Inarinjärven rannalle muuttanut Teija, 55: "Täällä tunnen vahvistuvani"

Kun olin viisivuotias, mummoni jäi leskeksi. Matkustin hänen seurakseen viikonlopuiksi ja lomiksi. Köröttelin postiauton kyydissä kotoa Ivalosta Nellimiin, joka on isoäitini isoisän perustama kylä.

Mummoni opetti minut inarinsaamelaiseksi ottamalla minut mukaan kalastamaan ja tekemään saamelaisia käsitöitä. Häneltä opin myös inarinsaamen kieltä.

Minun inarinsaamelainen nimeni on Kessjäävri Kässeekiäđgáá Teija, suomeksi Kessijärven Helmin Teija.

Suurin intohimoni on aina ollut elvyttää jo lähes unohtunut inarinsaamen kieli. Nyt unelmani on vihdoin toteutumassa. Minun piti kuitenkin kulkea pitkä tie ja luopua monesta asiasta.

Kielletty kieli

Kun pääsin ylioppilaaksi, tarjolla olevista vaihtoehdoista minua ei kiinnostanut yliopisto – eikä Ivalon emäntäkoulu. Siksi tieni vei eteläiseen Suomeen.

Olen luontoihminen, joten lähdin metsäopistoon Ähtäriin. Sieltä valmistuin metsätalousinsinööriksi, ja tapasin ensimmäisen mieheni. Saimme kaksi lasta, mutta myöhemmin erosimme.

Uuden puolisoni kanssa muutimme takaisin Ivaloon vuonna 2009, kun Oulun yliopistossa avautui vihdoin mahdollisuus opiskella inarinsaamea Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa Inarissa.

Valmistuin maailman ensimmäiseksi inarinsaamen filosofian maisteriksi vuonna 2013.

Lapset joutuivat asumaan erossa vanhemmistaan.

Gradussa tutkin, millainen saamelainen olen. Aika tyypillinen itse asiassa, sillä isäni oli niin sanottu lantalainen ja äitini saamelainen. Mummoni sanoi kuitenkin minulle, että jos hän kerran on saamelainen, niin minäkin olen. Samalla tavalla minä sanon lapsilleni.

Kessijärveltä kotoisin olevan äitini ja monen muun saamelaisuus katkaistiin aikanaan asuntoloissa, joissa opetettiin vain suomeksi. Äitini joutui koululain pakottamana Nellimin asuntolakouluun, jonne hänen kotoaan Kessijärveltä oli matkaa viitisenkymmentä kilometriä.

Lapset asuivat suurimman osan vuodesta näissä asuntoloissa. Siihen aikaan ei ollut teitä eikä koulubusseja.

Suvun maille

Kun esi-isieni aikoinaan omistamaa maata Inarijärven rannalla tarjottiin minulle ostettavaksi kymmenen vuotta sitten, en epäröinyt hetkeäkään. Ostimme mieheni kanssa paikan ja rakennutimme sinne kaksi mökkiä, joita vuokraamalla saan osan elannostani.

Mutta sitten tuli järkytys. Mieheni haki avioeroa.

Ensimmäinen eroni oli vain asioiden järjestelyä. Olimme henkisesti niin erillämme toisistamme, että ero oli selvä. Tähän toiseen avioeroon meinasin hajota. Siitä on nyt neljä vuotta.

Tuntui, että minua ei tarvitse kukaan.

Tulin samaan aikaan homesairaaksi koulussa, jossa opetin. Sitten lapset lähtivät opiskelemaan etelään ja isäni sairastui vakavasti ja kuoli. Mietin, ettei kukaan tarvitse minua enää. Tuntui, että minut olisi heitetty roskiin kuin kulunut rukkanen.

Yksin eläminen tuntui hirveän vaikealta. Synkkinä hetkinä mietin kuolemaakin. Jouduin käyttämään mielialalääkkeitä ja aloitin terapian, jossa käyn edelleen.

Oma koti toi rauhan

Pari vuotta sitten Nellimin kylässä tuli myyntiin Inarijärven rannalta pieni rintamamiestalo, Anninlahti, jonka ostin ja entisöin vähällä rahalla itselleni sopivaksi.

Levoton oloni helpotti, kun sain oman kodin ja rauhan. Täällä tunnen vahvistuvani, ja minulla on henkinen yhteys luontoon.

Vapaa-ajalla tanssin, moottorikelkkailen, metsästän ja kalastan. Matkustelen, retkeilen, nukun vaikka riippumatossa, teltassa, pakettiautossani tai veneessäni. Opettelen uutta: parhaillaan harjoittelen ajamaan mopolla. Se on tosi kivaa.

Nyt minulla on yhteys luontoon.

Myös yksi todella iso haave on toteutunut. Olin aina halunnut kirjoittaa Nellimin kansanperinteestä tarinoita. Saamelaiskäräjien kautta sain uskomattoman mahdollisuuden: tarinani pääsevät nyt oppikirjoihin.

Olen kirjoittanut jo neljä inarinsaamenkielistä kirjaa. Kirjoitan muistiin tarinoita, jotta myös länsimaisen elämäntavan omaksuneet voivat lukea niitä.

Kun Lahdessa ja Tampereella asuvat tyttäreni tulevat luokseni, he kiipeävät heti katolle puukon kanssa vuolemaan kuivumassa olevaa poronlihaa. Melomme, lumilautailemme, järjestämme illanviettoja, saunomme ja uimme avannossa.

Tyttäreni myös opettelevat saamenkäsitöiden tekoa kanssani. En voisi toivoa parempaa elämää.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 16/2021.