Monien mutkien kautta olen tullut tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Ajattelen, että tämän ikäisenä kuin nyt olen (61v.), minun pitäisi olla erilainen, kypsempi, vakaampi. Mieli pitäisi olla tasapainossa, talous pitäisi olla tasapainossa, kaikki pitäisi olla tasapainossa, elämän seesteistä ja ihanaa. MUTTA eipä vaan ole! En suostu kuitenkaan valittajaksi. Haluan katsoa positiivisesti tulevaisuuteen ja luottaa siihen, että elämä kantaa. Se on kantanut tähänkin asti, miksi ei kantaisi tästäkin eteenpäin.

Elämäni eväsreppuun en ole saanut kovin hyviä eväitä, mutta uskon että vieläkin on mahdollista täydentää reppua. Voin poistaa repustani huonot, pilaantuneet eväät ja laittaa niiden tilalle tuoreet eväät. Positiivinen ajattelu tuntuu minusta joskus teennäiseltä, koska olen niin kyllästetty kaikella negatiivisella. Olen kuitenkin kiinnostunut itseni kehittämisestä ja näinollen en voi ohittaa sitä, etteikö ajatuksillani olisi suuri merkitys ja voima hyvinvoinnilleni.

Olen ihminen, joka on taipuvainen järkeistämään kaiken. Kuitenkin kokemusta minulla on myös siitä maailmasta, joka ei ole järjellä selitettävissä ts.olen kokenut ihmeitä, joita minä kutsun johdatukseksi. Jokin  minua suurempi Viisaus on vienyt minua eteenpäin sitä tietä, joka on ollut paras minulle kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Puhun aralla mielellä henkisyydestä, koska tämä aika pitää sisällään niin paljon huuhaata. Ihmisillä on kaipuu kokea jotakin ihmeellistä, oman ymmärryksen ulkopuolelta, mutta silloin on suuri vaara joutua myös  hakoteille. On vaara joutua kaiken maailman huijareiden ja markkinamiesten/-naisten riepoteltavaksi. Ihminen ei luota silloin omaan sisäiseen ääneen, vaan tukeutuu ulkopuolelta tulevaan ohjaukseen. Uskon ja haluan vahvistaa entisestäänkin  uskoani siitä, että jokaisella meillä on olemassa sisäinen viisaus, jota meidän vain on opittava kuuntelemaan ja seuraamaan.

Vielä tämän ikäisenä koen olevani taas kerran "laiturilla", jossa odotan kyytiä uuteen paikkaan. Odotan "laivaa", joka ottaa minut kyytiin ja vie jonnekin. Paikkaan, jota en tarkalleen tiedä missä se on. Lapsesta saakka elämässäni on ollut paljon muuttoja. Juureni ovat Pohjois-Karjalassa. Sieltä lähdimme isän kanssa vuonna -68 kohti etelää, kohti Pirkanmaata. Kaksi vanhempaa sisarustani olivat tulleet tänne jo aiemmin. Kesä - 68 oli sanan varsinaisessa merkityksessä "pitkä kuuma kesä". Olin tuolloin yksitoista vuotias, lopettanut juuri kansakoulun ja keskikouluun oli tarkoitus mennä kesän jälkeen. Kaupungissa kaikki oli erilaista kuin pienessä Pohjois-Karjalan kirkonkylässä. Siitä kaikki kuitenkin alkoi. Piti olla pärjäävä ja sopeutuva. Piti ymmärtää isän vaikeuksia ja alkoholismia. Piti pärjätä yksin, koska sisaruksetkin etsivät paikkaansa alle kaksikymppisinä uudessa ympäristössä, eikä heidän kykynsä riittäneet minun huolehtimiseen.

Lähtötarinaani tulen varmasti palaamaan vielä myöhemmin, mutta toivottavasti onnistuin näissä  lauseissa välittämään jotakin siitä, että elämän matka on mutkikas ja yllättävän pitkä. Päätesatamaa ei saavutetakaan  tässä elämässä, vaan se on jossakin tulevassa, joka meitä odottaa. On tärkeää suostua olemaan matkalla, vaikka monet syntymäpäivät onkin jo tulleet vietetyksi. Jos jollakin toisella näyttää elämä "valmiilta", niin olen iloinen siitä hänen puolestaan ja jatkan vain omaa matkaani. Minulla on vielä jotakin opittavaa.   

Kommentit (1)

Vierailija

Olipa hieno "tilitys" suunnilleen samankaltaisia latuja olen minäkin hiihdellyt, eli yhtymäkohtia kertomaasi löytyi paljonkin. Muutama painolasti on repussani joista en pääse eroon ja jotka painavat ilmeisesti ikuisesti mieltäni. Esim. lapsuuden jouluista on jäänyt mieleeni kun isä tuli jouluaattona kotiin naapurin miehen kanssa umpihumalassa ja äiti hätisti meidät kamarin puolelle piiloon. Isästä jäi monia kauhumuistoja. Kotoa lähti kaikki sisarukset heti kun kynnelle kykenivät, minäkin heti täytettyäni 16-vuotta. Ihmeekseni olen selvinnyt tähän saakka ja saanut elämäni kuntoon. Omituista taistelua on elämäni ollut ja ilmeisesti tulee olemaan hautaan asti.