VR:n julkaisemat uudet, pysyvät alennushinnat saivat lemmikkieläinvaunukäyttäjän iloitsemaan. Vihdoinkin tulee jotain järkeä hinnoitteluun!

Matkustamme Mikin kanssa silloin tällöin pidempiä matkoja junalla. Viime vuonna teimme yli 10 junamatkaa Ouluun, Kuopioon ja Jyväskylään.

Innoissani aloin katsoa pääsiäisen Oulun-junia. Ihanaa, hinta on enää 59 euroa + viiden euron lemmikkipaikka useimmilla lähdöillä. Kun vaikkapa joulun aikaan junamatka saattoi kustantaa yli 100 euroa per suunta.

Tuolla summalla viitsii jo matkustaa useamminkin kuin aikaisemmin.

Alkuinnostuksen jälkeen iski kuitenkin pettymys ja hämmennys: pääsiäisen suosituimmat, parhaat junavuorot on myyty loppuun lemmikkipaikkojen osalta. Aikaa siihen on kuitenkin yli kuukausi. Kuinka paljon aikaisemmin Suomessa pitää junamatkat varata, että saa lemmikkipaikan? Tällainen meininki ei houkuttele ex tempore -lähtöihin, koska niitä ei voi tehdä lainkaan.

Eikö VR voisi lisätä ruuhkaisimpiin juniin myös lemmikkivaunuja? Kuitenkin moni lemmikinomistaja valitsee Suomessa junan tai henkilöauton pidempien matkojen tekemiseen, koska lentokoneessa on tarkat painorajat. Lentävän eläimen ja sen kopin yhteispaino ei saa ylittää kahdeksaa kiloa.

Mikin kanssa yritimme reilu vuosi sitten lennolle, mutta sen jälkeen ei ole tullut enää kuuloonkaan moiset yritykset. Silloin shiba inun pentu painoi vielä kuusi kiloa ja se olisi mahtunut matkustamoon. Tosin Finnair oli myynyt lemmikkipaikkansa jo monta kuukautta aiemmin; sinivalkoisissa koneissa on rajattu matkustamossa lentävien koirien määrä kahteen.

Onneksi Mikki tykkää junailla. Radan varressa olevassa koirapuistossakin se katselee usein enemminkin junia kuin ympärillä leikkiviä koiria.  Myös raitiovaunut kiinnostavat sitä aivan älyttömästi. Pienenä se saattoi katsella ohimenevien ratikoiden ja bussien perään niin, että pää vain liikkui puolelta toiselle liikennevaloissa rauhallisesti istuen.

Kun joskus lenkillä ohitamme Helsingin päärautatieaseman, alkaa nelijalkaisen iloinen tepsuttelu ja anelevat katseet omistajaa kohti. Ystävieni saattaminen tai odottaminen asemalla saa aikaan shibamaisia ilonhuutoja, jopa kovaa venkoilua ja kiljuntaa.

Lähijunassa junailua.
Lähijunassa junailua.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin uskaltaudun myöntämään: kävimme yksi viikonloppu ajamassa Mikin kanssa lähijunalla vain kulkemisen riemusta Pohjois-Helsingin pääteasemalla ja ulkoilimme siellä uusissa maisemissa hetken.

Se hetki, kun astuimme rautatieaseman radan puolisista ovista lähtölaitureille, oli tuttuun tapaan täynnä riemua. Mikki pomppi, teki kuperkeikkoja ja kiljui vetäen kohti ensimmäistä junaa. Lemmikeille sopivassa vaunussa se hyppäsi heti ikkunapaikalle.

Sain hieman pyyhkeitä konduktööriltä, että koirat eivät saa istua penkeillä lähijunissakaan. Kun pyysin Mikkiä alas-käskyllä pois penkiltä, se siirtyikin lähemmäs ikkunaa ja alkoi katsoa penkin reunalta maisemia – seisten. Tietenkin ohjasin koirani alas penkiltä, mutta tämä käytös kyllä nauratti minua ja muita matkustajia.

Näin meillä kuluu usein pidemmätkin junamatkat. Mikki katselee ulos ikkunasta ja tekee temppujaan, kerää huomiota. Välillä se nukkuu, ja sen jälkeen se innostuu usein temppuilemaan lisää sekä keräämään kanssamatkustajien rapsutuksia, ellei vieressä satu olemaan isoja, hänen mielestään pelottavia uroskoiria.

Yleensä viimeiset sata kilometriä Helsinki-Oulu-välillä on näin tyhjää junan lemmikkivaunussa - ja näin väsynyt shiba inu.
Yleensä viimeiset sata kilometriä Helsinki-Oulu-välillä on näin tyhjää junan lemmikkivaunussa - ja näin väsynyt shiba inu.

Ensimmäiset junamatkat teimme Mikin ollessa kolme kuukautta vanha. Silloin se oli vielä kovin arka matkustaja.

Pari kuukautta myöhemmin, viime pääsiäisenä puolestaan oli hauska seurata Mikin lajitoverisosiaalisuutta, kun se uskaltautui jo haistelemaan kaikkia lemmikkivaunun koiria.

Ensimmäinen junamatka joulun alla 2014: Kolmen kuukauden ikäistä pikkukoiraa pelotti hieman.
Ensimmäinen junamatka joulun alla 2014: Kolmen kuukauden ikäistä pikkukoiraa pelotti hieman.

Koskaan Mikkiä ei ole tarvinnut pakolla junaan tai muuhunkaan julkiseen kulkuvälineeseen viedä. Se kulkee hyvin mukana niin ratikoissa, linja-autoissa kuin metroissa. Jopa henkilöautoissa.

Tämä on huikea muutos siihen verrattuna, että kun Mikki saapui luokseni pentuna, se pelkäsi auton kyydissä olemista yli kaiken. Tätä jatkui aina puolivuotiaaksi saakka, kunnes se oppi yhtäkkiä hyppäämään itse autonkyytiin. Koskaan en sitä pakottanut autoon. En tiedä, mistä muutos johtui.

Nyt Mikki saattaa jopa yrittää loikata kenen tahansa autoon missä tahansa – kadulla, taksitolpalla tai parkkipaikalla – jos se näkee avonaisen auton oven.

Toiset menevät innolla kotiin, ja toisilla on selvästi kulkurin luonne.

Periytyykö junailijan ominaisuus omistajalta koiralle?

Olen miettinyt paljon, että periytyyköhän tämä ominaisuus omistajalta koiralle?

Ainakin minä ja Mikki riemuitsemme aina jo silloinkin, kun voimme ottaa kotona rinkan esiin ja pakata sen edes pikkureissua varten.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi seuraa erään koiran ja sen omistajan elämää. Rakastamme merenrannoilla kävelyä, koirapuistoissa hengaamista ja ah, nukkumista, mutta teemme paljon muutakin. Tervetuloa seuraamaan Mikki-shiban seikkailuja!
Voit lähettää palautetta tai kysymyksiä myös suoraan: annakaisa.vaaraniemi@sanoma.com

Instagram