Kirjoitukset avainsanalla sovittelu

Pitäisikö olla huolissaan, kun neljän kuukauden kerrostaloelämäni aikana olen kolmesti soitellut yläkerran naapurin ovikelloa ja pyytänyt musiikkia pienemmälle? Ääniherkkänä eläkeläisenä olisin halunnut tehdä saman hieman useamminkin, mutta olen pidätellyt itseäni. Olen kokematon kerrostaloasuja, liian hyväkorvainen ja kannan mukanani kokemusta yli kuudenkymmenen vuoden hiljaisuudesta. 

Koska kovaääninen musiikki kuuluu vain joskus päivisin eikä koskaan illalla, yöstä puhumattakaan, olen yrittänyt tottua tilanteeseen. Totta kai kerrostalossa kuuluu ääniä. Eräänä lauantaina sietokykyni kuitenkin ylittyi. Vieraana olleen ystävän kanssa ensin nauroimme yläkerrasta kantautuvalle musiikin jytkeelle ja ilonpidolle. Kun huomasin, etten oikeastaan enää kyennyt keskittymään siihen mitä ystävä puhui, kehoni toimi nopeammin, kuin ajatukseni. Kaappasin avaimet kouraani, tuikkasin kengät jalkaan ja hetkessä olin jo kilkuttamassa yläkerran  ovikelloa.

Naapuruusriitoja sovittelevana tiesin, että asiaa kannattaa lähestyä ystävällisesti. Asunnossa vietettiin syntymäpäiviä parinkymmenen hengen porukalla. Iloisesti juhlijat ilmoittivat, että nythän on viikonloppu ja kellokin vasta yhdeksän illalla. Sarkastisesti kerroin tietäväni kaiken tuon, muttei se estänyt minua kokemasta musiikkia häiritsevänä. Talon emäntä kutsui minut mukaan juhlimaan, joten tulin vastaan ja jorasin porukoiden kanssa yhden kappaleen verran. Sen jälkeen ilmoitin hikisenä palaavani oman vieraani luo, pyysin nostamaan bassokaiuttimen pois lattialta ja pienentämään musiikin. Kun kaiuttimelle oli löydetty parempi paikka jakkaralta ja volyymi vaimennettu, soi ovikello. Ovella oli juhlijoiden yläkerran naapuri. Hän ei ollut tulossa joraamaan. Hän uhkasi soittaa poliisin, jos musiikki ei loppuisi. Musiikki suljettiin, tunnelma latistui. Kieltäydyin kohteliaasti minulle tarjotuista herkuista ja palasin alakertaan ystäväni luo. Hiljaista oli.

En tiedä, miten juhlat jatkuivat, vai lähtivätkö vieraat kotiin. Tuntui jotenkin surulliselta, että tosi mukavilta näyttäneet, täysin alkoholittomat juhlat loppuivat poliisilla uhkaamiseen. Talomme on vanha elementtitalo, jossa äänet kuuluvat, jos niitä tuotetan. Suurin osa asukkaista ei tuota. Ovat oppineet olemaan hiljaa.

Naapuri ei vielä ole oppinut. Hän olisi toki voinut laittaa juhlista tiedotteen ilmoitustaululle. Hän olisi toki voinut soittaa musiikkia hiljempaa. Ovelle tuleva kiukkuinen naapuri olisi hänkin voinut esittää asiansa kohteliaammin, ehkä jopa kuunnella oven takana, ja huomata, että musiikki oli jo pienennetty. Kohtaamisessa ei rakennettu naapuruuden siltoja.

Olen sovitellut useita naapuruusriitoja ja hämmästellyt ihmisten arjen kommunikointikyvyn puutetta. Naapureille ei helposti puhuta.  Vaikka mikä ärsyttäisi, häiritsisi ja tuottaisi haittaa. Kun sitten lopulta puhutaan, niin ei rakentavassa hengessä. Silloin huudetaan. Ovelle mennään kiukku ajurina, uhkaus huulilla ja joskus on mukana jo kättä pidempää. Siinä ollaan hetkessä repivässä naapuruusriidassa ja vain soiton päässä rikosilmoituksesta.

Kun samat ihmiset tapaavat toisensa sovittelussa, he pystyvät puhumaan asiallisesti, sopimaan riitansa ja tekemään käyttäytymissopimuksen. Anteeksi on sana, jonka sovittelija kuulee usein molempien sanovan. Miksi ihmeessä nämä ihmiset eivät pysty siihen aiemmin?

Onko minun naapurustossani nyt kylvetty naapuruusvihan siemen? Vai mahtavatko nämä naapurukset, rappukäytävässä tai pihalla tavatessaan pysähtyä juttelemaan keskenään ja pyytämään toisiltaan anteeksi? Nauravatko he lopulla yhdessä tapahtuneelle ja menevät jommankumman kotiin kahville?

Ihmettelen kerrostaloelämää, tervehdin edelleen rapussa kaikkia riippumatta siitä, saanko vastauksen. Opin koko ajan ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Omakotitalossa näistä opeista ei ollut mitään tietoa. Oma tupa, oma lupa, sanoo vanha sanonta. No jaa, olen kyllä kuullut rajariidoista…

On se ihminen aika veitikka. Ei kovin sosiaalinen otus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

- Mummo menee kouluun! tokaluokkalainen hihitteli viime syksynä, kun kerroin alkaneeni opiskella.

- Kyllä mummo voi mennä kouluun! Täräytti leikkiikäinen ja jatkoi puuhailuaan.

On ihanaa, että elinikäisestä oppimisesta on tullut luonnollista. Vastaanottaessani todistuksen suorittamastani rikos- ja riita-asioiden sovittelijan koulutuksesta mietin sukumme vanhimpia naisia.

Kahdeksankymmentäluvulla kuollut mummoni sai käydä vain kiertokoulun. Se jälkeen elämä oli pelkkää työtä. Eikä työ tuolloin ollut mitään huvia, sitä ei tehty vapaaehtoisesti. Otsasi hiessä –meiningillä mentiin. 30-luvulla syntynyt äitini oli jo huomattavasti paremmassa asemassa. Hän kouluttautui vielä aikuisenakin uuteen ammattiin ja harrasti opiskelua pitkälle vanhuuteen asti.

Minä olen sitä sukupolvea, jolle uuden oppiminen on luonnollista. Työkalupakissani on neljä ammattia ja veressä kuplii ikuinen uteliaisuus uuteen. Erimielisyyksien selvittelyssä olen toiminut työyhteisöjen tukena jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Rikos- ja riitasovittelu tuntuikin itselleni luontevalta jatkolta. Siitä olen kaavaillut mielekästä täytettä tuleville eläkevuosille.

Puolen vuoden mittainen viikonloppuisin tapahtunut koulutus on nyt ohi ja elän oppimaani todeksi. Osa-aikaisuudesta vapautunut aika houkuttelee täyttämään sen sovitteluilla. Yritän pidätellä itseäni ja pysyä kohtuudessa. Yksi sovittelu viikossa voi olla minun vapaaehtoistyön panokseni. Sovittelussa on imua.

Sopiminen on tärkeää, kun ikäviä on tapahtunut. Se on monesti epäillylle pysähdyttävä, mahdollisuus muutokseen. Se on merkittävä kokemus myös muille asianosaisille. Kun asiat puhutaan kasvotusten, saa kuulla toista ja reflektoida itse. Puhuminen on hoitavaa.

Tänään sain nauttia sovittelun hedelmiä. Kun monenkertaisten perumisten ja esteiden jälkeen pääsimme kaikki saman pöydän ääreen, tahto sopimiseen oli osapuolilla vahva. Kun ihmiset sopivat, me vapaaehtoissovittelijat olemme vain fasilitaattoreita. On hienoa nähdä, miten osapuolet kykenevät kuuntelemaan toisiaan ja miten aito anteeksipyyntö voi olla. Sovittelijan palkinto tulee siinä, kun osalliset sanovat, että nyt on helpompi mennä elämässä eteenpäin. On hyvä tunne olla sellaista mahdollistamassa.

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy hidastamaan, uskomaan, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat