Otolliset geenit, hyvä tuuri ja terveelliset elämäntavat – siinä ainekset sadan vuoden ikään. Suomessa on 709 yli satavuotiasta. Martta Kiljusen, 101, Lempi Pessin, 103, ja Ilta Savolan, 99, syntyessä Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa.

Ilta Savola, 99

Veteliläinen Ilta Savola on erittäin pirteä viittä vaille satavuotias. Toki liikkumiseen tarvitaan rollaattoria, näkö on heikentynyt eivätkä sanat aina muistu heti mieleen. Mutta vireys ja mieli on hyvä.

Ilta toteaa elävänsä elämänsä onnellisinta aikaa. On ihanan huoletonta, ei tarvitse tehdä mitään ja kuitenkin järki on säilynyt.

– Pystyn lukemaan ja liikkumaan, ruokaakin voisin värkätä. Eilen sanoin hoitajalle, että haluaisin laittaa köyhiä ritareita. Eivät antaneet minun paistaa, mutta tehtiin ne yhdessä keittiössäni. Olen asunut kahdeksan vuotta Koivukulmassa, ja minulla on kaksiossani kaikki omat tavarani, Ilta kertoo.

Pitkään hän kokkasi itse, mutta nykyisin syö ruokasalissa, jonne ruoka tuodaan sairaalasta. Lauantai-illan riisipuuro keitetään talossa.

– Viihdyn oikein hyvin. Istun päiväkaudet telkkarin edessä. Ruukaan katsoa Lemmen viemää ja uutiset. Ennen tein ristikoita, mutta en näe enää kunnolla. Sain viime viikolla uudet lasit enkä ole vielä tottunut niihin.
Iltan rutiineihin kuuluu viikoittainen sauna.

– Kaikki muut pestään mutta minä pesen vielä isse! Hoitaja käy kassomassa, ja selkää ja tukka annan pestä, hän napauttaa vetelin murteella.

Ilta käy talvisin vain harvoin ulkona mutta kesällä poltti naamansakin omalla pikkupihalla istuskellessa.

– Kuljen sisällä rollaattorin kanssa. Joskus saan pitää tosissani kiinni, kun päästä huippaa. Se vaiva on lisääntynyt, sillä alkukesästä kävelin vielä kepinkin kanssa. Täytyy sanoa, että minulla on hyvä terveys näin vanhaksi. Täällä on kymmenen vuotta nuorempia, jotka ovat paljon minua huonommassa kunnossa. Terveys on Jumalan lahja minulle. Sisaruksenikin elivät vanhoiksi, Ilta toimittaa.

Ilta on niin rautainen täti, että jaksoi kesällä pyörätuolissa istuen veljiensä hautajaiset Kokkolassa ja Ähtärissä. Vasta sen jälkeen iski valtava väsymys. Unto, 98, ja Väinö, 89, kuolivat peräkkäisinä päivinä.
Jos Ilta saisi vanhat voimansa hetkeksi takaisin, hän ajaisi pyörällä pitkin kylänraittia ja keittäisi veteliläistä perinneruokaa, muttia.

– Lupasin yhdelle hoitajalle, että keitän hänelle muttia, jos hän tuo ohrajauhoja.

Ei pelkkää ruusuilla tanssimista

Elämä on monesti ollut kovaa. Ensimmäiseen piianpaikkaansa Ilta meni 8-vuotiaana ja niitä oli sittemmin toistakymmentä. Sota-aikana hän työskenteli Kokkolassa ammustehtaassa, rakastui, meni kihloihin ja häitäkin suunniteltiin.

– Kaikki loppui petollisuuteen, sillä miehen taskusta putosi valokuvaa, jossa oli hänen perheensä. Siinä vaiheessa minäkin olin raskaana. Äidiksi tulo oli kuitenkin elämäni suurin asia, vaikka yksinäistä äitiä katsottiin pitkin nokkaa 40-luvulla. En sen koommin piitannut ihailijoista, joita oli kyllä tyrkyllä. Asuimme poikani kanssa, Ilta toteaa. 

Hän työskenteli 30 vuotta koulun keittäjänä. Aluksi soppa tehtiin saunan padassa. Ilta istui ulsteri päällä harvassa ja vetoisassa saunassa kokkaamassa. Lapset hakivat sieltä ruuan ja toivat astiat takaisin. Myöhemmin rakennettiin oikea keittiökin.

– Eläkkeelle jäätyäni ruoka-annos sai maksaa 2,50 markkaa. Monet pojat tykkäsivät pitkistä makaroneista keitetystä ”piippuvellistä”, kun saivat pärrätä maidon kanssa.

Tampereella asuva poika Pauli Savola, 69, soittaa äidille keskiviikkoisin ja lauantaisin. Satavuotispäiviä jo suunnitellaan.

– Jotain veteliläistä ruokaa pitää juhlissa olla, vaikkapa kampsupaistia. Siinä on lihaa, juustoa ja veripalttua, Ilta kaavailee toimeliaan.

Kohtalokas kaatuminen

Haastattelun jälkeen Ilta oli kaatunut huoneessaan, loukannut päänsä ja käteen tuli pieni murtuma.

– Siihen laitettiin sairaalassa tukiside ja äidille kipulaastari. Se ei sopinut hänelle lainkaan, vaan teki olon sekavaksi. Tuolloin tuntui pahalta, sillä uskoin sen olevan mummulle lopun alkua, Pauli toteaa.

Mutta Koivukulman tutut hoitajat tajusivat, että kipulaastari ei sovi Iltalle ja lääkettä vaihdettiin. Hänet siirrettiin pariksi viikoksi osastolle, jossa on öisin kaksi hoitajaa yhden sijaan.

– Nyt kun kaatumisesta on runsas viikko, on äiti jo piristynyt. Hän istuu suuren osan päivää muiden kanssa. Toki olo on välillä sekava, mutta suuntana on satavuotispäivät, Pauli kertoo ja pohtii yhden syyn äidin korkeaa ikään olevan varmasti elämän asenne.

– Hän ei ole koskaan murehtinut vaikeuksia. Toki perusterveys ja hyvät elämäntavat myös.

Lempi Pessi, 103 vuotta

Seurallinen Lempi Pessi viihtyy vanhainkodissa, ja hän arvostaa kovasti sen tuomaa hoivaa ja turvaa.

Lempi Pessi on Hämeenkyrön vanhin asukas, mutta elämän alku ei luvannut yhtä hyvää. Hän nimittäin syntyi seitsenkuisena keskosena, ja äiti kuoli pian synnytyksen rasituksiin. Nelikuinen vauva jäi Vappu-mummon hoitoon.

Keskosen hoito sujui kansannaisen vaistolla ja kahdeksan lapsen kokemuksella. Kun äidinmaitoa ei ollut, pidettiin yksi lehmä pihapiirissä ja käytiin lypsämässä vauvalle lämmintä maitoa tuttipulloon.

Nyt Lempi elelee Kurjenmäkikodissa samassa huoneessa toisen asukkaan kanssa. Se sopii seuralliselle Lempille. Hän arvostaa kovasti laitoksen tarjoamaa turvaa.

– Täällä palvelu pelaa, saa olla laiskana, hoidetaan ja huolehditaan. En tuonut omia tavaroitakaan tänne, vaatteetkin otan talon puolesta.
Lempi on ikäisekseen erittäin hyvässä kunnossa. Diabetes ja sydämen vajaatoiminta vaivaa, mutta muuten hän on sairastellut hyvin vähän.

– Menin 70-vuotiaana ensimmäistä kertaa lääkäriin. Hän ihmetteli, kun minusta ei löytynyt papereita, Lempi nauraa.

Pitkän ikänsä salaisuutta Lempi ei osaa selittää.
– Viinoja ja kaljoja en ole juonut, ja töitä olen tehnyt paljon. Sisarukset kuolivat jo 70–80-ikäisenä.

Lempi pohtii, että siinä siinä sadan jälkeen hän alkoi tuntea itsensä vanhaksi.

– Sitä ennen mie aina touhusin jotain, kudoin sukkaa tai virkkasin. Sitten voimat alkoivat mennä eikä niitä sukkiakaan enää tarvinnut. Täällä käyn kerran viikossa vanhusten kerhossa alakerrassa, mutta istuminenkin rasittaa. Väsyn tosi helposti, mutta olenhan mie jo melkein 104-vuotias.
Lempi sanoo elävänsä päivän kerrallaan.

– Toivon, etten muutu hömpäksi, joka eikä ymmärrä mistään mitään. Mie käyn ulkonakin, mutta eniten parvekkeella. Siihen pääsee pyörätuolin kanssa haistelemaan raitista ilmaa. Mutta en ihan joka päivä käy.

Välillä Lempi katsoo telkkaria oleskelutilassa, mutta usein kuuden ruuan jälkeen hän menee jo pitkälleen.

– Joskus katson päivällä uutisia, mutta ei minua enää kiinnosta maailman meno. Elän omaa hiljaista elämääni.

Lapsuus Laatokan rannoilla

Lempi jäi kansakoulun jälkeen kotitilalleen töihin. Poismuuttaminen ei käynyt edes mielessä.

– Mie olin kuin palkaton piika karjaa hoitamassa. Piti pyytää veljiltä pari markkaa, jos halusi jotain.

Parikymppisenä Lempi lähti Viipuriin opettajaperheen palvelustytöksi. Hän oli siellä viisi vuotta, ja tapasi voimistelu- ja urheiluseuran iltamissa Ilmari Pessin. He menivät naimisiin ja ryhtyivät pitämään maitotilaa. Kun Ilmari joutui sotaan, Lempi ja viisiviikkoinen poikavauva joutuivat evakkoon Pirkanmaalle. Lähes kahteen vuoteen heillä ei ollut vakituista asuinpaikkaa.

Se oli raskasta aikaa, ja vauvakin menehtyi vuoden ikäisenä. Lopulta Pessin perhe rakensi syksyllä 1949 talon Komin kylään, ja aloittivat karjan kasvattamisen.

– Nuorena Karjalassa harrastin kuorolaulua. Sen jälkeen lauloin vain lehmille, ja ne tykkäsivät kovasti.

Ilmari kuoli 30 vuotta sitten ja Lempi asui Komin talossa yksin 19 vuotta. Eläminen kävi raskaaksi kantoveden, ulkovessan ja puulämmityksen kanssa.

– Sairastelin, ja hoitajat kävivät kerran viikossa. Mie aloin pelätä, että jos vaikka kaaun eikä kukaan tule. Halusin täysihoitoon kunnalliskotiin. Miusta on ihanaa, kun toiset siivoaa, pyykkää ja tekee ruokaa. Kun mie itse maksan, niin en ole mikään kunnan syöttiläs, Lempi nauraa.

Vuonna 2007 Lempi muutti palvelutalon yksiöön, jossa asui neljä vuotta. Seuralliselle ihmiselle aika tuli pitkäksi, ja 2012 hän pääsi Kurjenmäkikotiin, jossa on seuraakin.

Lempin vävy Tapio Lyly, 80, kehuu anoppinsa muistin olleen hyvän, ja vasta viime kesänä se alkoi pätkiä.

– Hän ei muista vierailuja, vaikka joku olisi käynyt edellisenä päivänä. Me sukulaiset asumme pääkaupunkiseudulla, mutta minulla on Hämeenkyrössä vapaa-ajan asunto. Kesällä haemme Lempin joskus ”lomalle” vanhaan kotipaikkaansa. Mutta yöksi hän haluaa aina Kurjenmäkikotiin.

Martta Kiljunen, 101

Puumalalainen Martta Kiljunen, harmittelee edelleen elämässään kahta asiaa. Sitä, ettei saanut käydä koulua ja vain haaveeksi jäänyttä nuoruudenrakkautta.

– Olisin halunnut kirkonkylään kansakouluun, mutta isän mielestä tyttöjen koulunkäynti oli turhaa. Itkin, kun en päässyt sinne, Martta muistelee.

Seurakunnan järjestämä kiertokoulu jäi ainoaksi mahdollisuudeksi. Siellä Martta oppi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kiertokoulu synnytti myös tiedonjanon. Martta kävi myöhemmin kansanopistoa ja opiskeli kirjeopistossa. 

Ja se nuoruudenrakkaus. Martalle oli nuorena uskonto ja erityisesti körttiläisyys niin tärkeää, että tansseihin ja iltamiin hän ei katsonut voivansa lähteä. Vaikka sitä ihastusta oli kovasti, niin tilanne oli ristiriitainen.

– Mies meni naimisiin toisen kanssa ja mie jäin yksin. Elämälläni oli muu tarkoitus, mutta näin se nyt meni. Olisin halunnut perheen ja lapsia.
Lapsuus lehmien kanssa

Kotitilalla Muuramäessä Martta joutui raskaisiin töihin pienestä pitäen.

– Haimme siskon kanssa lehmiä lypsylle suurilta saloilta, jossa ne laidunsivat. Niitä haettiin kymmenien kilometrienkin takaa. Oli se mukavaakin, kun saattoi pulahtaa Saimaaseen.

Nuori neiti Kiljunen päätti jättää kotikonnut1940-luvulla ja lähti Helsinkiin herrasväen piiaksi. Vuosia meni Helsingissä ja Tampereelle eri perheissä apulaisena. Sota-aikana hän oli Syvärillä lottana muonittamassa linnoitustöitä tekeviä.

– Ei ne piian hommat hullumpia olleet, ruoanlaittoa ja siivousta. Sota-aikana olin Helsingissä Yleisradion johtajan Jussi Koskiluoman perheessä.

Hän palasi 1950-luvulla lapsuudenkotiinsa Puumalaan Muuramäkeen huushollaamaan vanhapoikaveljensä Aatamin taloutta. Pitkään hänellä oli asunto myös kirkolla, jonne hän muutti pysyvämmin 90-luvulla.

Oman huoneen rauhassa

Martta muutti palvelutalo Mäntykotiin vasta puoli vuotta sitten. Jokaiselle on huone ja WC, ja henkilökunta on paikalla kello 7–21.30. On ymmärrettävää, että yli satavuotias ei enää halua tutustua uusiin ihmisiin.

– En mie tunne täältä ketään enkä edes näe, joten hyvin voin olla huoneessani kuuntelemassa radiota, Martta napauttaa.

Monet rakkaat harrastukset on täytynyt lopettaa sokeutumisen takia. Näön heikkenemiseen tyssäsi vuosikausien harrastus, posliininmaalaus. Vielä vuosi sitten Martta kutoi sukkaa käsikopelolla, nyt on puikot annettu pois. Äänikirjojen kuuntelukin on jäänyt vähemmälle. Martta erottaa hahmot, valon ja varjon, mutta koska häntä huimaa, liikkuminen huoneesta vessaa pidemmälle ei huvita.

Tiina Hulkkonen, 55, Martan siskon miniä Mikkelistä käy miehensä kanssa sunnuntaisin mökkireissun yhteydessä tapaamassa Marttaa.

– Täytyy myöntää, että Martta on laitostunut puolessa vuodessa. Ei hän halua lähteä edes ruokasaliin aterialle, vaan syö huoneessaan. Kotona hän hiihteli sentään makuuhuoneesta keittiöön, mutta ruokahommat alkoivat mennä huonosti. Me omaiset aloimme huolestua yksin pärjäämisestä, ja lopulta hän itsekin halusi tänne.

Tiina nauraa, että Martta on itsepäinen mutta huumorintajuinen.

– Hän ei halunnut mitään omia tavaroita palvelutaloon. Ihan väkisin toin verhot, vaikka Martta kuittasi, ettei hän näe niitä kuitenkaan.

Tavatessamme nauramme aina vanhoja asioita yhdessä. Lapsuuden muisteloista hän tulee hyvälle mielelle. Muistelemme myös hänen reissujaan, Martta on matkustanut 17 maassa Euroopassa, Egyptissä ja Israelissa.

Punaisen ristin järjestämä ystävä Marketta Auvinen on parin vuoden ajan käynyt lukemassa Martalle torstaisin Puumala-lehteä. Joskus hän on vienyt Martan kirkkoonkin.

– Vielä toissakesänä hän pulahti seurakunnan vanhustenleirillä saunan jälkeen Saimaaseen uimaan. Lapsuuden uimataito ei ole kadonnut mihinkään, Marketta kertoo.

Nyt Kiljusen Martta elää päivän kerrallaan. On ikäisekseen hyvässä kunnossa, ruokakin maistuu hyvin, mutta elämä sujuu jo säästöliekillä. Radion kuuntelu on aktiivisin asia, johon hän kykenee. 

Ilta Onerva Savola

  • Syntyi 17.12.1913 Vetelissä. Perheessä oli 12 lasta: Laina, Helmi, Kalervo, Tapio, Ilta, Unto, Anni, Ahti, Elsa, Esko, Väinö ja Eero. Ainoastaan Ilta on elossa.
  • Kävi kansakoulun. Meni töihin piiaksi jo 8-vuotiaana. Apulaisen työtä jatkui eri perheissä vuosia. 
  • Vuosina 1941-1941 töissä Kokkolassa armeijan ammuslataamolla.
  • Poika Pauli Juhani syntyi 1944. Kaksi lastenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi.
  • 1946–1976 koulun keittäjänä Vetelissä.
  • Asui siskonsa kanssa lapsuudenkodissaan 20 vuotta, muutti vuonna 2004 palvelukeskus Koivukulmaan.

Lempi Anna Pessi, o.s. Orjala

  • Syntyi 26.1.1910 Kaukolassa. Vietti lapsuutensa Laatokan Karjalassa.
  • Hänellä oli kaksi veljeä, Matti ja Eljas. Lisäksi sisaruspuolet Aino, Jenny, Väinö ja Arvi.
  • Avioliitto 1935 Ilmari Pessin kanssa. Lapset Hely, Heikki ja Helvi. Vain Helvi on vielä elossa. Neljä lastenlasta ja kuusi lastenlastenlasta.
  • Pakeni kahdesti sodan jaloista evakkoon. Asettui Hämeenkyrön Komin kylään 1949. 
  • Teki työkseen emännän töitä, 1960-luvun lopulla Pessit luopuivat karjasta.
  • Asui 97-vuotiaaksi talossa ilman mukavuuksia. Muutti sieltä palvelutalon yksiöön, josta vuonna 2012 vanhainkotiin.

Martta Kiljunen

  • Syntyi 26.7.1912 Puumalassa. Perheessä oli 7 lasta: Eeva, Lauri, Helmi, Martta, Aatami, Aada ja Elli. Elossa ovat vielä siskot Aada, 98, Kotkassa ja Elli, 89, Mikkelissä.
  • Kävi kiertokoulua ja kansanopiston Portaanpäässä.
  • Naimaton.
  • Oli vuosia piikomassa Helsingissä ja Mikkelissä. Toimi Lottana Syvärillä jatkosodan aikana.
  • Muutti kotitilalle Puumalaan Aatami-veljen luo 1950-luvulla. 
  • Muutti kirkonkylälle kerrostaloon 90-luvun alkupuolella, ja palvelutaloon huhtikuussa 2013.