Hei vaan kaikille! Minä olen Annakaisa, ET-lehden Community Manager ja valloittavan Mikki-shiban emäntä.

Mikki (kennelnimeltään Yukiguni No Aki No Ichirou Go) on rodultaan shiba inu.  Se on japanilainen koirarotu, joka on jalostettu alun perin metsästyskäyttöön. Mikki on nyt reilut 15 kuukautta ja yhteiseloa meillä on takana yli vuosi.

Ensimmäisen pentuvuoden aikana koirablogin kirjoittaminen kävi mielessä aina silloin tällöin – jo ensimmäisestä päivästä lähtien, kun kohtasin 3,5 kuukautta vanhan söpön shibanpalleroisen. Mutta yksinkertaisesti aikani ei riittänyt blogin pitämiseen tuolloin. Ja myönnettäköön sekin, että myös omat ajatukseni olivat niin sekavat, että en osannut tuoda niistä mitään järkevästi esille. Välillä epäilin, olenko koiraihminen lainkaan.

Ennen Mikkiä minulla on ollut yksi oma koira, 11-vuotiaaksi elänyt pitkäkarvainen collie. Lisäksi olen hoitanut lukuisia muita eläimiä, muun muassa ystävieni koiria. Olin miettinyt uutta koiraa monia vuosia, ja aina tuntui, ettei koskaan ole sopiva aika ottaa sitä. Mutta eihän elämää voi elää niin, että ”sitku mulla on puoliso hoitamassa osan vastuuta ja säännöllinen työ, tai olen jopa eläkkeellä, minulla on aikaa ottaa koira”. Olin laittanut joillekin shiba inujen kasvattajille sähköpostia, kunnes yhtäkkiä tuttavieni kautta kuulin vapaasta pennusta. Joulukuussa 2014 Mikki muutti elämäni.

Koiranpennun tuoma muutos ei sinänsä yllättänyt: olin tottunut heräämään aikaisin ja lähtemään lemmikkini kanssa ulos säässä kuin säässä. Vuorasin muovilla ja sanomalehdillä lattiat, ja ravasin ensimmäiset kuukaudet ulkona tunnin välein kerrostalon seitsemännestä kerroksesta pienen pennun kanssa ilman ongelmia. Leikin iltaisin palloilla tai tyhjissä koirapuistoissa. Tyhjensin kalenterini vapaaksi muista menoista ja laitoin rakkaita harrastuksia jäähylle. Kuljin pentukursseilla, ajelutin koiraani joukkoliikennevälineissä, vein mukanani kahviloihin ja kyläpaikkoihin sekä houkuttelin makupalojen kanssa kulkemaan hihnassa Mannerheimintien varressa. Välillä temput ja uudet tottumukset opittiin nopeasti, toisinaan uusien tapojen opettelu tyssäsi alkumetreille ja taivaalla lentävät linnut kiinnostivat paljon enemmän.

Keskustassa asuvan ja liikkuvan citykotikoiran tavoille Mikki oppi suurimmilta osin nopeasti. Ensimmäisen viikon jälkeen sisälle ei ole tullut tarpeita kuin muutamina rokotusten jälkeisinä öinä. Haukkumiset voidaan laskea yhden käden sormilla, ja nekin tapahtuivat koirapuistoissa. Kotona lähti yksi lista ovesta, mutta sekin unohtui nopeasti kun kotiintullessani vastassa samalla ovella on aina iloinen lentokonekorva, jonka vastaanotto on niin vilpittömän onnellinen. Olinpa poissa sitten kahdeksan tuntia tai viisi minuuttia.

"Vietin suloisen Mikkini kanssa melkoisen oppivuoden – johon kuului myös pentublues."

Silti voin paljastaa, että vietin suloisen Mikkini kanssa melkoisen oppivuoden – johon kuului myös pentublues. Jälkeenpäin tarkasteltuna se oli enimmäkseen univajeeni syytä.  Yhdeksän ensimmäisen kuukauden aikana Mikki ei nukkunut kunnolla öitään. Eikä päiväunia tai muuta torkkuja, kun se oli seurassani. Pisimmillään pennun unet kestivät kaksi tuntia. Sen jälkeen alkoi ralli, leikki ja kaikenlainen pienen pennun vandalismi, jolla emäntä saatiin hereille ja kiukkuiseksi monet kerrat.

Päivisin ollessani töissä Mikki nukkui suuremmin ajan. Jätin sille kotiin monenlaisia virikkeitä ja ruokaa, kun lähdin pois. Seurasin tablettiini asentamasta Dog monitorista etänä, mitä tapahtui kun lähdin pois kotoa: vartin verran pentu jaksoi leikkiensä parissa, sen jälkeen se sentään nukkui.

Vaikka koiranpentu nukkuu kahdeksan tuntia päivällä, on varsin normaalia, että se nukkuisi muulloinkin. Yhteensä jopa 20 tuntia vuorokaudessa.

Mutta Mikki ei nukkunut. Ei viikonloppuisinkaan, jolloin olimme koko ajan yhdessä ja suurimmaksi osaksi päivästä ulkona tai muualla liikenteessä. Sen käytöksestä kyllä huomasi, että ylikierroksia oli paljon.
Eläinlääkärin mukaan tämä ei ollut huolestuttavaa, sillä Mikki näyttäytyi kuitenkin sosiaalisena ja reippaana koirana. Lääkärin mukaan pentuni oli erittäin valpas, reaktioherkkä ja temperamettinen. Ja se on yhä totta, Mikki reagoi nopeasti ja voimakkaasti kaikkeen. Se on salamana kartalla kaikesta ja myös äärimmäisen energinen. Kun omistaja on jo ihan poikki päivän 20 kilometrin kävelyiden jälkeen, Mikki jaksaa vielä painia ja juosta puistossa, hakea palloa ja temppuilla.

"Lääkärin mukaan pentuni oli normaali, mutta erittäin valpas, reaktioherkkä ja temperamettinen."

Vuosi Mikin kanssa on opettanut monenlaista koirista ja elämästä. Kävin itse viime vuonna melkoisia tunnemyrskyjä muun muassa eron ja yt-neuvottelujen vuoksi. Olen miettinyt, kuinka paljon koirani aisti omistajansa tunteita ja kenties imi levottomuuttani.

Tämä vuosi Mikin kanssa on käynnistynyt kotona paljon leppoisammin, vaikka laumaviettiä ei ole edelleenkään eivätkä parhaimmat herkutkaan tehoa.

Edelleen koirani haastaa keksimään uusia koulutusmalleja: ajattelemaan toisin tottelevaisuuskoulussa ja arkisissa tilanteissa. Se ei ole helppo paimenkoira, kuten collienarttuni. Mikki on ovela ja itsepäinen uros, joka valitsee polkunsa – ja on aina valmis uusiin seikkailuihin.

Kun Mikki ensimmäistä kertaa hyppäsi sänkyyn reilun vuoden ikäisenä itse, annoin sen jäädä siihen. Vaikka olin ajatellut, että kun se ei pentunakaan halunnut sänkyyn, ei sitä tarvitsisi aikuisenakaan opettaa sänkykoiraksi. Mutta mikä muutos! Yhtäkkiä nukuimme jopa seitsemän-kahdeksan tunnin unia, pari kertaa jopa kymmenen tuntia. Ja tätä ihanuutta on onneksi jatkunut.

Arkiaamuna kun herätyskelloni soi, Mikki lepuuttelee rauhassa sängyssä eikä pomppaa siitä enää tikkana ylös. Korkeintaan lattialle omalle lampaantaljalleen jatkamaan uniaan. Tai temppuilemaan ihastuttavalla tavallaan.  

"Kesken kävelyn koirani vilkaisee minua silmiin ja tekee pari kuperkeikkaa keskellä katua."

Olen huomannut, että tämä teini-ikäinen rakastaa huomiota ja viihdyttämistä. Nimiesikuvansa Mikki Hiiren tavoin se on ystävällinen ja sinnikäs. Se haluaa jakaa lempilelunsa eli pallon ilot tuomalla sen viereeni ja katsoo ”leiki kanssani” -ilmeellä. Se röhii selällä maatessaan, kun haluaa rapsutuksia mahaansa. Kesken kävelyn se saattaa vilkaista minua silmiin ja tehdä pari kuperkeikkaa keskellä katua. Varsinkin kun juttelen jollekin puhelimessa tai kasvotusten vaikkapa kahvilla, yrittää pieni ketunnäköinen oveluus keksiä aina kaikenlaista, että myös hänet noteerattaisiin. Viime vuoden aikana olenkin oppinut enemmän uusia tasoja kärsivällisyydestä, nöyryydestä ja miellyttämisestä kuin koskaan aiemmin.

Jos joku kysyisi nyt neuvoani shiba inun tai minkä tahansa koirapennun hankinnassa, sanoisin ensimmäisenä, että kannattaa varautua kaikkeen. Jokainen koira on yksilönsä ja ennen kaikkea jokainen omistaja. Shiba inua kuvaillaan kissamaisen ylpeäksi, itsenäiseksi ja jopa varautuneeksi, mutta Mikki on toista maata. Se heittäytyy nukkumaan samalle tyynylle. Se nuolee nykyisin aamuin ja illoin kasvoni sekä työntää kuononsa kainalooni; ja se tekisi samaa jokaiselle vastaantulijalle missä vaan, jos siihen olisi aina mahdollisuus.

Tervetuloa mukaan seuraamaan mikkimäistä elämäämme!

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi seuraa erään koiran ja sen omistajan elämää. Rakastamme merenrannoilla kävelyä, koirapuistoissa hengaamista ja ah, nukkumista, mutta teemme paljon muutakin. Tervetuloa seuraamaan Mikki-shiban seikkailuja!
Voit lähettää palautetta tai kysymyksiä myös suoraan: annakaisa.vaaraniemi@sanoma.com

Instagram