Irene jäi sairauden takia lapsettomaksi. Asia painaa mieltä yhä.
Olin 26-vuotias kun molemmat munasarjani poistettiin kasvaimen vuoksi. En ole katkera, mutta välillä mietin, millainen äiti minusta olisi voinut tulla. Luulen, että aika hyvä.
Sain kyllä lapsia elämääni: olen ollut varaäitinä sisarusteni lapsille ja varamummuna heidän lapsilleen. Nykyään he auttelevat minua. Minulla on myös monta kummilasta ja työpaikallani oli teini-ikäisiä.
Lapsenkaipuu olisi ehkä kasvanut suuremmaksi, jos miessuhteeni olisivat onnistuneet. Jos joku kysyy, sanon lapsettomuuteni syyksi kumppanin puutteen. Oikea syy tuntuu liian yksityiseltä.
Irene, 71
Kun vakava sairaus aiheuttaa lapsettomuuden, ihminen joutuu pohtimaan myös elämän rajallisuutta ja jopa kuoleman mahdollisuutta.
– Tämä on varmasti vaikuttanut voimakkaasti jo nuorena Irenen käsityksiin itsestä ja elämästä, pohtii psykologi Riikka Airo Psykoterapiapalvelu Tunnetilasta.
Irene sai tietää lapsettomuudesta ennen kuin lastenhankinta oli ajankohtaista. Airo miettii, onko se auttanut hyväksymään tilanteen. Silti lapsettomuuteen liittyviä kipeitäkään tunteita ei tarvitse koskaan karttaa tai pelästyä.
Kaikille tunteille on tärkeä antaa tilaa, myös niille vaikeille.
– Elämän menetyksissä ja haastavissa tilanteissa on luonnollista tuntea monenlaista. Kaikille tunteille on tärkeä antaa tilaa, myös niille vaikeammille kuten vihalle, katkeruudelle, epätoivolle ja surulle. Tunteet elävät ja muuttuvat joka tapauksessa, ja vähitellen asian käsittelyssä pääsee eteenpäin.
Tunteiden kieltäminen sen sijaan voi aiheuttaa niihin juuttumista ja katkeroitumistakin. Lapsettomuuden hyväksymistä ei kuitenkaan tarvitse ajatella päämääränä tai tarpeellisena lopputuloksena.
– Henkiset prosessit eivät ole yksinkertaisia tai suoraviivaisia. Suru lapsettomuudesta voi nousta välillä uudestaan pintaan, esimerkiksi kun ystävistä tulee isovanhempia ja se rooli jää itseltä kokematta.
Airo ymmärtää hyvin, miksei Irene halua kertoa ihmisille lapsettomuutensa todellista syytä.
Vanhemmuutta on olemassa myös ilman omia lapsia.
– Leikkaus ja kehonosien menetys on intiimi ja yksityinen asia, varsinkin kun se koskee oman kehon sisätilaa. Irenellä on oikeus olla jakamatta asiaa kenenkään kanssa, jos hän ei koe sitä luontevaksi. Toisaalta jakaminen luotettujen tai saman kokeneiden kanssa voisi myös helpottaa tunnetaakkaa.
Airo arvelee, että Irene olisi ollut hyvä äiti.
– Hän on selvästi pystynyt luomaan vastavuoroisen suhteen sukulaislapsiinsa ja ollut heille tärkeä, koska he haluavat nyt antaa huolenpitoa takaisin. Tällainen ihmissuhde on ihana ja arvokas, ja siinä Irene on voinut toteuttaa vanhemmuutta. Siihen ei välttämättä tarvita omia lapsia.
Jutun voi lukea kokoaan ET-lehden numerosta 16/2020.
