Tänään on erikoinen arkipäivä, jollaista en muista minulla olleen pitkään aikaan. – Liekö koskaan? Minulla ei ole mihinkään menoa eikä mikään työ odota loppuunsaattamista. Ulkona lumi ja pakkanen, ympärillä hiljaisuus ja kehossani levollisuus. Kuuntelen jääkaapin hurinaa, köllöttelen sohvalla ja ajattelen laiskasti, eli annan ihanien asioiden tulla ja mennä. Olen rennosti, kuin siskoni kissat. Toiseksi vanhimman poikani  lentokone nousee pian ilmaan ja vie hänet kolmeksi kuukaudeksi Karibialle, etäopiskelemaan. Samalla kun opiskelee, voi kuulemma myös nauttia elämästä. Nuorissa aikuisissa on kadehdittavaa rentoutta, jota minun ikäpolvellani ei ole ollut. Sodan jälkeisessä ajassa isovanhempamme ja vanhempamme joutuivat rakentamaan hyvinvointia kovalla työllä. Meillekin opettivat, ”vie mennessäs, tuo tullessas”. Liikeessä oleminen oli tärkeää, sillä mummoni sanoin ”tekijält tulee aina jottain, tekemättömält ei mittää”. Niillä opeilla olen mennyt ja tuhatta rautaa olen tulessa pitänyt.

Siirryttyäni 2017 kolmipäiväiseen työviikkoon uskoin Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä olevan viikoittain. Ei niitä kahteen vuoteen ollut. Onnistuin täyttämään osaeläkepäivät erilaisilla menoilla ja vapaaehtoistöillä. Sovittelin, työnohjasin ja matkustin ympäri maata kouluttamassa. Aika haipakkaa oli nuo viimeiset kaksi vuottakin! Rentoutumaan pääsin vain lomalla, kotipiiristä ja arjesta erossa.

Tämä vuosi 2019 saa nyt olla minulle vähentämisen ja pysähtymisen vuosi. Minulla ei ole omaisia, joiden hyvinvoinnista olisin vastuussa. Olen saattanut haudan lepoon vanhempani ja tätini miehineen. Lapseni ovat pärjääviä aikuisia ja lapsenlapsilleni voin olla mahdollistava mummo, silloin kun haluan. Heidän hyvinvoinnistaan vastaavat vanhempansa. Puoliso ja läheiset ystävät ovat terveitä ja kuosissa, sisarellani on perheensä ja koirakin on kuollut. Voin ottaa positiivisena asiana, ettei kukaan tarvitse minua kipeästi. Minulla on käytössäni valtava vapaus, joka kasvaa entisestään kesäkuussa, kun aloitan viimeisen kesälomani, jolta minun ei enää tarvitse palata työhön.

Minulla on jatkossa entistä enemmän aikaa sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. Otin vuoden alussa vastaan Helmet-lukuhaasteen, joka ohjaa löytämään erilaista luettavaa, valitsemaan tutun ja tavanomaisen sijaan uutta, erilaista. Kolmen ensimmäisen viikon aikana olen lukenut kymmenen kirjaa ja saanut uusia näkökulmia niin ihmisen historian, kuin runouden kautta. Se on virkistänyt ajatteluani ja antanut aavistaa, että edessä on vielä monenlaista löydettävää ja ihmeteltävää.

Kirjoittajana tunnen vapautuvani. Kun eläköidyn, minun ei tarvitse miettiä, mitä työtoverit tai sidosryhmäläiset teksteistäni ajattelevat. Voin kirjoittaa vailla pidäkkeitä. Vuodenvaihteen kaksiviikkoisella lomallani viimeistelin pitkän tekstini, josta nyt odottelen kolmelta arvioijalta kommentteja. Uudet kirjalliset ideat mylläävät jo päässäni, mutta kesytän ne tyynesti. Minullahan on nyt koko loppuelämä aikaa.

On riemullista löytää ilo päivittäin. Tänään iloitsin seinällä tanssivista heijastumista, jotka syntyivät auringon osuessa kattolapun prismoihin. Toivoisin kovasti voivani löytää iloa myös sellaisista asioista, joita olen koko ikäni karttanut. Silittäminen, ikkunoiden peseminen ja imurointi eivät koskaan ole tuottaneet minulle iloa. Imuroin, joskin vastentahtoisesti, -80-luvulla, kun imurista alkoi tulla savua. Katsoin sen merkiksi, ettei imurointi ole minua varten. Ryhdyin puuhaan uudelleen vasta kolme päivää sitten. Vikavirtasuoja katkaisi sähköt kolmesti, ennen kuin uskoin. Imurointi ei ole minua varten. Kammoan sitä nyt entistä enemmän. Kävin sentään ostamassa uuden imurin. Aionkin etsiä iloa ikkunoiden pesemisestä ja silittämisestä. Olen aivan varma, että riittävä aika ja positiivinen ote työhön kuin työhön tuottaa iloa. Ilohan syntyy usein aikaansaannoksesta tai havainnosta. Imuroinnin ilot jätän toisille.

Jääkaappi pitää taukoa. Ei kuulu hurinaa, nyyhkäyksiä eikä ininää. Poikani lentokone on jo ilmassa ja auringon paiste on muuttunut hämäräksi. Hiljaisuus tykyttää korvissa. Elämä tuntuu hyvältä juuri tässä ja nyt. Jääkaappi nyyhkäisee.

Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä aion pitää joka kuukausi.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat