Nuoruusmuistoja: "Köyhyydestä voi nousta, kun pitää lipun korkealla"

"Pitäkää lippu korkealla, oli Olavi-isällä tapana sanoa meille lapsille, kun läksimme kotoa kouluun tai töihin. Ymmärsin sen niin, että köyhyydestä huolimatta tavoitteista täytyy pitää kiinni vaikka vastoinkäymisiä tulee aina.

Vaikka rahat olivat tiukassa, isä päästi minut kansakoulun viidenneltä oppikouluun, kun opettajani kävi sitä toistuvasti pyytämässä. Talvisin kävelin aamuisin kolme kilometriä metsätietä pääsin maantien varteen, josta linjuri vei minut 18 kilometrin matkan Ylivieskan kirkonkylään ja toi takaisin viideltä. Keväisin ja syksyisin ajoin matkan polkupyörällä, koska bussilippuihin ei ollut varaa.

"Sanoin opettajalle, että 'nelosten määrä ilimasee opettajan petakookisen epäpätevyyen'."

Ensimmäisellä luokalla sain ehdot ruotsista ja toisella luokalla saksasta. Toisen luokan alussa opettaja oli uhkaillut ehdoilla jo syksyllä.

Isä oli todistuksen nähtyään lyhytsanainen: ”Oliko se siinä?” Häntä kyllä nauratti kun kerroin sanoneeni opettajalle, että ”nelosten määrä ilimasee opettajan petakookisen epäpätevyyen”.

Suoritin kummatkin ehdot ilman kursseja. Viidenneltä luokalta sain hyvän todistuksen, mutta rahanpuuteten vuoksi en voinut pyrkiä lukioon. Onneksi tätini Martta järjesti minulle kesäksi kortteerin ja työpaikan Kemistä tukinerottelusta ja opasti kirjallisten työhakemusten tekemisessä.

Teinipoika opettajaksi

Kaikkien yllätykseksi pääsin syksyllä 17-vuotiaana alakoulun opettajan sijaiseksi Nivalan Junnonperälle. Ostin palkallani heti osamaksulla mopon ja television.

Kesäksi ajelin taas uittotöihin Kemiin, ja syksyllä pääsin toiseksi lukuvuodeksi opettajan sijaiseksi Nivalan Karvoskylään. Opettajan paikka olisi ollut luvassa myös seuraavaksi vuodeksi, mutta Jaakko-pappani toivomuksesta menin opiskelemaan Raudaskylän kristilliseen opistoon kansankorkeakouluun, josta sain stipendin.

Seuraavan oli vuorossa varusmiesaika Pohjan prikaatissa Oulun Hiukkavaarassa. Sen jälkeen lähdin rauhanturvaajaksi Kyprokselle yhdeksän kuukauden ajaksi.

Sosiaalitiikerin ura alkaa

Kun palasin kotiin kesällä 1968, tapasin kirkolla opettajani Simo Kärsämän. Hän neuvoi minua hakemaan heti Tampereen yliopistoon suorittamaan yhteiskunnallista tutkintoa, koska sinne riitti keskikoulukin.

Pääsin sinne ja suoritin tutkinnon, jonka ohessa olin Ruotsissa Borlängessä kolme kesää trukinkuljettajana paperitehtaalla ja kaksi vuotta Takon paperitehtaalla Tampereella portinvartijana.

"Vanhemmilta perityllä sinnikkyydellä on ollut korvaamaton merkitys."

Tokrissa eli Tampereen Opiskelijain Kristillisessä yhdistyksessä olin tavannut  ihanan Tuulan. Menimme naimisiin ja saimme esikoistyttären, joten rahaa oli pakko tienata opiskelujen ohessa. Koska lasta oli vaikea saada päivähoitoon Tampereella, muutimme Anjalankoskelle. Sain heti töitä ensin pavitarkkailijana (päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien sosiaalitarkkailija) ja sitten lastenvalvoja-sosiaalitarkkailijana.

Toisen tyttären synnyttyä hain lastenvalvojan virkaa Kotkasta. Minua peloteltiin työstä laivatyttöjen ja juoppojen takia, mutta olin siellä ”sosiaalitiikerinä” 28 vuotta.

Vanhemmilta perityllä sinnikkyydellä ja henkisillä eväillä sekä isovanhempien esirukouksilla on ollut minulle ja perheelleni korvaamaton merkitys. Uskon johdatukseen: köyhyydestä voi nousta kun pitää lippua korkealla!"

Antero Marjakangas Olavi-isänsä kanssa. Olavi Marjakangas kuoli joulukuussa 2016.