Kirjoitukset avainsanalla luopuminen

Voiko muuttoon kuolla? Pohdin tuota kysymystä ja omaa kohtuullista täydellisyyttä tavoittelevaa persoonaani toisen muuton jälkeisen viikon käynnistyessä. Oli pakko istua alas kaiken tavaran keskelle ja arvioida sekä omia voimia että tavoitetilan kohtuullistamista. Mikä olisi kussakin päivässä riittävästi, mitä voisi sietää? Ohessa pitäisi hoitaa sovitut koulutukset, työnohjaukset ja sovittelutkin. Vai onko se toisinpäin, että muuttorumba niiden ohessa? 

Lopulta, kaksikymmentäyksi päivää muuton jälkeen, tuntuu, että pahin oli ohitettu ja ponnistus ei vienyt henkeä.

Arvioin väärin kaiken mahdollisen muuttoon liittyvän. Pieleen meni käytettävä aika, kotien tilalliset suhteet ja omat voimavarat. Kun siihen lisätään vielä tilatun muuttoavun vajaus ja muuttomiesten toiminnan ohjauksen häiriöt, Horror Show oli valmis!

Muuttoa edeltävänä viikonloppuna pakkasimme vielä ahkerasti, mutta monenlaista sälää jäi yhä minun kontolleni, muuttopäivänä selviteltäväksi. Muuttoaamuna kuormuri on myöhässä ja tulee vain kahdella miehellä tilatun kolmen sijaan. Aikataulut pettävät ja kun puoliso lähtee puolen päivän jälkeen sovitusti työpaikalleen, tulee ensimmäinen aavistus siitä, että kaikki ei olekaan helppoa. Purkuun saadaan sentään kolmaskin mies ja miehet kipittävät vikkelästi viisitoista rappua ylös ja alas, rupattelevat iloisesti keskenään ja kantavat laatikot mihin kantavat. Aikaa menee kolme tuntia odotettua kauemmin, mutta tavarat mahtuvat sisään. Aika nopeasti selviää, että se ei riitä. Asunnossa pitäisi mahtua elämäänkin.

Laatikot, joissa lukee suurilla punaisilla kirjaimilla MAKUUHUONE 1. ovat joko olohuoneessa, toisessa makuuhuoneessa tai pinottuna vaatehuoneeseen, johon ei enää mahdu sisään. Sama koskee muitakin laatikoita. Logistinen ongelma on vaikeasti ratkaistavissa, kun tavarameren keskellä on niukasti liikkumistilaa. Palaan entiseen kotiin ja lastaan auton täyteen tavaraa, joka ei enää tunnu mahtuvan uuteen kotiin. Illalla, puolison palattua töistä, saadaan sentään sänkyihin jalat ja petivaatteet. Puoliso kantaa auton tavarat säilytyskomeroon.

Seuraavana aamuna on lähdettävä vanhaan kotiin hakemaan viimeiset tavarat. Kärrään Pelastusarmeijan kirpputorille säkkikaupalla sitä, mitä en voi enää mukaa ottaa, lastaan auton täyteen sitä, mistä en voi luopua, kasaan seuraavan autolastillisen vanhan olohuoneen keskelle, päätän olla parkumatta ja soitan muuttopalvelusta apumiehen. Puolisoa ei voi syyllistää, sillä itse olen sanonut homman hoituvan leikiten. Nuori kenialaismies saapuu apuun ja tyhjentää autoni ripeästi.

-       Oletko asunut Afrikassa? mies kysyy, kun ajamme hakemaan viimeistä kuormaa.

-       Joo, näkyykö se naamasta?

-       Sulla on afrikkalainen kodinkone, kookospähkinän raaputin. Aika harvalla on, mies nauraa.

Vähän ennen viittä vanhan kodin ulkoveranta on täynnä kirpputorille ja roskiin meneviä jätesäkkejä, jotka puoliso on luvannut hoitaa pois töistä palattuaan. Luuttuan vielä yläkerran portaat lapsuuteni ajan tyynyliinalla. Se muistuttaa vuosista, jolloin vanhempani eivät olleet vielä eronneet, jolloin kesät olivat aina lämpimiä ja lapset saivat juosta paljain varpain. Ohueksi hiutunut tyynyliina kaappaa viimeiset pölyt ja tungen sen roskapussiin. Olisi pitänyt osata luopua monesta muustakin mukana raahattavasta jo hyvissä ajoin.

