Suvun kuppikunnat syntyvät epäitsenäisyyden ja joustamattomuuden tuloksena
Yhteys sukulaiseen voi katketa myös suvun kuppikuntiin ajautumisen myötä. Ihmisyhteisössä on aina liittoutumia, joiden vaikutus korostuu etenkin epävarmuuden kasvaessa. Lisäksi itse kunkin kypsyys ihmisenä määrittää, kuinka tiiviisti liitymme kuppikuntiin, vaikka jokainen tietysti ajattelee olevansa keskimääräistä aikuisempi ihminen. Myös perhe voi olla kuppikunta. Yksi tapa havainnoida ja arvioida omaa kypsyyttään on pyrkiä seuraamaan, miten itsenäisyyden ja joustavuuden tasapaino toteutuu ihmissuhteissani.
Olet ehkä huomannut, että tekoäly vastaa kysymyksiisi ilman epäröintiä. Silloinkin, kun vastaukset ovat virheellisiä, tekoäly esittää ne aina selkeästi jäsenneltyinä ja vakuuttavasti ilmaistuina. Niinpä onkin hyvä tarkistaa tekoälyn esittämä informaatio kaikissa tärkeissä asioissa eikä sokeasti luottaa pelkkään sujuvaan ilmaisuun.
Myös ihminen voi puhua itsevarmasti asioista, vaikka olisikin väärässä. Ilmiö sivuaa Dunning-Kruger-efektiä, jossa henkilö yliarvioi oman tietämyksensä, etenkin silloin, kun henkilöllä on vain vähän tietoa asiasta. Vakuuttava esitystapa ei automaattisesti tarkoita, että henkilö on oikeassa. Ihminen voi vilpittömästi uskoa mitä ihmeellisimpiin asioihin ilman, että ne ovat totta.
Liiallinen varmuus omista uskomuksista voi synnyttää myös epävarmuutta. Henkilö voi esimerkiksi aiheetta epäillä omaa osaamistaan, vaikka ympäristön palaute kertoo osaamisen olevan kunnossa. Tällöin henkilö voi kärsiä niin kutsusta huijarisyndroomasta. Hänellä on osaamista, vaikkei hän sitä itse uskokaan, koska on varma, ettei osaa.
Itsevarmuus kasvaa vakaassa ympäristössä, jollainen myös oma ”kupla” voi olla
Itsevarmuus vahvistuu tilanteissa, joissa asiat sujuvat ennakoidulla tavalla. Mitä rutiininomaisempi ja vakaampi (sosiaalinen) ympäristö on, sitä suuremmaksi luottamus itseen ja omiin näkemyksiin voi kehittyä. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei asiantuntijuus yhdessä asiassa takaa, että henkilö hallitsee vastaavasti muitakin elämän osa-alueita. Politiikan konkari ei välttämättä ymmärrä huippu-urheilun hienouksia eikä huippu-urheilija politiikan dynamiikkaa. Vieraassa ympäristössä asiat eivät sujukaan omien uskomusten mukaan.
Vanhempien on helppoa keskenään omassa vakaassa, mutta usein kovin rajallisessa sosiaalisessa kuplassaan ihmetellä ja kritisoida lasten ja heidän kumppaneidensa ratkaisuja. Kuplan ulkopuolisen maailman monimutkaisuus voi kuitenkin yllättää vanhemmat, kun asiat eivät suju odotetusti. Silti vanhempi voi tiukasti pitää kiinni uskomuksistaan, koska se tuntuu paremmalta. Ihminen luonnostaan pyrkii vähentämään epävarmuutta ja oikeassa olemisen tunne vähentää epävarmuutta. Tämä varmuuden tunteeseen takertuminen aiheuttaa monenlaista ongelmaa ihmissuhteissa.
