Kun työnsin monikiloisen poronpaistin aatonaattona uuniin, ymmärsin, että tämä joulu olisi todella erilainen joulu. Jääkaapissa odotti syöjäänsä kolmikiloinen savukalkkunarulla ja olihan ne laatikot ja rosollitkin jo valmiina. Ruokaa oli varattu entiseen malliin, vaikka joulua oli tarkoitus viettää kahden puolison kanssa. Aikaisempina jouluina en muista koskaan syöneeni liikaa, nyt oli suoritettavaa kymmenen hengen edestä. Onneksi rakas ystävä lupautui avuksi. Meidän on turvallista tavata, kun ei muita kontakteja ole ja näin olemme jo tehneet jo maaliskuusta asti. Kitistetty joulu. Erilainen joulu tosiaan.

Olin päättänyt, että joulukoristeet saavat odottaa seuraavaa 2021 joulua varaston laatikossa. Valoja sentään ripustin ja tonttuoven asensin. Vähän itsekin pelästyin asennettani. Jos lapset ja lastenlapset eivät voi joulua kanssamme viettää, niin väliäkö sitten muullakaan, ajattelin. Ehkä siksi aloin punnertamaan poroa uuniin ja etsimään pippurikastikkeen ohjetta. Valmiskastike on aina ennen kelvannut, tärkeintähän on ollut yhdessäolo. Nyt kipaisin kaupasta portviiniä ja konjakkia, niitä nääs tarvitaan kastikkeeseen. Viime hetkellä muistin, että minulla ei ole herneitä. Kuka nyt ilman herneitä jouluateriaa söisi!

Kaikki tuntuu olevan koronavuonna päälaellaan ja toisin. Kun kypsän poron tuoksu täytti kotimme, joulupaniikki iski voimalla. Vaikka kuinka suitsin itseäni, paniikin aallot löivät kovina. Posket punaisina paketoin jouluaattoaamuna jo koirillekin joululahjoja, kun tajusin, ettei meillä ollut kuuseen valoja eikä koristeita. Kuusen olin sentään saanut vielä tilattua kotiin, mutta koristeet olivat väliaikaiskotimme varastossa.

Nuorena olin kolmena vuonna jouluapulaisena Lappeenrannan rautakaupassa, jossa paketoin aattona leluja ja hiuskihartimia mattimyöhäisille. Aaton ostoksille tulijat olivat lähinnä pienessä sievässä olevia isiä, jotka kuppilan kautta tulleina eivät rahojaan säästelleet. Ei silloin ollut alennuksiakaan, kuin vasta joulun jälkeen. Lapsille paketoin rattikelkat ja nukenvaunut ja rouville hiuskihartimien viimeisimmät mallit. Ajattelin tuolloin, yli 40 vuotta sitten, että oli todella säälittävää tulla kauppaan aattona. Kummallisesti tuo vanha muisto nousi mieleeni kahmiessani aattona kainalooni marketin viimeiset joulupallot. Elämä muuttuu ja periaatteensa on moni joutunut myymään. 

Joulurauhan julistukselle rauhoituin, vaikka oudon paksu kuusi törrötti vielä koristelemattomana.  (Kuusi pitäisi saada valita itse, sitä ei voi normaalijouluna ostaa verkossa ja sen on oltava soukka.) Seuraavan tunnin etsin kadonnutta portviiniä, lopulta luovutin ja kaivoin valmiskastikkeen esiin. Kastike olisi ollut parasta ennen maaliskuuta. Pian joulu olisi pilalla! Käytin vielä toisen tunnin portviinin etsimiseen. Ehkä epätoivoinen voivotteluni sai minut kurkistamaan myös pikkuiseen karkkikaappiin, jonka perukoilla pullo köllötteli.

Kun neljältä istuimme puolisoni ja ystäväni kanssa joulupöytään, kaikki oli lopultakin hyvin. Pullea kuusi oli kaunis, joulun rauha oli laskeutunut ja oli hyvä olla juuri siinä hetkessä. Ystäväni lapset ovat kaukana toisissa maissa, meidän lapsemme ihan vaan Helsingissä, mutta tavallaan yhtä kaukana. Kaikki ei voi elämässä aina olla täydellistä ja samalla niin monenlainen voi olla riittävän hyvin.  Ajattelen lämmöllä kaikkia niitä vanhuksia, jotka viettävät jouluaan yksin kodeissaan sekä heitä, jotka syövät jouluateriansa palvelutaloissa, kaukana rakkaistaan, mutta sentään toisten joukossa. Meillä kolmella oli toinen toisemme.

Illalla katsomme Kätevän emännän joulusketsiä Areenasta ja nauramme. Repliikit näyttävät niin hyvin, miten pienestä se jouluonni voi meillä yksilöillä olla kiinni. (Onneksi löysin sen portviinin!)

Tapaninpäivänä pakastan kilotolkulla poroa ja kalkkunaa, niitä syödään vielä pääsiäisenäkin. Katson haikeana lasten, lastenlasten ja koirien paketteja, joka pääsevät ennen pitkää saajilleen. Mahdollinen korona-altistus vetäisi maton suunnitellulta lastenlasten pikatapaamiselta ulkotiloissa. Varovaisuus on nyt viety maksimiin, mutta ehkä hyvä niin. Olen kiitollinen tästäkin joulusta, vaikka puhelimessa puhuminen ei ole kuin ripaus siitä onnesta, mitä rakkaiden kanssa laulaminen, nauraminen ja koskettaminen tuo.

Vedän ystävältä joululahjaksi saadut sukat jalkaan, haukkaan toisen ystävän minulle leipomaa englantilaista hedelmäkakkua ja levitän käteni valmiiksi pistokselle. Antakaa minulle pian rokotteeni, niin minäkin pääsen kohtaamisten kautta antamaan toisille ihmisille sen, mitä minulla on annettavaa. Ristin käteni ja huokaan toiveen, että tämä joulu olisi erilaisuudessaan ollut ainutkertainen.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut yrittää hidastaa ja uskoa, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Toinen romaani tulossa 2020.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla