Perheenjäseninä olemme toisillemme ympäristöjä, joihin sopeudumme. Ajan myötä sopeutumisen tapamme lopulta vakiintuvat kirjoittamattomiksi säännöiksi ja rutiineiksi, joita toistamme huomaamattamme. Tällä tavoin tuotamme yhdessä käyttäytymistämme perheessä, vaikka kokisimme itse päättävämme, mitä teemme. Käyttäytymisen systeemisyyden voima on suurempi kuin osaamme ajatella.
Syvään uurtuneissa tavoissa ei ole kyse vain perheen arkisten toimien ”työnjaosta”, vaan myös tavastamme keskustella. Yksi on puheliaampi, toinen hiljaisempi. Mitä tapahtuisi, jos puheliaampi alkaisi kuunnella enemmän ja hiljainen ryhtyisi aktiivisemmin kertomaan ajatuksistaan? Myös puheenaiheet, samoin kuin kielletyt asiat, joista ei puhuta, voivat vakiintua. Usein keskustelujen sisällöt ohjautuvat turvallisiin aiheisiin, samalla kun kanssakäymisessä vältetään ristiriitaisten aiheiden pintaan nousua – aivan kuin yhteisestä sopimuksesta.
Kipeiden puheenaiheiden välttely ei ratkaise ongelmia, vaan pahentaa niitä. ”Aika parantaa”, sanotaan, mutta aika ei paranna haavoja; se voi myös tulehduttaa ne. Haavojen parantumisessa on kyse eri mekanismista kuin ajankulusta. Puhumattomuus on monen perheen ongelma, joka voi pahimmillaan siirtyä sukupolvelta toiselle, eikä lopulta kukaan enää edes muista, mistä kaikki alkoi.
Jälkipolvilla on kysymyksiä ja puheenaiheita, joskus kovin kipeitäkin, joista he haluaisivat puhua vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa. Onnistuessaan nämä keskustelut tekevät yleensä hyvää kaikille osapuolille, vaikka niitä on pelätty ja vältelty vuosikausia. Vielä pelottavammalta tuntuu ajatus, että pitkän puhumattomuuden jälkeen yhtäkkiä tartuttaisiin näihin vaikeisiin aiheisiin. Mitä siitäkin seuraisi? Pelkojen taustalla on lujaan juurtuneita uskomuksia toisistamme ja näiden uskomusten varaan rakentuvia rutiineja, joita toistamme, koska emme tiedä paremmasta.
Omien uskomusteni varmuus – siis se, että jokin asia tuntuu varmasti olevan siten kuin ajattelen – ei kuitenkaan tarkoita, että uskomukseni on totta. Ihmiset uskovat kaikenlaista, mikä ei ole totta. Voin olla aivan väärässä uskomuksissani, vaikka ne tuntuvat niin todelta. Siksi olisi hyvä aika ajoin kyseenalaistaa niitä omia varmoja uskomuksia, jotka estävät avointa keskustelua perheenjäsenten kesken. Mykkäkoulu ja muu vastaava valikoiva puhumattomuus kumpuavat ahdistuksesta ja epävarmuudesta, tarpeesta suojella näitä omia uskomuksia. Kenties voimavaroja on niin vähän, etteivät ne riitä oppimiseen ja uudistumiseen, jolloin ainoa tapa on välttää puhumista vaikeista asioista tai jopa vältellä tapaamasta toisia.
Keskustelun avautuminen on kiinni kummastakin osapuolesta, ja jonkun on otettava se ensimmäinen askel. Vaikka lapsilla tai lastenlapsilla olisi suurempi tarve keskustella heitä askarruttavista aiheista kanssamme, se ei tarkoita, että aloite kuuluu vain heille. Tämän blogin tarkoituksena onkin herättää lukijoita ajattelemaan, että kenties ensimmäisen askeleen ottaminen voi olla vanhemman tai isovanhemman tehtävä.
Vaikean asian puheeksi ottaminen on ahdistavaa ja pelottavaa, varsinkin jos on tottunut välttelemään niistä puhumista ja jos yksi osallisten yhteinen rutiini on väistellä puhetta kipeistä asioista. Vaikeista asioista oppii puhumaan vain puhumalla vaikeista asioista. Silti hyvää lopputulosta ei voi taata. Joskus ihmiset jäävät erimielisiksi, ja heidän on vaikea hyväksyä toisiaan, vaikka asiasta kuinka keskusteltaisiin. Usein kuitenkin käy niin, että avoimen keskustelun avulla vaikeat asiat kyetään ratkaisemaan ja yhteys syvenee osapuolten välillä. Vaatii rohkeutta kohdata se epävarmuus, jota kokee keskustelun aloittamiseen, mutta eikö aikaisempaa avoimempi yhteys jälkipolviin ole riskin ottamisen arvoista?
Joskus kirje voi olla toimiva tapa aloittaa keskustelu. Kirjeen voi kirjoittaa rauhassa ja harkiten, jotta saa sanotuksi asiansa riittävän täsmällisesti. Vaikka elävä keskustelu on viestintätapana vaikuttavin, se voi myös olla tukahduttavin, jos osapuolet toimivat sellaisten rutiinien ohjaamina, jotka eivät palvele rakentavaa keskustelua. Ahdistuneessa kasvokkain käytävässä keskustelussa näkemykset kaventuvat mustavalkoisiksi, ja ihmiset ovat joko puolesta tai vastaan. Samalla pitkän aikavälin tavoitteet ihmissuhteille häviävät, ja tilalle nousee tarve vain selviytyä tilanteesta jotenkin. Esimerkiksi oikeassa olemisen tarve kasvaa, tai pelko haukutuksi tulemisesta alkaa ohjata omaa käyttäytymistä.
Kirje antaa lukijalle aikaa pohtia lukemaansa, mikä on usein tarpeen hankalia asioita käsiteltäessä. Sähköisen viestinnän aikana perinteinen käsin kirjoitettu kirje voi myös viestiä välittämistä ja arvostusta. Parhaassa tapauksessa tärkeitä lauseita luetaan moneen kertaan, vuosienkin kuluttua.
Mikä olisi sinulle luontevin tapa syventää yhteyttä jälkipolvien kanssa? On kuitenkin hyvä muistaa, että yhteydenpidon tapaa tärkeämpää on muuttaa omaa suhtautumistaan muihin. Michael Kerr (2019) kuvaa kirjassaan äitiä, joka toistuvasti soitti tyttärelleen, joka ei vastannut. Niinpä äiti jätti tyttären puhelinvastaajaan viestin "en ole kuullut sinusta aikoihin. Onko sinulla kaikki hyvin?" Äidin mielestä oli tyttären syy, ettei heidän välillään ollut enempää yhteydenpitoa. Tämä syyllistävä odotus välittyi äidin viesteissä, myös hänen äänestään eikä vain sanoista. Tytär aisti tämän syytöksen eikä halunnut vastata vaativan äitinsä viesteihin. Tällä tavoin he yhdessä tuottivat puhumattomuuden välilleen. Sitten äiti havahtui tytärtä syyllistävään käytökseensä. Seuraavan kerran tyttärelle soittaessaan hän jätti vastaajaan viestin: "Hei. Äiti täällä. En ole jutellut kanssasi aikoihin ja ajattelin vain kertoa, että minulla on kaikki hyvin." Vaatimus yhteydenpidosta ja tytärtä syyllistävä asenne olivat poissa ja se kuului hänen äänestään. Yhteydelle avautui uudenlainen tilaisuus.
Kiitos, että luit tähän asti. Toimivat ihmissuhteet ovat tärkeitä niin meille kuin jälkeläisillemme hyvinvoinnin ja onnellisuuden vuoksi. Toivon sekä sinulle että itselleni rohkeutta tehdä rakentavia keskustelunavauksia vaikeissa kysymyksissä silloin, kun kukaan muu ei siihen kykene.
