Kirjoitukset avainsanalla kiukkuinen vanhus

Nyt se on tapahtunut. Minusta on tullut vihainen mummo.

Hoidan perjantain osa-eläkepäivänä asioita ja päätän kerrankin syödä ajoissa, ennen kuin verensokeri laskee ja heikotus iskee. Minulla on Ikeasta alkusyksystä saatu ateriakuponki, joten ajan Porttipuistoon nauttiakseni tavaratalon joulupöydästä.

Kuppilan pöydät ovat täynnä ruokailijoita, mutta kerään sienisalaatin, lanttulaatikon, rosollin ja perunat lautaselleni uskoen, että kyllä jostain aina yksi paikka löytyy. Huomaan ikkunan vieressä tyhjän kaksoispöydän, jossa kaikki neljä paikkaa ovat tyhjänä.  Pöytien välissä on kymmenen sentin väli ja salinpuoleisella toisella paikalla on tarjotin ja tyhjä lasi. Katselen hetken ympärilleni, ketään ei näytä olevan tulossa paikalle. Eikä haittaa, vaikka olisikin, onhan siinä neljä paikkaa. Istahdan ikkunanpuoleiselle paikalle, riisun takkini ja aloitan ruokailun.

- Nämä paikat oli kyllä meille varattuja, sanoo viereeni tupsahtanut, ikäiseni nainen.

- Anteeksi, en pystynyt sitä tuosta tyhjästä lasista päättelemään, sanon ystävällisesti.

Nuorempi nainen tulee pöytään, laskee lautasensa viereiselle pöydälle, eikä vastaa hymyyni. Puen takkini päälle, otan laukkuni, ruokailuvälineet, lautasen ja juomalasini ja lähden etsimään vapaata paikkaa. Pitkässä pöydässä on vapaata. Lähellä istuvat nuoret hymyilevät  ystävällisesti ja vetävät minulle tuolin esiin. Riisun takkini ja harmittelen etten ottanut tarjotinta. Jatkan ruokailua.

Syötyäni nousen hakemaan kahvia ja joudun ohittamaan minut pois häätäneet naiset. He istuvat salin puoleisessa pöydässä kahdestaan. Pöytä, jossa minä olin istunut on tyhjä. Ei sentään, entisellä paikallani istuu käsilaukku! Kiukun kuohahdus lämmittää sisuksia ja tekee mieli hakea käsilaukulle lautasellinen syötävää. Hylkään ajatuksen, sillä epäilen, että joutuisin lopulta tuon aterian maksamaan, laukku kun ei sitä ole tilannut.

Kahvikoneelta palatessani en voi hillitä itseäni. Menen naisten pöydän luo ja kerron, mitä ajattelen.

- Rouva hyvä, paheksun suuresti sitä, että hääditte minut pois viereisestä pöydästä väittäen sen olevan varattu. Siinä näyttää istuvan ainoastaan teidän käsilaukkunne.

- Voi, voi, menikö nyt viikonloppu pilalle? vanhempi nainen marisee ja vääntelee  naamansa.

- Ei mennyt. Haluan vaan kertoa teille, jos tulette vaikka jostain metsistä, että täällä pääkaupunkiseudulla ihmiset voivat istua toinen toistensa vieressä, vierekkäisissä pöydissä.

- Kumpihan meistä oikein on helsinkiläinen? nainen marisee ja venyttää naamaansa.

Kävelen pois.

Tähän on tultu. Minä en enää ole kiltti, kaikkeen alistuva nainen. Olenko nyt yksi niistä kiukkuisista mummoista, joita menneinä vuosikymmeninä nelosen ratikassa aina ihmettelin? Kannattaako yrittää opettaa toisia ikäisiäni, vai pitäisikö vain väistää?

Parkkipaikalle kävellessäni kadun kommenttiani. Olen sen verran hämmentynyt omasta käytöksestäni, etten heti muista, mihin autoni pysäköin. Marssin autorivien välissä ja napsuttelen kaukosäädintä. Seuraavassa välissä välähtävät valot, autoni tunnistaa minut.

No juu, se metsäjuttu olisi saanut jäädä sanomatta. Nolous väistyy vähitellen, annan itselleni anteeksi. Varmuus siitä, mitä en ainakaan halua olla, kasvaa.  Naamaa vääntelevää marisijaa minusta ei koskaan tule.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat