Pirkko Arstila kurkisti lasten salaiseen leikkimaailmaan ja näki sen läpi oman lapsuutensa suloisiin muistoihin, joissa kaarnalaivalla tehtiin ihmeitä.

"Metsäpolulta koukkasi polunpoikanen reippaasti oikealle. Hyräilin ’tyttö reipas matkallaan, heissun hei’ ja tottelin ’heissulia’ tietäen, etten tässä metsikössä voinut eksyä. Polku kuljetti saniaisviidakon läpi valtavan kuusivanhuksen luokse, jonka kainalossa helisteli puronen.

Näin neulasmatolla erikokoisia kiviä ja oksia.

Muovilapion. Sateen liottamia karkkipapereita ja hiekkaisia kipposia. Luin lasten salaisia kotileikkejä kuin omiani. Hurmaavaa, että tänä koodausten aikakautena lapsille kelpaavat yhä kivet ja männynkävyt.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kuului vain kuusten suhinaa ja veden helinää. Ihmeellinen vatsanpohjasta asti vihlova kaiho valtasi minut, kuin suolammen pohjalta alkaisi nousta kuplia täynnä lapsuuden muistoja. Pieniä guttaperkkanukkeja – missä ne nyt ovat?

Muistin leikkitoverit ja laakean kiven päälle rakentamamme sammalkodin, jonka pahat pojat hajottivat. Oli oma jumalani, äidin tyhjä hajuvesipullo Madame Rochas, se lähetti kannonnokassa ihmeitä tekeviä taikasäteitä. Tanssin ’jumalalleni’ äidin sifonkihuiveilla seitsemän hunnun tanssin ja hymisin pakanalliseksi kuvittelemaani mantraa. Onneksi kukaan ei kannellut uskonnonopettajalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Junan kiitäessä Hämeenlinnasta Toijalaan istun aina naama lytyssä vasten ikkunaa. Vahdin Iittalan kohdalla korkeaa kalliota, jossa vakoilimme lemmiskeleviä pareja tirskuen puskien takana: ’Näitkö? Ne pussaa ihan oikeesti?’ Sen ajan tosi-tv. Puut ovat kasvaneet, mutta erotan yhä kallion.

Toisella puolen rataa näen vilauksen Äimäjärvestä, jonka keskelle on paiskattu tuuhea, pikku kari – Kuparisaari. Tarujen mukaan sinne oli isonvihan aikana kätketty kuparinen kirkonkello. Iltaisin olimme kuulevinamme kellon moukuvan maan alta, ja kaivoimme ja käänsimme kaikki kivet löytääksemme aarteen.

Iittala kuuluu minun historiaani, kävin siellä kansakoulua. Lukiessani romaaneja sijoitan vieläkin monet tapahtumapaikoista sen silloiseen maalaismaisemaan.

Taisin olla 9-vuotias, kun äitini osti modernin, huokoisen tiskirievun. Sen keltainen materiaali oli kotoisin jostain pesusienen sukulaisesta ja tikattu täyteen pulleita neliöitä.

Riepu oli niin hieno, että oli sääli käyttää sitä tiskaamiseen. Joskus isona peittäisin tuollaisilla sienillä kaikki lattiat pilvenpiirtäjän huipulla sijaitsevassa kodissani. Siellä keekoilisin vihreillä omenannahasta tehdyillä kengillä ja haukkailisin kultahampailla kermaleivoksia. Minulla olisi hirveästi kauneusluomia, silmälasit ja nimeni olisi Lola Lee. Ansaitsisin paljon rahaa puroteknikkona, tuulenpesäeksperttinä tai pingviinilääkärinä.

Aikuisuuden odotus oli jännityksen ja pelon välinen riippusilta.

Lapsuus kulkee salamatkustajana vuosien mukana. Katselen tiukkahuulisia miehiä ja naisia ajankohtaislähetyksissä. He näyttävät siltä kuin olisivat syntyneet aikuisina turkiskuoriaismyrkyllä käsitellyistä vaatekaapeista. Eivätkö he koskaan ole seilanneet kaarnalaivalla Kiinaan? Syöneet voikukanlehtiä silakoina?

Aikuisuuden odotus oli jännityksen ja pelon välinen riippusilta. Nyt olen iso, jopa ylikypsä. Mutta yhä minussa asustaa se kultahampainen Lola Lee ahmimassa elämää.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 11/2016.
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla