Eräänä kesänä Pirkko Arstilan perheen kesämökille ilmestyi ruuanlaiton mullistava teknologian ihme. Seuraukset olivat ikimuistoiset.
Vuosia sitten meillä oli kesätorppa, jossa vietimme monia hurmaavia kesiä. Olin siihen aikaan yli-innostunut kaikesta ruokaan liittyvästä. Lukiessani Thor Heyerdahlin Kon-Tikin matkasta Polynesiaan sain säkenöivän ahaa-elämyksen. Alkuasukkaat valmistivat tutkimusmatkailijoille maahan kaivetussa kuopassa kanoja (ei broilereita) käärittyinä banaaninlehtiin. Se sopi loistavasti "Etelämeren kauteeni" – minulla on näet taipumus hurahtaa eksoottisten kulttuurien lumoihin.
Yhtenä viikonloppuna päätin, että nyt meillä maisteltaisiin Kon-Tikin kanaa. Sinä päivänä satoi kuin saavista kaataen, mutta ennen taivaiden halkeamista ennätin lasten kanssa kaivaa kuopan, saada aikaan hyvän hiilloksen ja upottaa kanani mausteiden ja juuresten kera kuumaan hautaan. Ikkunasta ihailin rankkasateen keskeltä kohoavia höyryjä kuin asuisimme aidosti tuliperäisillä saarilla.
Kun annos vihdoin viimein valmistui, se oli niin hyvää ettei sanotuksi saa. Vähän hiekka narskui hampaissa, mutta se vain lisäsi ruuan "alkuperäisyyttä".
Mieheni söi silmät ummessa. "Fantastista! Mutta valmistustapa on työläs, sitä pitää kehitellä", hän sanoi ikään kuin olisi jotenkin osallistunut valmistukseen. Hänessä on keksijän vikaa - se on miehelle sekä hyväksi että haitaksi - ja hän alkoi heti piirrellä lehtiöönsä "nykyaikaista maauunia".
Seuraavana viikonloppuna pihalle ilmestyi korkea, nelikulmainen peltitötterö, joka muistutti saunankiuasta ilman tulipesää. Kyhäelmä oli täytetty hiekalla ja tarkoitus oli, että sen korkeiden jalkojen alla poltettaisiin tulta, joka kuumentaisi hiekan, joka hauduttaisi ruuan, jonka vaivatta nostaisimme pöytään.
Mieheni vakuutti tötterön "mullistavan kesäistä ruuanlaittoa enemmän kuin grilli".
Mulkoilin maanpäällistä maaunia epäilevästi, sillä hiekkaa oli älyttömän paljon. Mutta olin utelias. Hankin tuhteja porsaankyljyksiä, sipuleja, tomaatteja, paprikoita, pähkinöitä, inkivääriä, valkosipulia, ja chiliä unohtamatta ananaksia, onhan ruoka Etelämeren saarilta.
Mantroja hymisten kapaloin kaiken folioon, koska banaanilehtoja ei kasvanut lähettyvillä. Hoksasin myös kietoa paketin ympärille riekaleen kananlankaverkkoa, jotta ruoka olisi helppo nostaa uunista ulos.
Tuli sytytettiin juhlavasti ja tanssin mielessäni hula-hulaa kaislahame kahisten. Lämmitimme maauuniamme pidempään kuin savusaunaa. Nurmi kuumeni. Muurahaiset vilistivät joukolla karkuun. Piha-apilat korventuivat. Maa alkoi polttaa kolmen metrin säteellä ja haimme vesiämpäreitä varmuuden vuoksi. Lapset hyppivät jännityksestä.
Pöntössä ei vain hiekka edes lämmennyt, ei sitten millään.
Kaikilla oli hirmuinen nälkä, joten ramppasimme keittiössä ahmimassa voileipiä. Illan suussa kokeilin possuja. Raakoja olivat.
Sinä iltana söimme lenkkiä ja perunoita. Aamulla työnsin possut sähköuuniin. Niistä tuli pehmeää "nyhtöä" leimuavan ihanissa makusfääreissä.
Teknologian ihme kannettiin vähin äänin halkovajan nurkkaan, jossa se lienee tänäkin päivänä.
Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 13/2016.
