Oletko huomannut, kuinka isä tai äiti puhuu lapsen tai jopa täysi-ikäisen nuoren puolesta, esimerkiksi suvun tapaamisissa, kuten syntymäpäivillä? Sukulainen kysyy nuorelta, ”mitä ajattelit tehdä peruskoulun jälkeen”, mihin vanhempi nopeasti vastaa ”hän lähtee lukioon”. Sitten sukulainen kysyy nuorelta ”niinkö, mikä sai sinut kiinnostumaan lukiosta” ja taas vanhempi vastaa ”no sieltä on helppo jatkaa yliopistoon”. Nuori saattaa istua vaiti koko keskustelun ajan.
Tunnettu perheterapeutti ja -teoreetikko Salvador Minuchin kertoo terapiaistunnosta, jossa äiti puhui koko ajan teini-ikäisen poikansa puolesta, vaikka Minuchin osoitti kysymyksensä pojalle. Lopulta Minuchin pyysi poikaa näyttämään sormellaan, missä hänen suunsa oli ja koskettamaan suutaan sormella. Hieman hämmentyneenä poika teki, kuten Minuchin toivoi. Sitten Minuchin kysyi pojalta, että ”miten se on mahdollista, että sinun suusi on tuossa, mutta kun kysyn sinulta jotain, niin ääni kuuluu äidin suusta?” Viesti oli ennen muuta äidille suunnattu ja lopulta hän sen ymmärsikin.
Vastaavasti saattaa käydä myös vanhuksen kohdalla, jolta sukulainen kysyy sukujuhlassa, että ”mitäs sinulle kuuluu”, johon vanhuksen aikuinen lapsi vastaa nopeasti ”hyvää meidän äidille kuuluu” ja sitten päivitetään sukulaiselle äidin kuulumiset. Keskustelijat ohittavat vanhuksen, joka istuu hiljaa eikä käytännössä osallistu keskusteluun.
Kenties nuoren tai vanhuksen puolesta puhuja ei tajua omaa käyttäytymistään tai hän ajattelee toimivansa suojelevasti ja toisen parhaaksi, kun hän ”pelastaa” nuoren tai vanhuksen sosiaalisessa tilanteessa: ”Häntä varmaan jännittää puhua näin isossa porukassa, kun hän on aina niin hiljainen”. Lopputulos kuitenkin on se, että tällainen ylivastuullinen käytös ja liiallinen auttaminen pahentavat toisen alisuoriutumista ja toimijuuden heikkenemistä. Itse asiassa toisten puolesta puhuminen voi olla se syy, miksi nuori tai vanhus on niin hiljainen sosiaalisissa tilanteissa. Ylivastuullinen puolesta puhuminen (ja tekeminen) vakiintuu ajan myötä perheen normiksi, ja lopulta kukaan ei enää ihmettele asiaa.
Normiksi muuttunut toisten puolesta puhuminen tarkoittaa myös normiksi muuttunutta alistumista puolesta puhumiseen. Vaikeus on siinä, että tilanne on kuin kiikkulauta, jossa yhdessä tuotetaan yhden puheliaisuus ja toisen hiljaisuus. Nuori ei ole oppinut perheessä puhumaan omasta puolestaan, joten suun avaaminen sukujuhlassa on pelottava asia. On turvallisempaa antaa vanhemman hoitaa puhuminen, kuten aina ennenkin. Aikuisen lapsen avusta riippuvainen vanhus puolestaan voi pelätä yhteyden ohentumista auttajaansa, jos vanhus alkaisi yhtäkkiä pitää puolensa omista asioista puhumisessa. Tervehdyttävää olisi, jos nuori rohkenisi sanoa, että ”äiti, anna minä kerron itse” tai vanhus toteaisi aikuiselle lapselleen, että ”oletko ystävällinen ja tuot lisää kahvia, kun me tässä vaihdamme kuulumisia”.
Kenties puolesta puhujan motiivina onkin oman ahdistuksen lieventäminen. On esimerkiksi vaikea sietää oman lapsen tai iäkkään vanhemman kenties kömpelöä vastausta ja kiusallista tilannetta suvun juhlassa. Niinpä puolesta puhuja päättää "pelastaa" lapsen tai vanhuksen, vaikka todellisuudessa pelastaakin itseään ja tekee samalla karhunpalveluksen toisille. Ylivastuullisuus voidaan selittää itselle ja muille siten, että sen avulla saadaan hyväksyntää ja arvostusta itselleen, kun väkisin auttaminen paketoidaan sosiaalisesti hyväksyttävään ”on jaloa auttaa muita, eikö niin” pakettiin.
Vuosikymmenten puolesta puhumisen jälkeen keskusteluyhteyden avaaminen vaatii kärsivällisyyttä, olipa kyse kummasta tahansa kiikkulaudan osapuolesta. Puolesta puhujan on opeteltava kysymään ja kuuntelemaan sekä hyväksymään toisen erilaisuus sekä kunnioittamaan hänen oikeuttansa omanlaiseen kokemukseen elämästä. Hiljaiseksi taipuneen on ryhdistäydyttävä ja uskallettava kertoa oma kantansa asiaan. Useinhan puolesta puhumiseen liittyy myös toisen puolesta ajattelu. Puolesta puhuja harvoin tietää tarkalleen, millaisesta tulevaisuudesta nuori haaveilee tai miten vanhus kokee oman arkensa. Puolesta puhuja toivoo oman arkensa jatkuvan muuttumattomana ja puhe heijastaa hänen toiveitaan nuoren tulevaisuudesta ja vanhuksen tunnoista. Vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä nousta vastustamaan puolesta puhujaa ja ryhtyä ilmaisemaan omia ajatuksia.
Bowenin teorian kenties keskeisin käsite on itseksi eriytyminen. Olennainen osa itseksi eriytymistä on kiinni pitäminen omista uskomuksista muiden läsnä ollessa, esimerkiksi sukujuhlissa. Riittävästi itseksi eriytynyt henkilö rohkenee olla oma itsensä ryhmässä sekä puhua asiallisesti omasta puolestaan. Riittävästi itseksi eriytynyt henkilö ymmärtää myös rajan itsensä ja muiden välillä eikä käyttäydy ylivastuullisesti, aiheetta muiden puolesta puhuen. Kiikkulaudan ääripäiden sijaan tarvitsemme enemmän itseksi eriytymistä ja sen myötä tasavertaisuutta, kun keskustelemme jälkeläistemme kanssa.
Kiitos blogi-kirjoitukseni lukemisesta.
Petri
