Kirjoitukset avainsanalla rajoitukset

Maaliskuun puolivälissä julistetulla poikkeustilalla on monet kasvot. Sen yli 70-vuotiaisiin ja riskiryhmiin kohdentuvat kanssakäymisen rajoitukset pyrkivät säilyttämään elämää, mutta tuovat osalle kylkiäisenä hitaasti voimat vievän yksinäisyyden. Aktiivista elämää viettäneen ihmisen arki muuttuu hoivakotielämän harjoitteluksi. Päivät rytmittyvät ruokailuista ja television katselusta. Kävelyllekään ei yksin oikein jaksa lähteä, eikä tarpeeton kuljeskelu liene edes sallittua. 

Kukaan ei käy eikä itse voi käydä missään. Ainut ovikelloa soittava on kaupan ruokalähetti. Maaliskuun alussa aktiivisten eläkeläisten kalenterit olivat vielä täynnä vapaaehtoistoimintaa, vesijumppaa, teatteriretkiä, ulkomaan matkoja, konsertteja, lastenlasten hoitoa, ystävien tapaamisia ja osalla myös keikkatöitä. Yhteiskunnalle hyödyllinen, tyytyväinen ja rikasta elämää viettänyt aktiivinen ihminen on muuttunut lyhyessä ajassa säilöttäväksi ihmisolioksi, jonka lihaskunto ja mieliala laskee samassa suhteessa, kun viruksen käyrä loivenee.

Ehdin itse nauttia eläkeläisen vapaudesta viisi ja puoli kuukautta. Minunkin kalenterini oli täysi, tuona aikana oli vain muutama päivä, joina minulla ei ollut mitään ohjelmaa. Ensimmäiset karanteeniviikot olivat huumaava kontrasti aiempaan. Aika on kuitenkin mennyt yllättävän joutuisasti, ensin tulevia menoja peruen ja myöhemmin uusia projekteja suunnitellen. Ikiväkkäränä en ole vielä tylsyyttä kokenut, vaikka elämä onkin nyt kovin toisenlaista ja rajoitettua. Tänään muistelin mummoani ja paistoin karjalanpiirakoita. Jokaiseen päivääni kuuluu uutena asiana ruuanlaittoa. Ajattelen, että kyllä ihminen aina tekemistä keksii. Mikään tekeminen ei kuitenkaan poista sitä, että minäkin, kuten monet muutkin, kaipaan lapsiani, lapsenlapsiani, ystäviäni ja eläviä kulttuurielämyksiä. Vinkumaan en kuitenkaan halua sortua.

On ymmärrettävää, että kotikaranteeniin joutuneiden on vaikea hyväksyä oman hyvän elämän kapeutumista. Hetkittäin unohtuu, että häijy virus on todennetusti kohtalokkaampi niille, joilla ikää on enemmän ja joilla on joku muu perussairaus tai lääkitys, joka tekee heistä huonommin tautia kestäviä. Meillä riskiryhmään kuulumisen ikärajaksi on asetettu 70, vaikka se voisi sairastuneiden ikäjakauman perustella olla myös alhaisempi, 65 tai jopa 60. Näin alhaiseksi määriteltynä se tuottaisi ongelmia, onhan moni noihin ikäluokkiin kuuluva yhä työelämässä. 

Me kukin koemme tämän vaikean ajan eri tavoin. Joukosta löytyy kapinallisia, valittajia, tunkkinsa heittäneitä, mutta myös niitä, jotka löytävät poikkeusajasta jotain uutta ja hyvää. Parhaiten näyttävät minun tuttavistani pärjäävän ne, joilla on luovuutta. Moni on löytänyt iloa luonnosta, käsitöistä ja kokkaamisesta. Onneksi menemme kesää kohden, moni tuttavistani huokaa. Valo ja luonnon herääminen auttaa jaksamisessa. 

Onnekkaita ovat nyt ne, joilla on maata möyrittävänään. Kaikilla ei ole kuitenkaan puutarhaa, viljelypalstaa tai mökkiä, ei edes parveketta, jolla puuhailla. Yksinäisyys ja toimettomuus ovat huono yhdistelmä. Jospa kaikilla rajoittamistoimien kohteeksi joutuneilla kuitenkin säilyisi toivo. Tämä ei kestä ikuisesti, nyt on vaan jumpattava television ohjeiden mukaan, luettava kaikki lukemattomat kirjat, täytettävä ristikoita, kokkailtava uusia ruokia ja kirjoitettava jälkipolville muistoja menneiltä ajoilta. Kaikilla meillä on myös käyttämätöntä lahjakkuutta, jolle voimme nyt antaa mahdollisuuden tulla esiin. Soitetaan ystäville ja sukulaisille, puhutaan mukavia asioita ja uskotaan unelmiimme. Rokote on kehitteillä ja aktiiviset palaavat vielä aktiivisiksi. 

Kokonaan toinen tilanne on niiden oikeiden ikääntyneiden, laitoksissa olevien vanhusten kohdalla. Olen jo saatellut hautaan kaikki oman sukuni läheiset vanhukset, mutta muistan yhä, mitä minun ja lasteni tapaamiset heille viimeisinä vuosina merkitsivät. Ne olivat ainoita ilon hetkiä sairauden, muistamattomuuden ja voimattomuuden varjostamassa vanhuudessa. En pysty itkemättä ajattelemaan nyt viruksen vuoksi huoneisiinsa lukittuja muistisairaita. Miltä heitä suojellaan? Ne, jotka kuolevat poikkeustilan aikana vanhainkodissa yksin, koronaan tai mihin muuhun tahansa, eivät murhetta enää kanna. Entä heidän läheisensä, millinen muistitaakka heille jää? Miten tämä kaikki jälkipolville kerrotaan?

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Takana on neljä viikkoa koronakotirouvan elämää. Tuona aikana olen valmistanut ruokaa kahdesti päivässä, illalla puolisolle seuraavan päivän evääksi ja itselle lounaaksi ja toisen aterian illalla. Olen siis valmistanut miltei 60 ateriaa! Aiemmin kokkasin saman verran puolessa vuodessa. Uunissani on paistunut pulla ja seuraavaksi sinne sujahtavat karjalanpiirakat. Yli neljäkymmentä vuotta on kulunut edellisestä rypytyksestä.

Kauppatilaukset olivat ensin hauskoja, kunnes ne muuttuivat piinaksi. Nousen aamuviideltä voidakseni napata kotiinkuljetuksen avautuvista uusista toimitusajoista. Kun tuotteet sitten saapuvat, sämpyläjauhot on korvattu hiivaleipäjauhoilla, hiivaa ei ole, rasvaton jugurtti on muuttunut rasvaiseksi ja kymmenen muuta tuotetta on korvattu toisella. Valintani ovat enää rajallisesti hallinnassani. Huomaan, etten ole tilannut shampoota. En muista, että shampoo olisi elämässäni koskaan loppunut.

Onneksi valo lisääntyy ja aurinkokin paistaa välillä. Istun parvekkeella ja mietin eletyn elämäni helppoutta. Mitään ei ole puuttunut, ei silloinkaan, kun 90-luvun lamassa perheessämme oli työttömyyttä. Tyydyn uuteen tilanteeseen, pelataan niillä pelimerkeillä, joita on. Leivon sitten, kun hiivaa on taas saatavilla, lainaan shampoota ystävältä ja syön rasvaisempaa jugurttia puolet vähemmän. Viiniäkään ei ole, mutta enpä sitä juuri kaipaakaan. Sitähän juodaan lasillinen iloon tai vähän enemmänkin ystävien kanssa illallisella. Ilot ovat nyt vähissä ja vieraat kiellettyjä. Katselen sepelkyyhyn tepastelua ja oravien hippaa, mihinkään ei ole kiire.

Päivittäisillä kävelylenkeillä bongailen ikkunoissa istuvia nalleja ja tervehdin kaikkia vastaantulijoita. Monet hymyilevät ja kaikki vastaavat tervehdykseeni. Peruuntuneet tehtävät ja koulutukset tuntuvat kaukaiselta unelta. Tuntuu, kuin olisin eläkkeellä…Niihän minä olenkin. Lopultakin, sykkeestä irtautuneena.

Tässä ajassa on jotain epätodellista ja hämmentävää. Minut tämä kiireettömyys saa rauhoittumaan, arvostamaan kaikkea sitä, mistä olen saanut elämässäni nauttia. Se antaa minulle mahdollisuuden nauttia tavallisista asioista, kokkaamisesta, ikkunoiden pesusta ja vanhojen valokuvien katselusta. Toisaalta se pakottaa minut tunnistamaan paljon turhaa, jota olen pitänyt tärkeänä. Kestääkö tämä poikkeuksellinen aika niin kauan, että minussa tapahtuva muutos on pysyvää?

Mietin paljon itseäni ja minulle tärkeitä ihmisiä. Suojelen itseäni rajaamalla ulos ne asiat, joille itse en voi mitään. En voi auttaa kaatuvia yrityksiä, työttömäksi jääneitä, en perheväkivaltaa kokevia enkä työssään uupuvia, en sairastuvia en kuolevia. Suren, etten pysty toimimaan vapaaehtoistehtävissäni ja koen itseni hyödyttömäksi. En kuitenkaan anna murheelle valtaa. Päätän iloita koronakotirouvan tehtävästäni, nauttia ikkunoiden pesusta ja ehkäpä kokeilla, löytäisinkö myös silittämisen ilon. 

Nykäsmatin kuolematon lausahdus on yksi lempisloganeitani: Jokainen tsäänssi on mahdollisuus!

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy hidastamaan, uskomaan, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat