Haloo, kuuluuko? Loppuuko puhelimeen puhuminen kokonaan?

Miksei hän koskaan vastaa?

”Huomasin jo varhain veljestäni ja miehestäni, että he soittavat äideilleen vain asiasta. Kun toinen lapseni syntyi ja hän oli tyttö, mieheni tokaisikin, että nyt sait puhelinkaverin.

Niin siinä todella kävi. Aikuinen tyttäreni soittaa minulle aika usein kertoakseen elämästään, kysyäkseen neuvoja työelämään tai muuten vaan kaivatessaan kuuntelijaa. Hän vastaa aina viesteihin ja myös puhelimeen, jos ei ole töissä tai muuten estynyt. En ole mikään puhelinterroristi vaan soittelen harvakseltaan, kerran viikkoon jos sitäkään.

Aikuinen poikani ei vastaan oikeastaan koskaan.

Aikuinen poikani on toista maata. Hän ei vastaa oikeastaan koskaan puheluihini. Muissakin kanavissa kuten sähköpostissa tai Facebookissa hän vastailee aika huonosti. Jos kaipaan oikeasti vastausta, laitan napakan tekstarin, että nyt vastaat.

En ole tehnyt tästä asiasta suurta ongelmaa, ja enemmän tämä nuorten aikuisten soittamattomuus ja vastaamattomuus tuntuvat rassaavan kahdeksankymmentävuotiasta äitiäni. Hän on erittäin aktiivinen soittelija ja puhuu varmaan pari tuntia päivässä puhelimessa.

Yritän selittää äidilleni, että hänen lapsenlapsensa tekevät puhelimellaan ensi sijassa muuta kuin soittelevat.

Yritän selittää äidilleni, että hänen lapsenlapsensa tekevät puhelimellaan ensi sijassa muuta kuin soittelevat eikä kysymys ole hänen sorsimisestaan.”

– Raili, 57

Kymmenen vuotta sitten käytiin vielä keskustelua, miten matkapuhelimeen pitäisi vastata, kun tutun soittajan nimi vilkkuu näytöllä jo ennen vastaamista. Oman nimen sanominen alkoi tuntua tarpeettomalta ja ”haloo” vanhanaikaiselta. Moni alkoi vastata kännykkäänsä tutuille soittajille lyhyesti ja ytimekkäästi ”moi”, ”terve” tai kahden kirjaimen napakalla kysymyksellä ”no?”.

Ei ole enää kysymys siitä, miten vastataan vaan siitä, vastataanko siihen ylipäänsä.

2010-luvun suuri kysymys ei ole enää, miten puhelimeen vastataan vaan pikemmin se, vastataanko siihen ylipäänsä. Puhelin kulkee matkassa kaikkialla, mutta siihen ei vastata läheskään aina tai kaikille. Esimerkiksi moni äiti tai isoäiti tavoittelee turhaan jälkeläisiään, sillä signaalin toisessa päässä soitto tulkitaan siten, että ”ai se on mutsi tai mummo, soitan sille myöhemmin”.

Olemme entistä valikoivampia, mihin puheluihin vastaamme milläkin hetkellä.

Usein takaisin soittaminen unohtuu ja syntyy tuskallinen tulkinta, että toinen ei halua puhua kanssani.

Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimus­johtaja Mika Pantzar on tutkinut teknologian vaikutuksia ihmisten arkeen. Hänen mukaansa matkapuhelimen myötä ihminen on saanut mahdollisuuden hallita tavoitettavuuttaan.

– Aluksi luultiin, että ihmiset haluavat olla koko ajan tavoitettavissa, mutta näinhän asia ei ole. Olemme entistä valikoivampia, mihin puheluihin vastaamme milläkin hetkellä.

Puhelimeen puhuminen vaatii kiireettömän hetken ja yksityisyyttä, jos ei halua asioitaan ohikulkijoiden tietoon. Näitä sopivia hetkiä kiireisiin arkeen ei mahdu loputtomiin. Niinpä moni aloittaakin puhelunsa kohteliaasti kysymällä, voitko ­puhua.

– Yhteydenpito muuttuu niin, että sitä viivästetään ja sille katsotaan sopiva hetki, Pantzar sanoo.

Jos soittaja kuuntelee toistuvasti puhelimen hälytysääntä saamatta mitään vastausta, hän tulkitsee hiljaisuuden omalla tavallaan. Vastaamatta jättänyt saa kuulla seuraavan kerran vastatessaan, miten vaikea häntä on tavoittaa. Äänensävyssä on usein ripaus tai ropaus syyllistämistä, joka heikentää kommunikointihaluja entisestään.

Älypuhelinkulttuuri vasta muotoutuu.

Älypuhelinkäytöksen etiketti ei ole vielä vakiintunut. Ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, missä kaikkialla puhelimeen pitää vastata ja pitääkö vastaamattomuutta perustella.

– Olemme tilanteessa, jossa uusi älypuhelinkulttuuri vasta muotoutuu, Pantzar sanoo.

Keskustelu puhelinetiketistä pitäisi käydä ennen kuin tulkinnat kärjistyvät ja välit tulehtuvat. Kannattaa siis kertoa, miten asioita kokee ja millaista käytöstä odottaa toiselta. Moni väärinymmärrys vältetään, jos sovitaan muutamista pelisäännöistä: mihin aikaan on paras soittaa ja miten tiiviisti ja millä keinoin yhteyttä pidetään.

Miksi tekstari ärsyttää?

”Seitsemänkymppinen isäni pahoitti mielensä, kun kysyin tekstiviestillä, saisimmeko järjestää juhlat hänen mökillään. Huomasin pian, että jokin häntä hiertää, mutta kesti pitkään ennen kuin hän sai kerrottua syyn. Hänen mielestään tällaiset ”oikeat asiat” pitää hoitaa puhelimitse tai kasvotusten eikä tekstiviestillä. Yllätyin, koska olin ajatellut täsmälleen päinvastoin. Tekstarilla koin antavani hänelle reagointiaikaa ja myös tyylikkään mahdollisuuden kieltäytyä.

Vanhempani ovat tottuneet siihen, että asiat hoidetaan ajamalla toisen luokse tai soittamalla.

Keväällä kerroin vanhemmilleni, että head­hunter oli kysellyt kiinnostustani uuteen työpaikkaan tekstiviestillä. Isäni piti sitäkin ennenkuulumattomana, että joku rekrytoija kyselee niin henkilökohtaista ja tärkeää asiaa tekstiviestillä.

Vanhempani ovat tottuneet maailmaan, jossa asiat toimitetaan ajamalla toisen luokse tai soittamalla. Itse soittelen oikeastaan vain vanhemmilleni, sillä ystävien kanssa enimmäkseen viestittelen.

Viesteissä ystävien kanssa voi käsitellä arkoja tai herkkiä asioita, joita ei ole välttämättä helppoa ottaa puheeksi kasvokkain.”

– Maarit, 38

Tietotekniikkaa muuttaa sukupolviasetelmia. Hiljaisen tiedon valtiaita ovat perheen teinit, joilla on tarvittavat tietotekniset valmiudet. Isovanhemmille sen sijaan kasaantuu ”museotietoa”, jolle on arjessa niukasti kysyntää. Taito hoitaa asioitaan puhelimessa alkaa olla tällaista vanhan ajan osaamista.

Mika Pantzar toppuuttelee ylitulkitsemasta aikojen muutosta. Tekniikan muutos ei kerro vielä siitä, että yhteisöllisyys rapautuu. Pantzarin mielestä voi käydä päinvastoin.

– Pikemmin voisi sanoa, että yhteydenpidon ja kommunikaation muodot ovat rikastuneet videopuheluiden, pikaviestien ja Skypen myötä. Yhteydenpito ei vähene, vaikka puhelimeen puhuminen vähenisi, Pantzar sanoo.

Vanhempien sukupolvien nuoruuteen kuuluivat vähäisempi matkustelu, tapaamiset harvakseltaan, pitkät puhelut ja postitetut kirjeet. Heidän pikaviestejään olivat postikortit. Tätä taustaa vasten tekstiviesti tuntuu kepeältä kommunikaatiokanavalta.

Jotta kommunikaatio onnistuu sukupolvikoodistojen ja -kokemusten yli, ihmisten on tultava toisiaan vastaan.

Nuorempien sukupolvien kyky ja halu jakaa henkilökohtaisia asioitaan pikaviesteillä perustuu siihen, että puhelimessa viestit ovat salasanan takana ja ne voi lukea huomaamattomasti vaikka työpaikalla, jossa olisi vaikea vastata headhunterin tai aviokriisiä potevan ystävän soittoon. He vieroksuvat puhelimeen puhumista, koska sen ajaksi muu elämä pitää pysäyttää ja vetäytyä omiin oloihinsa.

Jotta kommunikaatio onnistuu sukupolvikoodistojen ja -kokemusten yli, ihmisten on tultava toisiaan vastaan. Nuoremmat voivat suoda vanhemmilleen heidän arvostamaansa puhelinaikaa ja vanhemmat puolestaan vastata joihinkin kysymyksiin myös lyhyillä ja aikaa säästävillä pikaviesteillä.

Totuus paljastuu puhelimessa

”Olen aktiivinen soittelija ja kuulumisten kysyjä. Ihmiset ovat useimmiten ilahtuneita, kun heille soittaa pitkän tauon jälkeen ja osoittaa näin olevansa kiinnostunut heidän asioistaan. Pyrin kuulostelemaan lyhyesti ihmisten kuulumiset ja mielialat myös silloin, kun soitan jollain erityisellä asialla.

Hyvin harva soittaa enää minulle kysyäkseen, mitä kuuluu tai höpötelläkseen niitä näitä.

Hyvin harva soittaa enää minulle kysyäkseen, mitä kuuluu tai höpötelläkseen niitä näitä. Olen kuitenkin päättänyt pitää kiinni tavastani soitella ja kysellä kuulumisia, vaikka koko muu maailma pakenisi nettiin. Sosiaalisen median päivitykset ja poseeraukset eivät mielestäni korvaa toisen äänen kuulemista ja elävää vuoro­vaikutusta.

Osallistun sen verran myös sosiaaliseen mediaan, että tiedän ihmisten esittävän elämänsä siellä vähän huolettomampana ja värikkäämpänä kuin mitä se tosiasiassa on. Puhelimessa nousevat helpommin esiin myös elämän tummat sävyt.”

– Risto, 62

Kullakin sukupolvella on omanlaistaan kommunikaatio-osaamista ja medialukutaitoa. 1950-luvulla syntynyt osaa lankapuhelinetiketin ja pilkkusäännöt, mutta erehtyy emojeissa ja englannista väännetyissä sanoissa.

Vanhemman ei kannata nipottaa jokaisesta kielivirheestä eikä nuoren ei pidä olettaa, että kaikki, mikä on hänelle arkisinta arkea, on sitä myös 30 tai 50 vuotta aiemmin syntyneille.

Ilman aktiivisuutta ja vaivannäköä ihmissuhteet rapautuvat.

Ilman aktiivisuutta ja vaivannäköä ihmissuhteet rapautuvat. Aktiivisuuden mittarit ja vaatimukset ovat kuitenkin muuttuneet. Puhelinsukupolven yhteydenpidoksi riitti soitto tai tapaaminen harvakseltaan. Sen sijaan nettielämässä on vaikea tavoittaa tunnetta, että velvollisuudet on hoidettu seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Joka aamu on twiitti uus.

Erilaisista viestiryhmistä on suuri apu perheiden ja sukujen viestinnässä, mutta niissäkin on ongelmansa. Jos perheen WhatsApp-ryhmään satelee viestejä, kerran päivässä viestejä katsova digilaiskimus on pyörällä päästään. Moni ei tiedä, miten vastata WhatsApp-viestiin, joka on hautautunut kymmenien uudempien viestien alle. (Kun kyseistä viestiä painaa riittävän kauan, voi vastata juuri siihen viestiin.)

Kolumnisti Zoe Williams kirjoitti kesällä Ison-Britannian puhelinkulttuurin muutoksesta ja päätti kolumninsa ennustukseen, että puhelimeen puhujan kannattaa puhua nyt kun vielä voi, sillä pian tämä aikakausi päättyy.

Toistaiseksi puhelinsukupolvi hoitaa ihmissuhteitaan ja verkostojaan itselleen ominaisella tavalla eli tapaamalla ihmisiä ja soittelemalla heille. He osaavat olla tilanteissa läsnä vilkuilematta virtuaalitodellisuuteen. Ja vaikka heidän kännykän laturinsa unohtuisi kotiin, elämä jatkuu. Nämä ominaisuudet voi tulkita joko puutteeksi tai kyvykkyydeksi.