Ison, kaksikerroksisen asunnon tyhjennys oli pyörryttävä urakka. Tuosta kodista olivat lapset lähteneet maailmalle ja kaikki heiltä vapautunut tila oli vaivatta varastoinut päiväkodin piirustukset, kouluvihot ja pienoismallikokoelmat. Puhumattakaan minun omista leikkikaluistani ja lapsuuden söpöimmistä vaatteistani. Tyhjennys oli kuitenkin vain kummitustarina verrattuna uuden asunnon kauhuviikkoihin. Jos tavara ei mahdu mihinkään, on siitä luovuttava.

Haikeilla mielin luovuin 30 vuotta vanhoista stereoistani, mutta iloitsin, että ne menivät kuitenkin toiselle tarvitsevalle. Lietoon vietiin äidin kutoma napakka matto ja pojan perheelle kelpasivat mummin haarukat sekä veitset. Kapselikeitin ja pystynaulakkokin saivat uudet kodit. Uskon, että aika tavaran nauttii, kuten mummoni aina sanoi. Realistina ymmärsin, että tuota nautintaa ei miltei puolet pienemmässä kodissa ole aikaa odotella.  Kolmen viikon aikana kymmenen jätesäkillistä kelvollista tavaraa pääsi Fidan ja Helsingin kierrätyskeskuksen kautta tarvitseville. Säkkeihin hujahtivat, matot, peitot, joulukoristeet, seinäkellot, kaiuttimet, taulut, astiat, valaisimet, jatkojohdot, maljakot, pelit ja pensselit. Tavara tavaran jälkeen luopuminen oli helpompaa ja helpompaa.

Luopuminen toi tilaa hengittää. Lähimpään Fidaan vein suurimman osan, mutta välillä ihan häveliäisyyttäni myös kierrätyskeskukseen. Ajattelin, että jos kohta kyselevät, kuka minun edunvalvojani on. Säkkien päivittäinen lahjoitettaviin raahaaminen saattoi näyttää epävakaalta toiminnalta. Lopuilta päädyinkin selittelemään tavaran vastaanottajalle nykyisen asunnon pienuutta.

Ilman haavereita ei tämä muutto sujunut. Muutossa rikkoontui tiikkikaapin pinta ja seinähylly. Raivaamisen tuoksinassa kellahdin kumoon. Mustelmien lisäksi sain tuhottua yhden taulun ja astioita. No, siltäkin osin on kevyempi mennä eteenpäin. Raivausimussa viikkasin roskapussiin myös isäni kanootin ja lapsuuskeinuni kaavat. Siinä kostuivat silmät.

Kolmeen muuton jälkeiseen viikkoon on mahtunut paljon tunteita. Voimattomuuden, kiukun ja ketutuksen jälkeen on tullut rauha. Minä osaan luopua, eletty elämä on mukana kokemuksina ja ymmärryksenä, en tarvitse siihen tavaraa. Rehellisesti voin myös sanoa, että jos olisin ymmärtänyt, miten paljon työtä ja voimia muutto kysyy, en olisi siihen ryhtynyt. Muuttakaa hyvät ihmiset ajoissa, kun siihen on vielä voimia. Onneksi tämä on nyt meidän osalta tehty.

Tänään istun sovassa, jossa ei enää ole mitään rojua, rapsutan hoitokoiraa ja tiedän, että ihan maalissa en vielä ole. Kansioita, kirjeitä ja valokuvia on yhä kolme kaappia pullollaan. Ainakin kolmannes niistä liikaa. On yhä se kookospähkinän raaputin ja muuta mukavaa, joista en ihan vielä voi luopua. Olen kolmessa viikossa viisastunut ja otan nyt loppuvuoden tauon. Aion nauttia ystävien ja sukulaisten vierailuista, tehdä mielihyvää tuottavia vapaaehtoistöitä ja seurata lintujen ja oravien elämää. Opettelen elämään kerrostalossa, sekin on uusi ja jännä vaihe elämässä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Luiskahdin eläkkeelle ihan huomaamattani! Kesäkuun puolivälissä alkanut vuosiloma muuttui lokakuun ensimmäisenä eläkepäiviksi ilman suurempaa haloota. Rastatukkaisen habitukseni annoin vielä läksiäislahjaksi kuntatyönantajalleni OmaStadi-äänestyksen mainokseen, sitten pistin rastatkin pakettiin ja siirryin eläkeläisyyteeni sopivaan hiusmalliin. Kolmantena eläkepäivänä räpsähti rahaa tilille ilman tekemisen vaatimuksia. Summaa katsellessani iloitsin siitä, että olin jo kahden vuoden osaeläkeläisyydessäni tottunut matalampaan tulotasoon. Kunnallisen palvelun lisäksi eläkettä näytti karttuneen valtiolta, kirkolta ja yksityisiltä aloilta. Olipa isäni lyhyestä omaishoitajuudestakin ehtinyt karttua hieman alle kuusi euroa verotettavaa.

Takana on 49 vuotta elämää, jossa työllä on ollut merkittävä asema. Ei siitä ihan helposti oloneuvokseksi asetuta. Jatkan kevyellä otteella kouluttajana ja työnohjaajana, korkeintaan yhdellä työtehtävällä viikossa. Määrä tuntuu hyvältä ja antaa minulle aikaa sellaiseen, jota teen kaikkein mieluiten, sovittelulle ja kirjoittamiselle. - Kunhan tämä muutosralli on ohi.

Olen hyväksynyt sen, ettei toiminnallinen liike minussa lakkaa, mikäli saan pitää järkeni, aistini ja liikuntakykyni. Pidän puuhakkaista päivistä, joissa tunnit eivät tahdo kaikkeen tekemiseen riittää. Lomapäivien ja ensimmäisten eläkepäivien täytettä on mukavasti tullut muuttopuuhista. Oma kotimme löysi uudet omistajat ja väliaikaiskotiin muutto, ennen lopulliseen eläkekotiimme pääsyä, on tarjonnut vauhtia väsymykseen asti. Puolet pienempään asuntoon muuttaminen vaatii melkoista elämän tiivistystä.

Olen valokuvannut lasten piirustuksia ja savitöitä, pyöritellyt käsissäni omia 60-luvun ainekirjoitusvihkojani ja rakkaalle mummolleni 70-luvulla Espanjasta tuomiani kastanjetteja. Monesta on vaikeaa luopua, osasta suorastaan mahdotonta. Kuvittelen ripustavani kastanjetit ja bambitaulut uuden kotimme seinälle ja ymmärrän ensimmäistä kertaa ikääntyneiden ihmisten koteja! Kysehän ei olekaan siitä, että täkänät, ristipistotyöt ja matkamuistot ovat monien vanhusten kodeissa esillä siksi, että sisustaminen on lakannut asukkaita kiinnostamasta. Ne ovat esillä siksi, että niihin liittyy muistoja, tarinoita ja ne rakentavat asukkailleen kuvaa heidän elämästään. Koko elämän mittainen asuminen samassa kodissa antaa mahdollisuuden säilyttää eletty elämä läsnä. Kellarissa tai vintillä voi varastoida lasten vauvavaatteet ja rippipuvut. Niin kauan kun on tilaa, ei tarvitse luopua.

Minä olen elämäni aikana asunut monessa paikassa, Lappeenrannassa, Vantaalla, Tansaniassa ja Helsingissä. Muutoista huolimatta olen onnistunut säilömään mittavan määrän tavaraa. Minulla on ollut 20 eri kotia, joista peräti 15 aikuisiällä. Afrikkaan 80-luvulla muuttaessani pakkasin tavarani sukulaisen vintille, josta jouduin ne purkamaan vasta seitsemän vuotta sitten. Onneksi kodistamme löytyi varastotilaa, kun osa lapsista oli jo muuttanut omiin asuntoihinsa. Nykyisessä kodissamme ehdimme asua miltei 20 vuotta. Nyt on aika astua uuteen, on ”kuolinsiivouksen” aika. Perikunnan ei ole syytä pelätä. Lupaan, ettei jätelavaa tarvitse kuoltuani tilata.

Varastomme laatikot, kirjeineen ja esineineen ovat elokuusta saakka kuljettaneet minua jo unohduksissa olleisiin muistoihin, luotani poistuneiden ihmisten äänen äärelle. Olen ikävöinyt ja pussittanut muistoja kirpputorille ja jätteisiin. Aikoinaan niin kauniit maljakot ja taulut ovat muuttuneet ongelmalliseksi jätteeksi. Onneksi eivät edesmenneet ole näkemässä, mitä heidän vuosikymmeniä vaalimilleen tavaroille käy.

Ensimmäinen villamekkoni, isän nenäliina, tädin puhelinpöytä, mummon kastanjetit, äitini rannerengas ja 72 muuta, minulle merkityksellistä muistotavaraa lähtee tässäkin muutossa mukaan. Bambitaulun ripustan seinälle ja se saa kannustaa minua yhä tutkimaan suhdettani elämäni tavaroihin. Vaikeinta on ollut hyvästellä omin käsin raennettu puutarha. Sekin on jo tehty.

Elämä on luopumisen ja uuden saamisen näyttämö. Vielä vähän lajittelua, haikeita tunteita, muutama yö ja minä olen valmis astumaan uuteen, eläköityneenä, uudessa kodissa ja valmiina uusiin näkökulmiin.

