Onnettomuudessa jalkansa menettänyt Felix, 39: "Kaikella, mitä tapahtuu, on tarkoitus"

Olin tammikuussa 2018 lomalla Grand Popossa Beninissä. Olin menossa jäätelölle siellä asuvan tyttäreni kanssa.

Ajoin mopolla ja pysähdyin tien varteen ostamaan äidille palmuöljyä ja isälle maapähkinätahnaa. Jäin odottamaan, kun myyjä, pieni poika, lähti hakemaan vaihtorahaa. Samassa huomasin, että holtittomasti liikkuva auto lähestyi meitä, ja huusin pojalle: "Varo autoa!"

Ehdin huutaa varoituksen, sitten auto ajoi päälleni.

Poika hyppäsi syrjään viime tipassa. Sekunnin murto-osa myöhemmin auto ajoi minun päälleni.

Jalkani jäi auton alle, ja olin puristuksissa mopon ja auton välissä. Onneksi minulla oli kypärä päässä. Sain riuhtaistua itseni pois auton alta ja toivoin hartaasti, ettei se syttyisi palamaan. Pelkäsin ja rukoilin.

Joukkueen tarjoama vertaistuki ja yhteinen huumori ovat tärkeitä.

Tuttu tv-toimittaja oli tekemässä reportaasia siellä tien vieressä, ja hän soitti siskolleni, että isoveli on ollut onnettomuudessa. Toimittaja pyysi kameramiehiä kuvaamaan tilannetta.

Palomiehet tulivat puolessa tunnissa, mutta ambulanssimiesten lakko melkein koitui kohtalokseni.

Kun lupasin maksaa ambulanssin etupenkin korjauksen, sain kyydin lähimpään sairaalaan. Saavuin sinne 45 minuuttia onnettomuuden jälkeen. Olin jo menettänyt paljon verta.

Sain ambulanssikyydin, kun lupasin maksaa auton korjauksen.

Kolme tuntia myöhemmin pääsin Cotonouhun isompaan sairaalaan, mutta siellä oli lääkärilakko. Lääkäriopiskelijat yrittivät kasata jalkaani, ja sain kipulääkettä. Perhe ja ystävät kävivät luonani.

Kolmen päivän kuluttua minut kiidätettiin lentokoneella Norsunluurannikolle parempaan sairaalaan. Onneksi olin ottanut matkavakuutuksen, ja entinen vaimoni hoiti vakuutusyhtiön kanssa asioita Suomessa.

Onneksi olin ottanut matkavakuutuksen.

Tv-ryhmän ottamat kuvat onnettomuudesta olivat ratkaisevia, ja vakuutus korvasi siirtoni.

Norsunluurannikolla jalkani amputoitiin polvesta alaspäin, kun onnettomuudesta oli kulunut neljä päivää. Jalka haisi ällöttävältä ja oli muuttunut vihreäksi. Itkin koko ajan.

Sairaalavuoteessa maatessani näin unessa menneen elämäni kuin filminauhalta, ja Jumala pyysi minua antamaan elämäni hänelle kokonaan. Se oli uusi alku ja muutti ajatusmaailmani täysin. Rukoilin paljon.

Jalkani amputoitiin polvesta alaspäin.

Kymmenen päivää myöhemmin minut lennätettiin yksityiskoneella Suomeen. Norsunluurannikolla tehty amputaatio ei ollut onnistunut täysin, ja helmikuun alussa jouduin uudelleen leikkauspöydälle.

Olin Töölön sairaalassa huhtikuun puoliväliin asti ja sen jälkeen vietin kaksi viikkoa kotipaikkani terveyskeskuksen vuodeosastolla. Toukokuun alussa pääsin Kiljavan kuntoutussairaalaan, missä kaikki muut potilaat olivat sotaveteraaneja. Yritin ymmärtää, että minusta oli tullut invalidi.

Aluksi liikuin kainalosauvoilla, sitten aloin kokeilla kävelyä harjoitusproteesin avulla. Liikeradat ja tasapaino piti opetella uudestaan. Haamusärky oli rankkaa. Kesäkuussa sain mittatilaustyönä tehdyn proteesin.

Tapasin Sharonin vuosi sitten Vierumäen urheiluopistossa. Nyt meillä on perhe.

Heinäkuun alussa palasin kotiin. Näin painajaisia onnettomuudesta enkä pystynyt nukkumaan. Kävin muutaman kerran psykoterapiassa ja sain lääkkeitä, mutten halunnut syödä niitä.

Sitten luin ihmisistä, jotka olivat olleet samassa tilanteessa ja löytäneet vammaisurheilun. Kiinnostuin, koska olen aina harrastanut urheilua.

Aloin pelata pyörätuolikoripalloa. Joukkueessa minua kuunneltiin, ja kuulin muiden tarinoita. Sain oman porukan. Heitämme herjaa ja nauramme yhdessä. Kävin myös Invalidiliiton järjestämän vertaistukikoulutuksen.

Onnettomuus muutti ajatteluani.

Onnettomuus teki minusta uskonnollisemman. Beniniläinen isäni on metodistipappi, mutta en ole käynyt Suomessa kirkossa. Nyt käyn. Rukoilen ja otan muita ihmisiä enemmän huomioon.

Asun nyt Vantaan Tikkurilassa zimbabwelaisen tyttöystäväni Sharonin ja yhteisen vauvamme Millan kanssa. Tapasin Sharonin vuosi sitten Vierumäen urheiluopistossa. 

Uskon Jumalaan. Minun Jumalani on hyvä, ja kaikella, mitä tapahtuu, on tarkoitus. Aiemmin odotin, mitä Jumala antaa minulle. Suomessa tehdään kuitenkin itse ensin jotain, ja odotetaan, mitä siitä seuraa. Minäkin olen alkanut toimia niin.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 8/2020.