan lepoon vanhempani ja tätini miehineen. Lapseni ovat pärjääviä aikuisia ja lapsenlapsilleni voin olla mahdollistava mummo, silloin kun haluan. Heidän hyvinvoinnistaan vastaavat vanhempansa. Puoliso ja läheiset ystävät ovat terveitä ja kuosissa, sisarellani on perheensä ja koirakin on kuollut. Voin ottaa positiivisena asiana, ettei kukaan tarvitse minua kipeästi. Minulla on käytössäni valtava vapaus, joka kasvaa entisestään kesäkuussa, kun aloitan viimeisen kesälomani, jolta minun ei enää tarvitse palata työhön.

Minulla on jatkossa entistä enemmän aikaa sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. Otin vuoden alussa vastaan Helmet-lukuhaasteen, joka ohjaa löytämään erilaista luettavaa, valitsemaan tutun ja tavanomaisen sijaan uutta, erilaista. Kolmen ensimmäisen viikon aikana olen lukenut kymmenen kirjaa ja saanut uusia näkökulmia niin ihmisen historian, kuin runouden kautta. Se on virkistänyt ajatteluani ja antanut aavistaa, että edessä on vielä monenlaista löydettävää ja ihmeteltävää.

Kirjoittajana tunnen vapautuvani. Kun eläköidyn, minun ei tarvitse miettiä, mitä työtoverit tai sidosryhmäläiset teksteistäni ajattelevat. Voin kirjoittaa vailla pidäkkeitä. Vuodenvaihteen kaksiviikkoisella lomallani viimeistelin pitkän tekstini, josta nyt odottelen kolmelta arvioijalta kommentteja. Uudet kirjalliset ideat mylläävät jo päässäni, mutta kesytän ne tyynesti. Minullahan on nyt koko loppuelämä aikaa.

On riemullista löytää ilo päivittäin. Tänään iloitsin seinällä tanssivista heijastumista, jotka syntyivät auringon osuessa kattolapun prismoihin. Toivoisin kovasti voivani löytää iloa myös sellaisista asioista, joita olen koko ikäni karttanut. Silittäminen, ikkunoiden peseminen ja imurointi eivät koskaan ole tuottaneet minulle iloa. Imuroin, joskin vastentahtoisesti, -80-luvulla, kun imurista alkoi tulla savua. Katsoin sen merkiksi, ettei imurointi ole minua varten. Ryhdyin puuhaan uudelleen vasta kolme päivää sitten. Vikavirtasuoja katkaisi sähköt kolmesti, ennen kuin uskoin. Imurointi ei ole minua varten. Kammoan sitä nyt entistä enemmän. Kävin sentään ostamassa uuden imurin. Aionkin etsiä iloa ikkunoiden pesemisestä ja silittämisestä. Olen aivan varma, että riittävä aika ja positiivinen ote työhön kuin työhön tuottaa iloa. Ilohan syntyy usein aikaansaannoksesta tai havainnosta. Imuroinnin ilot jätän toisille.

Jääkaappi pitää taukoa. Ei kuulu hurinaa, nyyhkäyksiä eikä ininää. Poikani lentokone on jo ilmassa ja auringon paiste on muuttunut hämäräksi. Hiljaisuus tykyttää korvissa. Elämä tuntuu hyvältä juuri tässä ja nyt. Jääkaappi nyyhkäisee.

Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä aion pitää joka kuukausi.

Kommentit (0)

Olen aina ollut huono jonottamaan, mutta en liene ainoa. On aina olevinaan niin kiire. Monet meistä ovat ikänsä valikoineet nopeimmalta näyttävää jonoa erilaisissa palveluissa. Kautta aikojen osa kaksin liikkeellä olevista on asettautunut kahteen jonoon, joista sitten toinen on siirtynyt siihen, jossa palveluun pääsee nopeimmin.

Erityisen koomista tämä on paikoissa, joissa tulijat ovat tietoisia ruuhkasta. Tällaista edustaa erään tavaratalon kahdesti vuodessa toteutettavat päivät, joissa ruuhka on asiaan kuuluva vakio, etenkin ruokaosastolla. Nyt keväällä minäkin kävin, jopa kahdesti. Minusta on mukavaa tarkkailla ihmisiä, imeytyä ruuhkaan ja ihmetellä tuotteita, joita voisin ostaa, mutta joita ilmankin voin olla.

Juustopalani ja omenatorttuni kanssa seisoin sitten kassajonossa, jossa edelläni on toistakymmentä kärryä. Jotkut pariskunnat hyödynsivät ajan. Työnjako menee yleensä niin, että mies seisoo kärryn kanssa jonossa ja rouva sukkuloi poimimassa uusia tuotteita. Tehokasta ja nokkelaa. Seison jonossa ja annan katseeni vaeltaa lukuisissa teelaaduissa. Ajoittain jono nytkähtää pätkän eteenpäin. Lähempänä kassoja se haarautuu kahdelle maksupisteelle. Edelläni seisova keski-ikäinen pariskunta tekee splitin. Mies siirtyy toiseen jonoon yksi tuote kädessään, rouva toiseen kärryn kanssa.

- Anteeksi, kummassa jonossa olette? kysyn, jotta voin valita omani.

- Molemmissa! vastaa rouva reippaasti.

Valitsen paikkani miehen perässä, hänellähän on vain yksi ostos. Juuri, kun kassa kohdistaa katseensa mieheen ja minä pääsisin nostamaan juustoni ja torttuni hihnalle, rouva kiilaa täysien kärryjensä kanssa kylkeen.

- Me ollaan samaa porukkaa, hän sanoo hymyillen.

- Olkaa hyvä, sanon.

Omituista, minua ei ota päähän. Minua vain huvittaa. Onko se tämä osa-eläkeläisyys, kun minusta tekee rennon? Toivottavasti suurempia muutoksia ei ole persoonaani tulossa.

Jonottamisen tuskan tunnistamme kaikki. Kun oma siedettävä aikajänne napsahtaa poikki, jätämme vuoronumeromme lappukoneen päälle, jotain toista ilahduttaaksemme. Tätä voi tarkkailla esimerkiksi apteekissa ja pankissa. Aina on niitä, jotka palauttavat lappunsa, sen sijaan, että vain kävelisivät ulos.

Ehkä meillä on luontainen halu ilahduttaa jotain toista. Miltei poikkeuksetta jokainen tulija painaa nappia ja ottaa vuoronumeron, vaikka hylkylappuja olisi koneen päällä. Saatu vuoronumero kädessä on turvallista tarkastella tilannetta ja vaihtaa numero pienempään, mikäli se ei ole jo mennyt. Lähellä odottelevat seuraavat lappusirkusta silmä tarkkana, mutta eivät näytä paheksuntaansa. Sellaista se on, jotkut vaan menevät aina jonojen ohi.

Olisiko jonottamista hyvä harjoitella? Ihan vaan oman sietokyvyn ja rauhan kasvattamiseksi ja kiireen kesyttämiseksi? Jonottaminen ei nimittäin lopu koskaan.

Elinaikanamme saamme jonottaa erilaisia asioita, Hitas-asuntoa, omaa vuoroa määritellä yhteishuollossa olevien lasten kesäloman ajankohta, viljelypalstaa, taloyhtiön parkkiruutua, pääsyä lääkäriin, laboratorioon ja monenlaista muuta.

Jonoja voi jonkin verran vältellä elinaikanaan. Tulee kuitenkin hetki, jossa mennään aina jonotusjärjestyksessä. Oikeastaan sillä ei silloin ole mitään väliä. Kenelläkään ei ole enää kiire, kun jäljellä on vain obduktiojono ja tuhkausjono. Niissä ei kukaan jonottaja enää voi etuilla.

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/2 | 

Minulla oli aiemmin aina laukussa aikakauslehti tai kirja, ja nykyään puhelin tarjoaa hupia juuri niin pitkäksi aikaa kuin jonotusta riittää. Ei tunnu tuskaa eikä napsahtele jänne.

Käyttäjä2325
Liittynyt2.3.2017
2/2 | 

Minullakin on aina kirja ja puhelin mukana ja olen usein iloinen, kun saan joskus odottamatta "ylimääräistä" aikaa lukemiseen. Varsinkin elämän ruuhkavuosina se oli tarpeen. Muissa maissa matkustaessani olen kyllä huomannut, että usein syntyy keskustelua muiden jonottajien kanssa. Kyllä Suomessakin, mutta silloin yleensä saan tehdä aloitteen itse.

Tarja Porkka Knudsen

Vuosi loppuu, joulu on koettu ja osa-aikainen eläkeläisyys jo kopistelee porstuassa. Mielikuvat tulevasta vaihtelevat päivittäin, jopa tunneittain. Hetkeksikään en unohda, että yksi aikakausi, viisipäiväinen työviikko, olisi pian ohi. Vain jouluaterialla, kolmen sukupolven yhteisessä ilossa lastenlasten kirkkaat äänet peittävät alleen tiedon tulevasta.

Hetkittäin näen viikkotyöstä vapautuvat kaksi päivää tyhjänä tilana. Kuvittelen itseni toimettomuuteen, kirjoittamaan, lueskelemaan, päivätorkuille ja lintuja tarkkailemaan. Kaikkea tuota elämässäni on ollut liian vähän. Mieleen nousee uusia asioita, joita voisin eläke-päivinäni tehdä. Voisin siivota ullakkovaraston, ommella rahiin uuden päällisen, silittää kaikki ne pöytäliinat, jotka vuosien aikana ovat jääneet ensimmäisen pesun jälkeen käyttämättä, pestä kylpyhuoneen kaakelien saumat ja paistaa pataleipää sekä tehdä herkullisia keittoja. Pää täyttyy tekemättömistä töistä. Enhän minä tätä halunnut.

Viimeiset kolme viikkoa ovat hurahtaneet työn ja toiminnan parissa. Ei ole ollut aikaa harjoitella kolmipäiväistä työviikkoa. Olen selvinnyt ensimmäisestä sovittelustani, vetänyt viimeiset työnohjausryhmät ja käynyt kokemassa vatsataudin levoksi tarkoitetulla risteilyllä. Joulukuuhun on mahtunut työtä ja tehtäviä tuplasti sen verran, kuin aika ja kunto olisi sallinut. Edes liukastuminen ja aivotärähdys ruhjeineen eivät suuremmin vauhtia haitanneet. Onneksi tuli joulu, jolloin kaikkien kiire taukosi, minunkin.

On pakko palauttaa mieleen oman terveyden rajat ja alkuperäinen toive. Halusin aikaa sille, joka on minulle itselleni tärkeää. Halusin aikaa kirjoittamiselle. Osaanko suunnata energiani siihen? Kotona en siihen pysty, aina vähintään joku lakanapino huutaa oikomista. Minun on paettava riittävän kauas, mihin lakananviikkauksen ja muiden tarpeettomien töiden huuto ei kuulu.

Tuli tarjous Saksan kirjailijaresidenssin käytöstä, harkitsin. Tuttava lupasi järjestää edullisen kämpän Nizzasta, harkitsin. Mietin myös Viroa, jossa olen aiemminkin kirjoittanut. Niin paljon mahdollisuuksia! Joinain öinä olen varma, että kuolen ennen kuin pääsen omasta ajastani  nauttimaan. Odotan vuoden vaihtumista, kammoan, suunnittelen ja kauhistelen. Palautan mieleen ilon, jonka oman kirjan näkeminen kirjakaupassa synnytti. Ilo ei syntynyt siitä, että kirjani köllötteli siellä maineikkaiden tekstien keskellä. Ilo syntyi siitä, että olen onnistunut viemään yhden tarinan kansiin asti. - Minä, kymmenien keskeneräisten kertomusten tarinoija.

Kirjoitustilan valinnassa päädyn toimistohotelliin Kampissa. Rauhoitun.

Uuden elämäni ensimmäisenä päivänä, tammikuun toisena, aika on oleva minun. Osa-eläkepäivinäni teen vain sitä, mitä minua huvittaa. Minä kirjoitan. Tervetuloa uusi aika!

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat