Kirjoitukset avainsanalla luopuminen

Lahjoittaisinko kirpputorille, tyrkyttäisinkö ystäville vai myisinkö jossain kirpputoriryhmässä? Koko syyskauden olen tutkinut kaappeja, inventoinut varastona olevaa askartelutilaa ja jättänyt jäähyväisiä lukemattomille tavaroille, joita olen matkassani kuljettanut.

Päätöksemme luopua puutarhasta ja kahden kerroksen asumisesta käynnisti luonnollisesti kysymyksen siitä, mistä voin luopua ja mikä saa yhä kulkea mukanani. Kaappi kaapilta, tavara tavaralta on selvittänyt jokaisen tavaran merkittävyyden. Tulevaan kerrostaloasuntoomme mahtuu kovin vähän.

Joulukoristeita oli viisi isoa laatikkoa. Ne olivat ehkä minulle helpoimmat eroteltavat. Yksi laatikollinen jäi ja muut vein Pelastusarmeijan kirpputorille. Lapsuuden koriste-esineeni pääsivät Fidaan ja isot kassilliset kertomakirjallisuutta sekä isokokoinen rap-artisti taulu Kierrätyskeskukseen. Perheen nuorten tavaroista oli kysyttävä nuorilta itseltään. Jotain säästin kuitekin, josta he olivat valmiita luopumaan.

Onneksi ystävät ovat ottaneet vaatteita ja tekstiilejä, onpa yksi varannut jo lapsuuteni aikaiset haarukat ja veitsetkin. – Kun vaan löytäisin ne kaappien uumenista! Tiedän melkoisen tarkkaan, mitä kaikkea minulla on, mutta tavaroiden paikallistaminen tuottaa haasteita. Sain myytyä neljä lampettien varjostinta, mutta löysinkin vain kolme! Se yksi, josta otin lähikuvia kirpputorille, tuli sujautettua johonkin talteen. Ostaja oli ymmärtäväinen, joten lähetin ne kolme ja jatkan neljännen etsimistä.

Joku voisi sanoa, että helpoimmalla olisin päässyt kuskaamalla kaiken lähimmälle kirppikselle. Tähän en ole pystynyt. Minun on ollut pakko pyöritellä hitaasti jokainen tavara käsissäni jolloin olen voinut tavoittaa myös siihen liittyvät muistot. Ne tavarat, joihin liittyy vahvimpia muistoja, olen halunnut myydä. Olen tarvinnut näkymän siitä, mihin minulle tärkeät tavarani päätyvät.

Myyntitapahtumien kautta olen kohdannut kymmeniä mukavia ihmisiä, joilla on myös ollut kerrottavana tarina, miksi he halusivat ostaa juuri tuon esineen. Matti-nukkeni, jonka isä toi minulle 50-luvun lopussa Ruotsista, sai uuden kodin naisen luota, jonka vanhemmalla sisarella oli ollut samanlainen nukke. Nuken ostaja ei kuitenkaan ollut koskaan saanut leikkiä sisarensa nukella. Nyt hän sai oman nukkensa. Ihana tarina, jossa hauskaa oli vielä se, että nuken ostajan sisaren etunimi oli sama kuin minulla.

Viimeisiä luopumisia, joihin liittyy vahvoja tunteita, on elokuussa edesmenneen tätini kodin laittaminen myyntiin. Talossa kuusi vuotta asuneet vuokralaiset muuttivat pois ja kävin hyvästelemässä talon joulukuun alussa. Toivon, että sen ostavat ihmiset saavat olla talossa yhtä onnellisia, kuin minä sain olla aina siellä vieraillessani.

Kun otimme ulkorakennuksen vintiltä alas kaksi potkukelkkaa, silmäni kostuivat. Vanhemmassa mummoni tapasi työntää minua pienenä. Hän potkutteli kanssani kauppaan lumisilla teillä, kirpeässä pakkasessa, jossa toinen huivi oli nostettu kasvojeni eteen suojaksi ja toisella minut oli köytetty kelkkaan kiinni, etten pudonnut vauhdissa. Toinen, vaaleamman sininen kelkka oli tätini. Sillä hän kulki talvet Parkkarilasta keskustaan töihin ja sillä hän antoi kyytiä minun lapsilleni. Minun olisi ollut mahdottoman vaikeaa luopua noista pölyisistä ja vanhoista kelkoista. Onneksi paljon minua nuorempi sisareni asuu omakotitalossa ja pystyi ottamaan kelkat. Minä voi tulevinakin talvina potkutella Lappeenrannan lumisia teitä ja muistella noita menneitä hyviä hetkiä ja rakkaita ihmisiä, jotka ovat jo poissa.

Tavarainventaariota tehdessäni olen oppinut tuntemaan itseni entistä paremmin. Minä en ole kiintynyt tavaroihin, minä olen kiintynyt niiden tuomiin muistoihin. Tämän oivaltaminen on helpottanut luopumista. Olen kuvannut lasteni piirustuksia sekä koulun käsitöitä ja kirjoittanut mummoni vanhoista esineistä tarinoita. Sen jälkeen olen suunnannut joko roskikselle tai kirpputorille. Minusta tuntuu, että askel kevenee, kun tavara vähenee.

Omaa nykyistä kotiamme saamme asua vielä ensi kesään, ehkä kauemminkin. Tulevan kotimme peruskivi on muurattu vasta viikko sitten. Tästä osaan lähteä, kiukkuiset polveni pitävät minut lähdön välttämättömyydestä tietoisena. Se Lappeenrannan talo, jonka pihalla Tilda-mummoni kanssa puuhailimme, jonka verannalla joimme tätini kanssa kesäkahveja kymmeniä vuosia, se on vaikeampi luovutettava. Onneksi en itse ole asiassa päätösvaltainen.

Kaikelle tulee aika päästä irti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lauantaina saattelin äitini hautaan ja maanantaina rokkasin keittiössäni onnellisena. Luullakseni en ole seonnut, eivätkä mielialani ailahtele rajusti. Minä vain elän elämääni.

Luopumiset, menetykset ja kuolemakin ovat osa elämää. Koko elämäni pisin ihmissuhde päättyi, kun äitini kuoli. Olen kiitollinen, että perheemme sai valmistautua hänen lähtöönsä riittävän kauan. Kun muistotilaisuudessa kuulin äitini  ystäviensä kertovan häneen liittyviä muistoja tunsin kummallisella tavalla irtautuvani tyttären roolista. Hänen kuolemansa vapautti minut jostain näkymättömästä sidoksesta. Samalla tunnistin itsessäni äitini perimän, ne hyvät asiat, jotka olin häneltä saanut. Sunnuntaina oli ihmeellisen rauhallinen olla.

Maanantaina allekirjoitin kappakirjan ja luovuin edesmenneen isäni rakentamasta mökistä. Luopumisen surutyötä oli lasten ja lastenlasten kanssa tehty jo kaksi vuotta, isäni kuolemasta saakka. Tähänkin olimme saaneet riittävästi aikaa. Yksi aikakausi oli ohi. Kaupan jälkeen ajelin auringossa kylpevien peltojen halki, enkä enää kokenutkaan haikeutta. Minä olin onnellinen, että mökkimme oli saanut omistajikseen ihanat luontoa arvostavat ihmiset.

Kotimatkalla, ennen Helsinkiä puhelimeni pirisi kahdesti. Ihanat ystävät olivat varanneet minulle sieniä. Toisen satsin sain suoraan kotiini toimitettuna ja toisen kävin sairastuneelta sienestäjältä noutamassa. Viisi tuntia käsittelin kantarelleja ja suppilovahveroita ja lopuksi valmistin kermaisen sienimuhennoksen sekasienistä. Jokaista sientä käsitellessäni iloitsin ystävistäni. Miten paljon iloa he minulle näillä sienillä tuottivatkaan! Annoin Radio Nostalgian suoltaa tuttuja kappaleita, tanssahtelin ja riivin kantarelleja. Nesteitä haihdutellessani muistelin kaikkea, mitä olen ystävieni kanssa elämäni aikana kokenut.

Hämmästyneelle puolisolle selittelin herkullista ilta-ateriaa.

- Leikin tänään hyvää vaimoa.

- Saat leikkiä muulloinkin, jos haluat, tokaisi mies ja kehui muhennosta.

Tiistaiaamuna pakkasin auton takakonttiin perennoiden jakotaimia, jälleen kerran. Ne olivat nyt matkalla uusiin maisemiin, toisiin pihoihin. Ajattelin, että puutarhani täytyy olla hyvillään, että olen saanut tämän vuoden aikana jaettua sen rönsyilevää uhkeutta toisillekin. Tänä vuonna olen antanut aikaani ihmisten kohtaamiseen enemmän kuin puutarhan hoitoon. Olen saanut noista kohtaamisista paljon iloa.

Elämä on varjoa ja valoa, kuten jossain laulussakin sanotaan. On tärkeää olla sidoksissa toisiin ihmisiin, mutta myös vapaa. Ihmisistä ihminen iloa saa. Miksei myös elämistäkin, mutta se on jo vähän toinen tarina.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kolmipäiväisen työviikon harjoittelu avaa minulle liian monia uusia mahdollisuuksia. Aikaa tuntuu olevan käytössä ruhtinaallisesti. Maanantaina ajamme serkun kanssa kotiseudulle Etelä-Karjalaan, muistelemme menneitä ja hämmästelemme nykyisyyttä. En ole tavannut serkun hoitokodissa olevaa isää kymmeniin vuosiin. Tuntuu turvalliselta mennä tapaamiseen  yhdessä.

Vuoteen pohjalla nukkuu mies, kutistuneena, liian vanhana minun muistikuviini liitettäväksi. Silmäni vettyvät ja käännähdän takaisin käytävään. En pysty häntä kohtaamaan. On liian myöhäistä. 

Vierailemme myös molempien äitiemme luona. Justustelemme, kyselemme vointia. He ilahtuvat käynnistämme. Viimeisenä käymme hautausmaalla, viemme kynttilän isäni haudalle.

Perheidemme yhteiset lapsuusajan telttaretket ovat vain muistoja. Yhteinen nykyisyys on askeltamista vanhainkodin ja hautausmaan välillä.

Serkku palaa bussilla illaksi Helsinkiin. Minä suuntaan viimeiseen sukulaisetappiini, yksityisen vanhainkotiin, jonka vierashuoneessa myös yövyn. Ilta menee mennyttä muistellessa, toistellessa. Ennen nukahtamistani tunnen surua ja irrallisuutta. Siisti ja lämmin huone on hyvä, mutta vieras. Häivähdyksenä ymmärrän, miltä vanhuksista tuntuu, jos hoitokotiin joutuu vastoin omaa toivettaan.

Aikaisin keskiviikkoaamuna köröttelen Vaalimaan tietä kohden Helsinkiä pimeyden ja sankan usvan ympäröivänä. Nuorempana hirvimerkkeihin ei juuri tullut reagoitua. Mitä nyt vähän pientareita piti ajaessa silmällä. Nyt suhtaudun merkkeihin hirvien suojatienä. Hiljennän vauhtia entisestään ja terästän katsettani metsän reunaan. Ylämaan jalokivikylän kahvilassa huuhtelen kuivat silmäni ja juon kahvia, kunnes aurinko nousee.

Jos tekee viiden päivän työt kolmessa päivässä, tekemisen tahti on reipasta. Työt sujuvat vahdilla, jollaiseen ei viittä päivää viikossa pystyisi. Käly viestittää lukeneensa minusta ET- lehdestä. Olin jo unohtanut koko jutun. –Etkö aio hankkia lehteä? mies kysyy. –Miksi? ihmettelen. Minähän olen saanut lukea sen jo aikaisemmin. 

Lyhyt työviikko  päättyy pikkujouluihin. Mukavien työtovereiden kanssa nautimme hyvästä ruuasta ja hauskasta ohjelmasta. Nuorten kollegojen kanssa puhumme tulevaisuudesta, ikäisteni kanssa vertailemme jäljellä olevien pikkujoulujen määrää. Tanssilattialle ei enää tee mieli. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen pitää viimeisen pikkujoulupuheensa kaupunginjohtajana ja muistelee mennyttä kahtatoista vuotta, joina hän on Helsinkiä johtanut. On suurten muutosten aika.

Sunnuntaiaamuna, ensimmäisenä adventtina, herään puhelimen soittoon. Ystävästäni on juuri tullut isoäiti, lapsi on syntynyt! Omatkin pikkuoravat pörähtäisivät sisään hetkellä millä hyvänsä, ulkoilmalta tuoksuvina, äänekkäinä ja pipareiden paistoon valmiina. Voi miten ihana aamu!

Kolmipäiväisessä työviikossa olen ehtinyt viipyillä rakkaitteni kanssa koko elämän kaarella. Kehdosta hautaan, tuhannen tunteen kautta.

Kommentit (0)

Vähäisempään tekemiseen siirtyminen vaatii kovia ponnistuksia. On tehtävä monia asioita, jotta levollisuudelle tulee tilaa. Kolmipäiväisen työviikon harjoittelu on vaikeaa ja joitain päiviä on peruttava. Olen tyytyväinen, kun pysyttelen edes neljässä. Seesteisyyttä kohden pyrkiminen tuntuu kovin vaivalloiselta ja raskaalta.

Kotona kärrään tavaraa Pelastusarmeijan kirpputorille. Punotut korit, käyttämättömät, mutta aikoinaan edulliset käsilaukut, pikkutaulut ja lasit, joista ei koskaan juoda mitään, saavat lähteä. Äidin kymmenisen vuotta sitten tekemästä ryijystä on vaikea luopua. Se ei kauniista väreistään huolimatta ole löytänyt paikkaa kodissamme muualla kuin varaston täytteenä. Nyt ryijy on ollut eteisessämme lähtövalmiina nelisen kuukautta. Olen turhaan tarjonnut sitä tutuille ja tuntemattomille. Lopulta siirrän ryijyn autooni, jossa kuljettelen sitä luopumistuskassani viikon. Luopumisen tekee vaikeaksi, että ryijy on 30-vuotispäivänä lahjaksi saamieni korvakorujeni lisäksi lähes ainoa äitini minulle antama konkreettinen lahja. Korvakorut olin saanut valita itse, ryijyä en. Nyt kun äitini voimat heikkenevät, puhe- ja liikuntakyvyn viimeiset rippeet ovat katoamassa takerrun ryijyyn kuin pelastusrenkaaseen. Kun äitiä ei enää olisi, en kykenisi ryijystä luopumaan. Tuskailisin koko loppuikäni paksua villakääröä, joka rohmuaa pienestä varastotilastani ison osan.

Oivallusta seuraavana päivänä vien ryijyn kirpputorille. –Voi miten kaunis! Huudahtaa ryijyn vastaanottava rouva ja vakuuttaa, että ryijylle löytyisi pian uusi koti. Ilo läikähtää minussa. Jätän kirpputorille myös kanadansuomalaisen sukulaisen kirpputorikasasta aikoinani pelastaman seinäkellon. Tuon kauniin ja valoisan naisen sairaus vei viime kesänä. Menetys tuntuu, en halua kellon muistuttavan minua siitä päivittäin. Tavaroista luopuminen ei tarkoita ihmisten unohtamista. Muistot ovat kiinnittyneet kohtaamisiin ja kokemuksiin. Niiden vahvistamiseen ei materiaa tarvita.

Minusta tuntuu hiukkasen kevyemmältä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto