Ihminen viihtyy rutiineissaan, joita toistetaan, koska ne vähentävät epävarmuutta ja ne koetaan turvallisina. Joskus perustelemme rutiinimme järkevästi, mutta toisinaan on kyse vain siitä, että haluamme tehdä asiat omalla tavallamme. Rutiinit rakentuvat luonnostaan yhdessä muiden kanssa ja niistä muodostuu lopulta käyttäytymistä ohjaavia normeja.
Nämä sanattomat sopimukset tai säännöt vakiintuvat perheeseen vuosikymmenten aikana niin automaattisiksi, ettemme enää kiinnitä niihin huomiota. Olipa kyse istumapaikoista, ruoka-ajoista tai puheenaiheista – listaa voisi jatkaa – kaikissa on omat ”sääntönsä”, joiden mukaan perhe toimii käskemättä. Kanssakäymisen rutiinit kietoutuvat käyttäytymistä ohjaavaksi vahvaksi siteeksi ihmisten välille.
Rutiini rakentuu, koska se tuntuu hyvältä. Keho palkitsee meitä hyvän olon kokemuksella, kun toistamme tuttuja tapoja, jotka säästävät kehon voimavaroja. Erikoista on se, että vaikka rutiini olisi jokin huono tapa, sen toistaminen on palkitsevaa, ainakin lyhyellä aikavälillä. Suoraan puhumisen välttely on yksi tällainen huono rutiini, joka usein hiertää sukupolvien välejä.
Äitini kuoli reilu vuosi sitten 91-vuotiaana. Isäni oli kuollut jo kaksitoista vuotta aikaisemmin. Kävin säännöllisesti tapaamassa äitiäni sunnuntaisin iltapäivällä (rutiini). Toki muulloinkin, kun autoin häntä siskoni kanssa asioiden hoitamisessa, sillä äiti asui kotonaan kuolemaansa asti. Sunnuntain tapaamisten yhteydessä samat asiat toistuivat (rutiini): keitin kahvit, kastelin kukat ja tyhjensin astianpesukoneen sekä hoidin kaikenlaisia arjen asioita kuntoon. Myös keskustelumme toistivat tuttuja teemoja (rutiini). Kiistelimme myös samoista asioista hänen hoitoonsa liittyen (rutiini).
Yksi äitini rutiineista oli sama kuin monella muullakin: asioita hoidetaan kolmannen osapuolen kautta. Kerran kyse oli siskoni tyttären valmistujaisjuhlasta. Tarjotessani kyytiä juhliin äitini totesi, ettei jaksa tulla paikalla. Kysyin, onko hän ilmoittanut, ettei ole tulossa juhliin, johon hän vastasi, että kyllä siskosi kertoo asian. Totesin, että kyllä hän voi ja hänen tulisi ihan itse kertoa tyttären tyttärelleen, ettei ole tulossa hänen juhliinsa kutsusta huolimatta eikä jättää ikävän asian hoitamista siskolleni. Tästä syntyi vakava keskustelu suoraan puhumisen tärkeydestä ja mutkan kautta puhumisen vahingollisuudesta. Äitini päätti lopulta tulla juhliin eikä häntä lopulta väsyttänyt ollenkaan. Hän itse asiassa viipyi tavallista pidempään, koska oli niin mukavat juhlat.
Toisen kerran äitini kysyi minulta, että miksei poikani ollut muistanut häntä hänen 90-vuotispäivänään. Vastasin, etten osaa sanoa ja että hänen tulisi kysyä sitä suoraan pojaltani. Korostin jälleen hänelle suoran puheen merkitystä. Keskustelun päätteeksi äitini sanoi, että ”heti olet lähtenyt, niin soitan pojallesi” ja niin hän teki. Poikani tulikin myöhemmin työmatkan yhteydessä tapaamaan äitiäni. En tiedä, mistä keskustelivat, mutta äitini toimi uudella tavalla ja koki sen hyväksi. Keskustelimme myöhemmin aiheesta useampaan otteeseen ja olen ylpeä äidistäni, joka selvästi oivalsi jotain suoraan puheen merkityksestä.
”Puhu enemmän hänelle kuin hänestä” on yksi periaatteeni työyhteisöjen ilmapiirin kohentamisessa, mutta se toimii myös perheen ja suvun keskellä. Kovin monet ovat kuitenkin rutinoituneet puhumaan asioista toisten selän takana sekä välttelemään suoraan puhumista niiden kanssa, joita asia koskee. Suoraan puhumisen välttely ja selän takana puhuminen ovat esimerkki rutiinista, joka sujuu helposti, vaikka se ei olekaan rakentava kanssakäymisen tapa.
Väärinymmärryksen riski kasvaa, jos emme puhu asioista niiden kesken, joita asia koskee. Lasten leikki ”rikkinäinen puhelin” on joskus totisinta totta aikuisten keskinäisviestinnässä. Myös päätöksenteko vaikeutuu, kun asiaan kuulumattomia liitetään mukaan ottamaan kantaa samalla kun päättäjät välttelevät asioiden esille nostamista. Luottamus ei pääse rakentumaan, kun asiallisen suoran puheen sijaan tapaamisissa puhutaan vuolaasti kaikesta muusta kuin siitä, mistä oikeasti tulisi puhua. Suoran puheen välttely on eräänlaista teatteria, jossa toisia ei kohdata aidosti ja itsenäisesti, vaan vanhojen yhdessä opittujen ja huonosti toimivien rutiinien ohjaamana.
Kiitos blogini lukemisesta. Toivon sen herättäneen sinussa ajatuksia, joiden myötä voit puhua aikaisempaa suoremmin, ilman välikäsiä, lastesi ja lastenlastesi kanssa, vaikka se alussa voi tuntuakin suorastaan ahdistavalta. Useimmat meistä toivovat, että meille puhuttaisiin suoraan. Miten onkaan niin vaikeaa olla itse se, joka aloittaa puhumaan tärkeistä asioista heille, joita asia koskee?
