Lihassairautta sairastava Katri, 59, joutui luopumaan kodistaan: "Tautiin ei ole lääkitystä"

Tapasin mieheni vuonna 1981. Lukio ranskalaisessa koulussa oli jäänyt minulta kesken ja tein monenlaisia hanttihommia.

Olin pestautunut Kirkkonummen Hirsalaan puutarha- ja lammastilalle. Palkaksi Hirsalassa oli sovittu ylöspito ja kuravaatteet.

Kerran lähdin isännän kanssa hakemaan lampaille pässiä Valamosta. Luostari oli kääntynyt luomuviljelyyn ja työharjoittelijana oli hollantilainen nuori, biodynaamista viljelyä opiskellut mies.

Palkaksi oli sovittu ylöspito ja kuravaatteet.

Hän seisoi oviaukossa harmaa villapaita yllään ja punainen huivi kaulassa. Emme puhuneet keskenämme sanaakaan.

Kun tästä oli kulunut pari viikkoa, isäntä huikkasi, että se hollantilainen Valamosta on tulossa käymään.

Oli meneillään härkäpavun sadonkorjuu. Koko illan silvoimme papuja, juuri mitään puhumatta, tämä hollantilainen ja minä. Oli syyskuun 14. päivä ja olin 19.

Tiesin tavanneeni miehen, jonka kanssa elän loppuelämäni. Mutta en vielä tiennyt, mihin yhteinen elämämme meidät veisi.

Tiesin tavanneeni loppuelämäni miehen.

Meille tarjottiin pari vuotta myöhemmin Itä-Helsingin Villingin saaresta pientä vuokratilaa. Maaliskuussa 1983 tarvoimme jäätä myöten sinne.

Tuvassa meidät toivotti tervetulleeksi kurkkupurkkiin jäätynyt joulukuusi, mutta näimme sekalaisen sotkun alle: siellä makasi mahdollisuus. Päätös oli heti selvä – tänne asetumme.

Mieheni suvulla on puutarhaviljelyn perinteet. Niinpä aloimme talikoida kauan kesannolla olleista pelloista luomutarhaa.

Työ käsipelillä oli rankkaa, mutta samalla saimme putsattua maaperän rikkaruohoista. Jyrsimellä se ei olisi onnistunut.

Juolavehnän valkoista juuristoa nousi kuin spagettia ja pelto puhdistui. Meiltä eivät voimat loppuneet, sillä työn tulos kannusti. Illalla nukahdimme uupuneina.

Iltaisin nukahdimme uupuneina. 

Työmaata riitti keväästä syksyyn, mutta se kannatti. Satoa – kasviksia ja kukkia – alkoi pian riittää oman pöydän lisäksi myyntiin.

Tienestit saatiin pienistä lähteistä. Olimme säästäväisiä ja ahkeria, ja vuokra oli halpa. Mihin olisimme saarella rahaa törsänneet? Kesällä ehkä kauppalaivan jäätelöön.

Työt jaoimme sopivalla periaatteella: se tekee joka paremmin taitaa. Mieheni on osaava arboristi, puiden hoitaja, ja palkallisia töitä riitti hänelle saaressa ja mantereella. Metsä antoi meille marjat ja sienet.

Olen aina ollut innokas tekemään käsitöitä, niinpä minä ompelin vaatteet ja kaiken tarpeellisen. Sain tilaustöitäkin.

Se tekee työt, joka paremmin osaa. 

Saaressa ei muita ympärivuotisia asukkaita ollut. Talvet olivat hiljaisia ja kesät kiireisiä, sillä Villingin kartanon silloinen omistaja tarjosi meille talonmiehen työtä.

Järjestimme kesäisin tilaisuuksia ja tarjoilua kartanoon, lämmitimme saunaa ja hoidimme venekuljetuksia. Työ oli hauskaa ja takasi meille molemmille säännöllisen tienestin.

Moni päivitteli elämäntapaamme, ehkä kadehtikin. Mutta arki ei ollut aina helppoa ja matka saaresta mantereelle toi siihen vielä oman mausteensa.

Moni voivotteli elämäämme, osa kadehtikin.

Sitten voima alkoi kadota käsistäni. Yhtäkkiä kroppani ei enää totellut. Olin kolmannella kuulla raskaana ja lääkärit epäilivät borrelioosia.

Diagnoosi oli lopulta tyrmäävä: sairastan lihastautia, johon ei ole lääkitystä.

Sain hetkittäistä apua hieronnoista, mutta silti ajoittain käsivarteni eivät vain nousseet, vaikka aivoni kuinka komensivat.

Lihakset surkastuvat vähitellen: sairaus etenee hitaasti.

Sairaus etenee hitaasti.

Periksi antamista en silti edes harkinnut. Menin vain lepäämään, jos päivä oli takkuinen. Mieheni kanssa jaoin työt kulloistenkin voimieni mukaan.

2010-luvulla Villingin tilan vuokraehdot muuttuivat mahdottomiksi. Se oli meille liikaa.

Lähtö tuntui haikealta. Surin puutarhaa, josta oli tullut pikku paratiisi. Menetimme vuosienkymmenien aikana rakentamamme elämäntavan.

Kiersimme mantereella katsomassa lukemattoman määrän taloja. Oli vaikeaa löytää meille sopivaa uutta kotia. Lopulta sellainen löytyi Askolan Monninkylästä läheltä Porvoota.

Uuden kodin löytäminen oli vaikeaa.

Iso kaksikerroksinen talo on mäennyppylällä. Maalasimme sen auringonkeltaiseksi. Lisäksi meillä on ulkorakennus, puutyöverstas, paikka värjäyskursseilleni ja kaksille kangaspuille.

Meillä on kasvihuoneita ja niiden lisäksi erityinen pikku Italia.

Se on suuri lasitalo, jonka kauniin lattian mieheni on latonut graniittilouhimon jätepaloista. Usein kesällä teemme sinne pedin ja tuijottelemme taivasta viiniköynnöksen alta.

Nyt tuntuu, että kaikkea on ylen määrin: työtä, tilaa ja iloa. Elämä mantereella on paljon mutkattomampaa kuin saaressa.

Nyt elämä on paljon mutkattomampaa.

Meille molemmille on myös löytynyt töitä. Mieheni muun muassa vastaa kahden huippuravintolan puutarhaviljelystä sekä suunnittelee ja hoitaa pihojen istutuksia.

Minä opiskelin artesaaniksi, kun vielä asuimme Villingissä. Nyt teen niitä töitä: värjään mikrossa langat ja kuteet, paukutan kangaspuissa mattoja, kudon villahuopia ja villasilkistä huiveja, aina vahvoin värein; maailmassa on jo kyllin beesiä.

Lisäksi hoidan kotia ja kasvihuoneita – aina voimieni mukaan.

Perustan nyt arboretumia. Lahoavista kannoista kärhöt jo köynnöstävät, pensasmustikat kasvavat puskina ja pihlajan oksisto taipuu majaksi.

Työtä on paljon, mutta yleensä teen kaiken rauhallisesti ja hyvillä mielin. Polut katan niin, että pääsen puupuistooni vielä pyörätuolillakin, jos sellainen aika koittaa.

Tämä on ensimmäinen ikioma kotimme. Kun aamulla panen tulen hellanpesään, kiiruhdan katsomaan, miltä jokilaakso näyttää. Väikkyykö valo vainiolla, nouseeko uomasta usva?

Täältä muutan vasta viimeisessä lähdössä.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 22/2021.