Kypsä aikuinen on sekä riittävän itsenäinen että sopivan joustava
Terveeseen itsevarmuuteen sisältyy ripaus uteliaisuutta, mikä edistää ulospäin suuntautumista ja uuden tiedon hankintaa. Omia käsityksiä on aika ajoin kyettävä kyseenalaistamaan. Sopiva määrä epävarmuutta mahdollistaa oppimisen ja joustavan sopeutumisen muuttuvaan maailmaan.
Kypsä aikuisuus on kykyä olla riittävän itsenäinen ja sopivan joustava. Itsenäisyys ja joustavuus ammentavat voimansa kahdesta kehollisesta toimintaorientaatiosta, joilla Johnsonin ja Tuckerin (2021) mukaan on hermostollinen perusta: vahvasti uskomuksiinsa luottavan ihmisen hermosto on "riemukkaassa" tilassa (elation), jolle on ominaista itsevarmuus, jopa niin sanottu flow-tila. Tällöin asiat tuntuvat sujuvan kuin tanssi (jos osaa tanssia). Vastakohta tälle riemukkaalle hermoston tilalle on ahdistunut tila, joka on seurausta siitä, että asiat eivät ole sujuneet odotetulla tavalla. Tällöin kokemusta leimaa epävarmuus, vetäytyminen ja nopeiden ratkaisujen etsiminen yllättävässä tilanteessa.
Normaalisti riemukas ja ahdistunut tila vaihtelevat edestakaisin huomaamattamme. Joskus taas koemme ne voimakkaasti. Parhaimmillaan terve itsevarmuus ja sen vastapainona kyky kyseenalaistaa ja uudistaa uskomuksiamme ohjaavat meitä sopeutumaan ympäristöömme optimaalisesti. Ihminen tarvitsee sekä jatkuvuutta että uudistumista.
Elämän voimat mahdollistavat kasvun
Uusbowenilaisessa viitekehyksessäni Johnsonin ja Tuckerin (2021) kuvaamia hermoston tiloja vastaa kaksi elämän vastavoimaa, yksilöllisyys ja yhteenkuuluvuus. Professori Murray Bowen nimitti näitä voimia elämän voimiksi, koska vaikuttaa siltä, että jokin ohjaa ihmisiä aina joko kohti itsenäisyyttä tai muihin sulautumista. Vastavoimaisuuden ajatus tulee siitä, että kun yksi voima kasvaa, samalla toinen heikkenee. Kyse onkin optimaalisen tasapainon löytämisestä.
Terve itsevarmuus liittyy yksilöllisyyden elämän voimaan, joka ohjaa yksilöä toimimaan itsenäisesti ja puolustamaan omia rajojaan. Yhteenkuuluvuuden elämän voima puolestaan mahdollistaa sosiaalisesta ympäristöstä oppimisen – raja muihin muuttuu huokoisemmaksi ja henkilö kykenee omaksumaan uusia näkökulmia. Kumpikin voima on siis tarpeellinen.
Ihmissuhteissa näiden vastavoimien optimaalinen heiluriliike toimii siten, että ensin toimin itsenäisesti ja vahvasti uskomuksiini luottaen, kunnes törmään tilanteeseen, jossa uskomukseni eivät toimi. Tällöin herkistyn sosiaalisen ympäristön vaikutukselle ja tarkennan uskomuksiani, minkä jälkeen palaan itsevarmaan toimintaan. Tämä yksilöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden vastavoimien edestakainen vaihtelu mahdollistaa yhtäältä riittävän itsenäisyyden ja toisaalta kasvun ja kehittymisen.
Suvun kuppikuntien juurisyyt löytyvät liiallisesta yksilöllisyydestä tai yhteenkuuluvuudesta
Elämän voimien ääripäät ovat ongelmallisia. Ihminen kadottaa yksilöllisyytensä, jos yhteenkuuluvuus ohjaa häntä liikaa. Tällöin henkilö on tarpeettoman epävarma kaikesta ja liikaa sosiaalisen ympäristönsä ohjaama – rajat alkavat kadota. Vaikka epätietoisuus parhaimmillaan ohjaa oppimaan, liian voimakas muihin mukautuminen johtaa itselle vieraaseen elämään, kun toiset määrittelevät, millainen minun tulee olla. Kohtuuton yksilöllisyys voi puolestaan synnyttää valheellista itseriittoisuutta. Liiallinen oikeassa olemisen tunne johtaa lopulta röyhkeyteen ja impulsiivisuuteen, jos henkilö kokee kaiken onnistuvan.