Kommentit (0)

Lahjoittaisinko kirpputorille, tyrkyttäisinkö ystäville vai myisinkö jossain kirpputoriryhmässä? Koko syyskauden olen tutkinut kaappeja, inventoinut varastona olevaa askartelutilaa ja jättänyt jäähyväisiä lukemattomille tavaroille, joita olen matkassani kuljettanut.

Päätöksemme luopua puutarhasta ja kahden kerroksen asumisesta käynnisti luonnollisesti kysymyksen siitä, mistä voin luopua ja mikä saa yhä kulkea mukanani. Kaappi kaapilta, tavara tavaralta on selvittänyt jokaisen tavaran merkittävyyden. Tulevaan kerrostaloasuntoomme mahtuu kovin vähän.

Joulukoristeita oli viisi isoa laatikkoa. Ne olivat ehkä minulle helpoimmat eroteltavat. Yksi laatikollinen jäi ja muut vein Pelastusarmeijan kirpputorille. Lapsuuden koriste-esineeni pääsivät Fidaan ja isot kassilliset kertomakirjallisuutta sekä isokokoinen rap-artisti taulu Kierrätyskeskukseen. Perheen nuorten tavaroista oli kysyttävä nuorilta itseltään. Jotain säästin kuitekin, josta he olivat valmiita luopumaan.

Onneksi ystävät ovat ottaneet vaatteita ja tekstiilejä, onpa yksi varannut jo lapsuuteni aikaiset haarukat ja veitsetkin. – Kun vaan löytäisin ne kaappien uumenista! Tiedän melkoisen tarkkaan, mitä kaikkea minulla on, mutta tavaroiden paikallistaminen tuottaa haasteita. Sain myytyä neljä lampettien varjostinta, mutta löysinkin vain kolme! Se yksi, josta otin lähikuvia kirpputorille, tuli sujautettua johonkin talteen. Ostaja oli ymmärtäväinen, joten lähetin ne kolme ja jatkan neljännen etsimistä.

Joku voisi sanoa, että helpoimmalla olisin päässyt kuskaamalla kaiken lähimmälle kirppikselle. Tähän en ole pystynyt. Minun on ollut pakko pyöritellä hitaasti jokainen tavara käsissäni jolloin olen voinut tavoittaa myös siihen liittyvät muistot. Ne tavarat, joihin liittyy vahvimpia muistoja, olen halunnut myydä. Olen tarvinnut näkymän siitä, mihin minulle tärkeät tavarani päätyvät.

Myyntitapahtumien kautta olen kohdannut kymmeniä mukavia ihmisiä, joilla on myös ollut kerrottavana tarina, miksi he halusivat ostaa juuri tuon esineen. Matti-nukkeni, jonka isä toi minulle 50-luvun lopussa Ruotsista, sai uuden kodin naisen luota, jonka vanhemmalla sisarella oli ollut samanlainen nukke. Nuken ostaja ei kuitenkaan ollut koskaan saanut leikkiä sisarensa nukella. Nyt hän sai oman nukkensa. Ihana tarina, jossa hauskaa oli vielä se, että nuken ostajan sisaren etunimi oli sama kuin minulla.

Viimeisiä luopumisia, joihin liittyy vahvoja tunteita, on elokuussa edesmenneen tätini kodin laittaminen myyntiin. Talossa kuusi vuotta asuneet vuokralaiset muuttivat pois ja kävin hyvästelemässä talon joulukuun alussa. Toivon, että sen ostavat ihmiset saavat olla talossa yhtä onnellisia, kuin minä sain olla aina siellä vieraillessani.

Kun otimme ulkorakennuksen vintiltä alas kaksi potkukelkkaa, silmäni kostuivat. Vanhemmassa mummoni tapasi työntää minua pienenä. Hän potkutteli kanssani kauppaan lumisilla teillä, kirpeässä pakkasessa, jossa toinen huivi oli nostettu kasvojeni eteen suojaksi ja toisella minut oli köytetty kelkkaan kiinni, etten pudonnut vauhdissa. Toinen, vaaleamman sininen kelkka oli tätini. Sillä hän kulki talvet Parkkarilasta keskustaan töihin ja sillä hän antoi kyytiä minun lapsilleni. Minun olisi ollut mahdottoman vaikeaa luopua noista pölyisistä ja vanhoista kelkoista. Onneksi paljon minua nuorempi sisareni asuu omakotitalossa ja pystyi ottamaan kelkat. Minä voi tulevinakin talvina potkutella Lappeenrannan lumisia teitä ja muistella noita menneitä hyviä hetkiä ja rakkaita ihmisiä, jotka ovat jo poissa.

Tavarainventaariota tehdessäni olen oppinut tuntemaan itseni entistä paremmin. Minä en ole kiintynyt tavaroihin, minä olen kiintynyt niiden tuomiin muistoihin. Tämän oivaltaminen on helpottanut luopumista. Olen kuvannut lasteni piirustuksia sekä koulun käsitöitä ja kirjoittanut mummoni vanhoista esineistä tarinoita. Sen jälkeen olen suunnannut joko roskikselle tai kirpputorille. Minusta tuntuu, että askel kevenee, kun tavara vähenee.

Omaa nykyistä kotiamme saamme asua vielä ensi kesään, ehkä kauemminkin. Tulevan kotimme peruskivi on muurattu vasta viikko sitten. Tästä osaan lähteä, kiukkuiset polveni pitävät minut lähdön välttämättömyydestä tietoisena. Se Lappeenrannan talo, jonka pihalla Tilda-mummoni kanssa puuhailimme, jonka verannalla joimme tätini kanssa kesäkahveja kymmeniä vuosia, se on vaikeampi luovutettava. Onneksi en itse ole asiassa päätösvaltainen.

Kaikelle tulee aika päästä irti.

Kommentit (0)

Lauantaina saattelin äitini hautaan ja maanantaina rokkasin keittiössäni onnellisena. Luullakseni en ole seonnut, eivätkä mielialani ailahtele rajusti. Minä vain elän elämääni.

Luopumiset, menetykset ja kuolemakin ovat osa elämää. Koko elämäni pisin ihmissuhde päättyi, kun äitini kuoli. Olen kiitollinen, että perheemme sai valmistautua hänen lähtöönsä riittävän kauan. Kun muistotilaisuudessa kuulin äitini  ystäviensä kertovan häneen liittyviä muistoja tunsin kummallisella tavalla irtautuvani tyttären roolista. Hänen kuolemansa vapautti minut jostain näkymättömästä sidoksesta. Samalla tunnistin itsessäni äitini perimän, ne hyvät asiat, jotka olin häneltä saanut. Sunnuntaina oli ihmeellisen rauhallinen olla.

Maanantaina allekirjoitin kappakirjan ja luovuin edesmenneen isäni rakentamasta mökistä. Luopumisen surutyötä oli lasten ja lastenlasten kanssa tehty jo kaksi vuotta, isäni kuolemasta saakka. Tähänkin olimme saaneet riittävästi aikaa. Yksi aikakausi oli ohi. Kaupan jälkeen ajelin auringossa kylpevien peltojen halki, enkä enää kokenutkaan haikeutta. Minä olin onnellinen, että mökkimme oli saanut omistajikseen ihanat luontoa arvostavat ihmiset.

Kotimatkalla, ennen Helsinkiä puhelimeni pirisi kahdesti. Ihanat ystävät olivat varanneet minulle sieniä. Toisen satsin sain suoraan kotiini toimitettuna ja toisen kävin sairastuneelta sienestäjältä noutamassa. Viisi tuntia käsittelin kantarelleja ja suppilovahveroita ja lopuksi valmistin kermaisen sienimuhennoksen sekasienistä. Jokaista sientä käsitellessäni iloitsin ystävistäni. Miten paljon iloa he minulle näillä sienillä tuottivatkaan! Annoin Radio Nostalgian suoltaa tuttuja kappaleita, tanssahtelin ja riivin kantarelleja. Nesteitä haihdutellessani muistelin kaikkea, mitä olen ystävieni kanssa elämäni aikana kokenut.

Hämmästyneelle puolisolle selittelin herkullista ilta-ateriaa.

- Leikin tänään hyvää vaimoa.

- Saat leikkiä muulloinkin, jos haluat, tokaisi mies ja kehui muhennosta.

Tiistaiaamuna pakkasin auton takakonttiin perennoiden jakotaimia, jälleen kerran. Ne olivat nyt matkalla uusiin maisemiin, toisiin pihoihin. Ajattelin, että puutarhani täytyy olla hyvillään, että olen saanut tämän vuoden aikana jaettua sen rönsyilevää uhkeutta toisillekin. Tänä vuonna olen antanut aikaani ihmisten kohtaamiseen enemmän kuin puutarhan hoitoon. Olen saanut noista kohtaamisista paljon iloa.

Elämä on varjoa ja valoa, kuten jossain laulussakin sanotaan. On tärkeää olla sidoksissa toisiin ihmisiin, mutta myös vapaa. Ihmisistä ihminen iloa saa. Miksei myös elämistäkin, mutta se on jo vähän toinen tarina.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat