Perusihmisillä ei ole viettiä raataa silkasta työnilosta, Teemu Keskisarja kirjoittaa.
Elelin 1990-luvulla Korsossa shakinpelaajien kommuunissa. Siellä eivät känsät käsiä rumentaneet eivätkä herätyskellot pärisseet, paitsi turnausaamuina. Me viisi kutakuinkin tervettä nuorukaista totaalikieltäydyimme työstä. Sossu sponsoroi vuokran, ruuan, bissen ja röökin. Työvoimatoimisto lähetteli painostuslappuja, mutta ei kyennyt rikkomaan idylliä. Oi niitä aikoja!
Miksi ryhdyin veronmaksajaksi ja lopulta hampaat irvessä yksityisyrittäjäksi? Koska vanhemmiten karttui vastuuntuntoa ja tiedostin, että joka iikan loisiminen kaataisi hyvinvointivaltion? Ei – halusin enemmän rahaa. Vähän jalompi vaikutin oli statuksen todistelu naisille. Työttömyyteni tai työllisyyteni vaikutukset kivenheittoa kauempana eivät kiinnostaneet minua.
”Ideologisesti työtön” Ossi Nyman, satiirisen Röyhkeys-romaanin kirjoittaja, ei ole idolini, mutta ymmärrän häntä kanssasyntisenä ja historioitsijanakin.
Elämä on iso kannustinloukku, joka sattuneista syistä vain ei loksahdellut menneinä armottomina aikoina. Silloin puristi aineellinen ja sielullinen pakkotila. Perusihmisillä tai edes Koskelan Jussin ja Kalle Päätalon kaltaisilla sankareilla ei ikinä ole viettiä raataa silkasta työnilosta, vailla mieskohtaista kannustinta, yhteiskunnan etäisten abstraktioiden hyväksi. Jos Ossi tulee toimeen ja säilyttää itsekunnioituksensa joutilaana, hänen arvonsa ovat täysjärkisiä.
Työllisiä toki sapettaa omasta selkänahasta repiä ei-kaltaistensa elämäntapaa. Lieneekö tämä argumentti 2010-luvulla jo hämärtynyt? Kustannustaakkana painavat myös lukemattomat turhat ja jopa haitalliset työ- ja opiskelupaikat. Niiden kitkeminen on poliittisesti varmaan yhtä mahdotonta kuin paluu kunnan jauhot -malliseen nuivaan sosiaaliturvaan.
En osaa neuvoa Ossia enkä häntä patistelevia virkamiehiä. Moraaliseen järkytykseen rohkenen tarjota yhtä pikkuhelpotusta. Jos työttömiä on käytännössä puoli miljoonaa, suokaamme osalle tilastoissa kauniimpi nimitys ilman kurssituksia.
Tapasin pohjoisessa äijän, joka nostaa muutaman satasen työmarkkinatukea tai päivärahaa, lämmittää mökkinsä, marjastaa, kalastaa ja vähän auttelee naapureitaan. Kovapalkkaisiin tyhjänistujiin verrattuna hän ei ole työtön vaan pieneläjä.
Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 22/2017