Tarpeettoman voimakas heilahtelu yksilöllisyydestä yhteenkuuluvuuteen ja takaisin yksilöllisyyteen liittyy uskomusten varmuuden vaihteluun: ollaan joko liian epävarmoja (liikaa yhteenkuuluvuutta) tai varmoja (liikaa yksilöllisyyttä) omista uskomuksista. Voimakas epävarmuus omista uskomuksista saa takertumaan itsevarmalta vaikuttavan henkilön esittämiin ajatuksiin, esimerkiksi mukautumaan liikaa perheen tai suvun normeihin (liikaa yhteenkuuluvuutta), kun taas liiallinen varmuus omista uskomuksista — vaikka ne eivät pitäisi paikkaansa — tuo itsevarmuutta, jopa johtajuutta käyttäytymiseen, vaikka kyse onkin vale-johtajuudesta (liikaa yksilöllisyyttä), koska uskomukset eivät ole totta.
Liian varmat uskomukset ovat usein lainauskomuksia eli muilta omaksuttuja tai todellisuudesta irti olevia uskomuksia. Näihin virheellisiin uskomuksiin nojaavan henkilön toimintaa leimaa ehdottomuus ja joustamattomuus. Lainauskomuksiinsa vahvasti luottavan henkilön hermosto on Johnsonin ja Tuckerin (2021) kuvaaman riemukkaan tilan äärireunalla, jolloin henkilö suorastaan huokuu itsevarmuutta. Näistä itsevarmoista lainauskomuksiin nojaavista ja itsevarmoilta vaikuttavista suvun hahmoista puhutaan ”voimakkaina persoonina” tai ”vahvoina ihmisinä”. Tosiasiassa he ovat enemmän ahdistuneita kuin itsevarmoja ja tarvitsevat ympärilleen heitä, jotka vahvistavat heidän lainauskomuksiaan.
Liiallinen yksilöllisyys tarkoittaa vale-yksilöllisyyttä, joka ei ole autonomista ja autenttista käyttäytymistä, vaan epätarkkojen uskomusten synnyttämää alisopeutumista – henkilö on liian joustamaton, koska kokee olevansa aina oikeassa. Vale-yksilöllinen henkilö pyrkii joko alistamaan muita tai hakeutumaan sinne, missä hän saa kannatusta ajatuksilleen. Edessä voi kuitenkin olla romahdus, jos sopivaa ympäristöä ei löydy ja hänen uskomustensa toimimattomuus käy ilmeiseksi myös hänelle itselleen. Vale-yksilöllisyys on kuin kuminauha, joka kiristyy henkilön uskomusten etääntyessä todellisuudesta ja lopulta katkeaa. Seurauksena on päätyminen vastaavalla voimalla suureen epävarmuuteen ja liialliseen yhteenkuuluvuuteen.
Henkilöt, joiden hermosto on ahdistuneen tilan äärireunalla, siis riemukkaan tilan vastakohdassa, tuntevat vetoa itsevarmaan henkilöön. He eivät halua asettua vastustamaan "itsevarmaa" sukulaistaan, joten vaihtoehtona on mukautuminen häneen ja hänen uskomuksiensa ”lainaaminen” omiksi. Turvallisuus löytyy siis luovuttamalla omaa ajattelua toiselle. Kuppikunta on siten systeeminen ilmiö, joka rakentuu osallisten liiallisen yksilöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden vastavoimien keskinäisvaikutuksessa.
Liiallinen yhteenkuuluvuus puolestaan tarkoittaa yksilön sulautumista muihin. Epätarkat uskomukset johtavat tällöin ylisopeutumiseen. Periaatteessa äärimmäinen yhteenkuuluvuus johtaa yksilön olemassaolon lakkaamiseen, kun raja hänen ja muiden välillä häviää kokonaan. Myös liialliseen yhteenkuuluvuuteen liittyy vale-minä (pseudo self) tai lainattu minä, koska rajan hälvetessä itsen ja muiden välillä omaa selkeää minää (solid self) ei enää ole.
Joskus puhe paljastaa liiallisen yksilöllisyyden tai yhteenkuuluvuuden
Suvun kuppikunnan tai perheen sisällä vallitsee tarpeettoman voimakas yhteenkuuluvuuden voima ja puhetta leimaa voimakas me-puhe: "Meidän porukassa/perheessä kaikki ovat yhtä". Kuppikunnan ulkopuolisiin puolestaan suhtaudutaan voimakkaan yksilöllisyyden voiman ohjaamana, jolloin puhe on sinä- ja te-puhetta: "Sinun (teidän) pitäisi..." tai "sinä (te) ette saisi...". Mitä joustamattomammin kuppikunta vetää rajan muihin suvussa (liiallinen yksilöllisyyden voima), sitä voimakkaampi kuppikunnan sisällä on yhteenkuuluvuuden voima ja sitä vähemmän on tilaa yksilöllisyydelle ja erilaisuudelle.
Suvun tai perheen kuppikunta voi olla raivoisan varma uskomuksistaan ja kaikki, jotka eivät hyväksy heidän yhteistä näkemystään, ovat väärässä ja heistä tulee siksi vetäytyä. Kuppikunta vaatii sukulaisia valitsemaan, kenen puolella he ovat, mikä ajan myötä johtaa vastakkainasetteluun suvussa. Samalla kuitenkin kuppikunnan jäsenet kokevat ryhmän tarpeettoman ahtaaksi, koska tilaa yksilöllisyydelle ei ole. Usein kärjistynyt puhe ilmentää musta-valkoista ajattelua, joka kumpuaa liiallisesta yksilöllisyydestä ja sen myötäily liiallisesta yhteenkuuluvuudesta.
Tilanne kohentuu, kun kuppikunnan jäsenten yksilöllisyyden voima alkaa kasvaa, mutta se tarkoittaa erimielisyyksiä kuppikunnan sisällä. Kuppikunnan sisällä syntyvä riitely on yleensä tervehtymisen merkki, vaikka sitä usein säikähdetään, koska eri mieltä oleminen poikkeaa ryhmän normeista.
Valokuvan resoluutio itseksi eriytymisen vertauskuvana
Sekä liian voimakas yksilöllisyys että yhteenkuuluvuus ovat kumpikin seurausta uskomuksista, joiden todenperäisyys on kyseenalaista. Tätä voisi verrata valokuvan resoluutioon. Mitä enemmän valokuvassa on pikseleitä eli kuvan pienimpiä pisteitä, sitä tarkempi kuva on. Mitä vähemmän pikseleitä on, sitä isokokoisempia ne ovat ja pahimmillaan kuva näyttää niin kutsutulta pikselimössöltä. Mitä tarkempia tai osuvampia uskomukset elämästä ovat, sitä korkeampi uskomusten resoluutio henkilöllä on.
Mitä paremmin henkilö on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, sen tarkemmista uskomuksista se kertoo. Ympäristö voi tässä yhteydessä tarkoittaa sosiaalisia suhteita tai mitä tahansa muuta ympäristöä, joiden vaikutuksessa elämme. Lopulta kyse on yhteydestä luontoon, joka ovat ihmisen elinehto. Voimme huonosti, jos olemme riittävästi ristiriidassa muun elämän kanssa. Selviytyminen ja ihmisenä kasvu ovat yksilön ja hänen ympäristönsä riittävää sopusointua – kuva elämästä on riittävän tarkka.
Korkea uskomusten resoluutio paljastaa enemmän yksityiskohtia todellisuudesta ja antaa realistisemman kuvan käsillä olevasta tilanteesta. Tällöin on yksilöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden vastavoimien tasapainon eli toiminnan säätely on osuvampaa ympäristöön sopeutumisen kannalta. Hermoston riemukkaan ja ahdistuneen tilan vaihtelu on tarkoituksenmukaista, jolloin ali- tai ylisopeutuminen on vähäisempää. Terävä (tilanne)kuva auttaa toimimaan tarkoituksenmukaisesti.
Matalaan uskomusten resoluutioon perustuva tilannekuva on puolestaan epätarkka isokokoisien pikseleitten takia. Tällöin myös oman toiminnan osuvuus ympäristöön sopeutumisen näkökulmasta on epätarkkaa, kun yksilöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden vastavoimien edestakainen vaihtelu muuttuu liian voimakkaaksi heittelyksi äärireunasta toiseen. Käyttäytymisen hienosäätö puuttuu, kun (tilanne)kuva on pikselimössöä.
Itseksi eriytyminen vahvistuu itseä määrittelemällä suhteessa todellisuuteen
Ajatus elävän järjestelmän uskomusten tarkkuudesta ja varmuudesta löytyy teoreettisesta biologiasta. Viitekehyksessäni Bowenin teorian itseksi eriytymisen määrän voi ajatella vastaavan uskomusten tarkkuuden määrää. Riittävä itseksi eriytyminen tarkoittaa, että henkilön uskomukset ympäristöstä ovat riittävän osuvia, jolloin henkilön voi ajatella olevan sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Yksilöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden vastavoimien heiluriliike (uskomusten varmuuden vaihtelu) on tällöin tarkoituksenmukaisempaa ja ohjaa yksilöä sopeutumaan ympäristöön optimaalisemmin.
Itseksi eriytyminen vahvistuu vuorovaikutuksessa, erityisesti suvun ja lapsuusperheen keskellä, koska lapsuudessa opitut uskomukset ovat syvään juurtuneita ja näitä rutiineja on tehokkainta muuttaa siellä, missä ne ovat syntyneet. Oma perhe ja suku tai muut varhaiset lähisuhteet ovat paras "kuntosali" omien uskomusten työstämiseen. Ihmissuhdekonfliktit tulisikin nähdä ihmisenä kasvamisen tilaisuuksina eikä oikeassa olemisen taisteluina. Yleensä ”vikaa” löytyy kaikista.
Itseksi eriytymistä perheen ja suvun keskellä voi alkaa vahvistaa esimerkiksi kiinnittämällä huomiota omaan puhetapaan. Usein uskomusten resoluutio heijastuu puheen resoluutioon. "Meillä aina..." ja "meillä ei koskaan..." (liikaa yhteenkuuluvuutta) tai "sinä joka kerta..." ja "sinä et ikinä..." (liikaa yksilöllisyyttä) ovat matalan resoluution puhetta, joka ehkä heijastelee uskomusten matalaa tarkkuutta. Ilmaisut ”aina” tai ”ei koskaan” eivät yleensä pidä paikkaansa, joten resoluutio on tässä mielessä epätarkka. Lisäksi kummassakaan puhetavassa henkilö ei määrittele omaa kantaansa, vaan joko sulautuu ryhmään (me) tai korostaa itsen ja toisen etäisyyttä (sinä).
Niinpä minun tulee pysähtyä ajattelemaan sekä omaa puhettani että käsillä olevaa tilannetta realistisemmin. Minun tulee puhua enemmän minä-puhetta, kuten "minä olen ajatellut, että..." tai ”minusta tuntuu, että…” Joskus olen oikeassa ja joskus väärässä. Terve sopeutuminen perheeseen ja sukuun onnistuu parhaiten olemalla jotain itsenäisesti ja joustavasti. Itsensä määrittelyä voi pohtia seuraavien apukysymysten avulla:
- Millainen olet nyt?
- Millainen voisit olla?
- Millainen haluaisit olla?
- Mikä estää sinua olemasta sellainen kuin voisit ja haluaisit?
Kiitos blognini lukemista!
Petri
