Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.
Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.

Päivi Hietasen tyttären perheen talouden hoitaa kenialainen Gloria. Tämä on saanut Hietasen pohtimaan vierastyöläisten asemaa.

Haemme kaksivuotiasta lapsenlastamme jordanialaisesta päiväkodista. Tunnelma on iloinen, lapset kirmaavat auringonpaisteessa, syntymäpäiväsankarin kunniaksi ripustetut viirit heiluvat, hanhet ja vuohet tepastelevat pihan laidalla. Päiväkodin johtaja on kehaissut, että täällä hoidetaan kuningasperheenkin lasta.

Kiinnostavaa on, että vaipat vaihtaa indonesialainen vierastyöläinen. Lapset pitävät hänestä ja kutsuvat häntä isoäidiksi.

”Työlupien kanssa on jatkuva ruljanssi.”

Suomessa ei tule ajatelleeksi, että vierastyöläisyys on kehitysmaiden kansalaisille arkea. He joutuvat jättämään omat perheensä ja maansa hoitaakseen toisten lapsia ja vanhuksia muualla. Pohjoismaalaista kouraisee, kun kova todellisuus tulee näkyväksi. Tyttäremme perheen talouden hoitaa kenialainen Gloria, joka on työskennellyt Lähi-idässä koko aikuisen elämänsä ansaitakseen lapsilleen koulunkäyntirahat.

Vierastyöläisen elämä on epävarmaa. Hän on isäntäperheensä varassa, ja siksi kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen työntekijät ovat suosittuja työnantajia. Lainsäädäntö ei turvaa siirtotyöläisen asemaa, mutta vaikeuttaa sitä kyllä. Työlupien kanssa on jatkuva ruljanssi, ne ovat usein katkolla. Silloin eletään jatkuvassa poliisin pelossa.

”Huomasin, että kysymys oli järjetön. Kuka nyt ei kotiinsa palaisi.”

Usein vierastyöläisen sopimukseen kuuluu loma kotimaassa kerran vuodessa. Ilmainen Skype on onneksi tuonut perheen lähemmäksi: näköyhteyden lapsiin ja lapsenlapsiin saa päivittäin. Kuulen usein, kun Glorian lapset soittavat Keniasta. Perheensä tukipylväs neuvoo heitä askareidensa lomassa. Kysyin Glorialta, palaako hän kotimaahansa, kun jää pois työelämästä. Huomasin, että kysymys oli järjetön. Kuka nyt ei kotiinsa palaisi.

Talonmiehen hommia hoitaa egyptiläinen Ahmed. Hän ja lapsenlapsemme tervehtivät toisiaan sanomalla ”my friend”, muu keskustelu käydään arabiaksi. Ystävyyttä varmasti syventää se, että Ahmedilla on nelivuotias poika Egyptissä. Kun lapsenlapsemme on mummulassa Suomessa eikä lamppuun tule valoa, hän ehdottaa, että ”ehkä Ahmed hoitaa”.

”Isoäitiys yhdistää yli rajojen.”

Iltapäivisin menemme puistoon. Siellä syntyy pieniä keskusteluja, ja joskus meille tarjotaan hedelmiäkin. Isoäitiys yhdistää yli rajojen.

Puistossa tutustumme iloiseen kaksivuotiaaseen Sierraan. Hänen filippiiniläinen hoitajansa kertoo tytön tarinan: Sierran äiti sairasti syöpää odottaessaan tyttöä. Sierra leikattiin ulos kohdusta keskosena, jotta edes lapsi pelastui.

Sierra ottaa minut isoäidikseen, sillä oma isoäiti on kaukana. Tapaan hänen isänsäkin, joka työskentelee Amerikan suurlähetystössä. Loman päättyessä on vaikea kertoa tytölle, että olemme lähdössä lentokoneella Suomeen. Hän painaa päänsä rinnalle. Itku kuristaa kurkkuani.

Henkilöiden nimet on muutettu.

 

Erkki Lampén on huomannut, että mitä enemmän hän viettää aikaa yksin, sitä enemmän hän tuntee vetoa iltatissutteluun.

Lähdin tapaamaan Virossa opiskelevaa tuttua. Mieleen juolahti, että samalla voisi ajella Latvian puolelle ostamaan halpaa viinaa. En ole koskaan käynyt Baltiassa sellaisella perinteisellä viinanhakureissulla, jolta palataan auton takapuskuri maata viistäen ja koettaen vakuuttaa tullimiehiä siitä, että hervoton lasti on tosiaan tarkoitettu omaan käyttöön.

Kävin, ostin. Kotona katselin keittiön pöydälle purkamaani pullorivistöä ja ihmettelin, mitä teen kaikella tuolla votkalla. Miksen ostanut sen sijaan enemmän georgialaista punaviiniä? Naurettavan halpa votka oli vain lähes käskenyt poimimaan itsensä hyllystä.

”Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu.”

Vanhempani olivat käytännössä raittiita, ja hippihenkinen sisareni suuntautui enemmänkin joogan kaltaisiin asioihin kuin viininlipitykseen. Minä pidin huolta perheemme alkoholinkulutuksesta.

Nuorempana harrastin paljonkin sitä, mitä kuivahkosti kutsutaan ”humalahakuiseksi juomiseksi”. Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu, toikkaroin kotiin kengänkärkiä katsellen ja heräsin sängystä milloin missäkin asussa aavistellen, että maailmassa on nyt jokin aivan kamalan huonosti. En muistele niitä aikoja mielelläni.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hiukan vaikea hahmottaa, miksi tuota harrastin. Elämää meni hukkaan. Ehkä toivoin viikonlopuilta jotain suurempaa, ehkä en uskaltanut muuta.

”Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa.”

Myöhäisen keski-iän ylätasangolta menneisyyttä katsoessani ajattelen, että on ikääntymisessä ­ainakin se hyvä puoli, että tuollainen tolkuttomuus on jäänyt taakse. Yrityksistäni huolimatta minusta ­­ei tullut juoppoa ja arvelen vaaran olevan ohi. Melkein.

Mitä enemmän vietän aikaa yksin, ja se aika tuntuu lisääntyvän tasaisesti, sitä enemmän tunnen vetoa iltatissutteluun. Punkkupullon avaaminen ilahduttaa jo ruokaa laittaessa.

Kun pasta on syöty ja viinistä puolet jäljellä, alkaa neuvottelu. Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa. On mukava olo, mutta jos ottaisin vielä lasillisen, olisiko mukavampi?

”Erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun.”

Useimmiten jano voittaa, ja lasillinen ruuan kanssa on muuttunut pullolliseksi illassa.

Näin ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun. Kun iän myötä on vähitellen luovuttava monista iloista, viini pitää pintansa. Se rentouttaa, sulkee lämpöiseen syleilyynsä ja kuiskii, ettei juuri nyt ole aihetta huoliin.

Jos annan sille liiaksi myöten, se on kymmenen vuoden kuluttua kenties vallannut pesän käenpojan lailla ja työntänyt muut ilon aiheet vähitellen tieltään.

Luulenpa, että teen ylijäämävotkasta yrttilikööriä. Sitä ei voi juoda pikku lasillista enempää kerrallaan.”

Kesäinen Lappeenranta ei ollut enää sama kuin lapsuudessa. ET:n päätoimittaja Katriina päätti, että nauttisi vastedes kaupungista vain rakkaissa muistoissaan.

Olen aina rakastanut Lappeenrantaa. Lapsena ja nuorena kävin siellä joka kesä tätini ja serkkujeni luona. Iloiset eteläkarjalaiset, rehevät lehtimetsät ja Chymoksen karkkitehdas jäivät mieleeni ikiajoiksi.

Täti otti sukulaiset aina lämpimästi vastaan. Hänellä oli neljä omaa lasta, mutta kesäisin minä ja siskoni mahduimme hyvin joukon jatkeeksi. Joskus mukana oli pikkuserkkujakin.

”Söimme vetypiirakat torilla.”

Täti piti keskustelemisesta ja oli kiinnostunut kaikesta ja kaikista: luonnosta ja historiasta, tuttavista ja tuttavien tuttavista. Hän tutustutti minut Lappeenrantaan ja sen historiaan ja erityisesti omaan sukuumme esi-isineen. Hän matkusti paljon ja rohkaisi minuakin ulkomaanmatkoille. Kerran hän jopa järjesti minut lappeenrantalaisnuorten Amerikan-reissulle, koska omassa kotikaupungissani sellaista ei ollut tarjolla.

Tänä kesänä vierailimme mieheni kanssa taas Lappeenrannassa. Tätiäni emme enää tavanneet. Hän kuoli viime talvena 87-vuotiaana.

Teimme samoja asioita, joita tädinkin kanssa teimme: söimme vetypiirakat torilla, ja kyllä, Laakon kojulla, sillä tädin mukaan juuri Laakon mamma oli 60-luvulla keksinyt tuon tuhdisti täytetyn lihapiirakan. Kävimme linnoituksella ja tutkimme 1700-luvun pikkuvihan muistomerkkiä ja sen keskellä törröttävää puunpalaa. Muistomerkkiin isketty laatta tosin kertoi, ettei puu ollutkaan kellunut veressä, kuten täti oli minulle sanonut.

”Minulle kaupungin henki oli hävinnyt tädin mukana.”

Meillä oli mukavaa, mutten usko, että enää palaamme Lappeenrantaan. Minulle tärkeä kaupungin henki oli hävinnyt tädin mukana.

Monet hyvät muistot ovat sidoksissa hetkeen, jossa ne syntyvät. Kun muistot irrottaa ajasta, niiden taikapöly karisee. Tärkeintä ei kuitenkaan ole testata, kestävätkö muistot tätä päivää, vaan nauttia tunteista, joita ne yhä herättävät. Lappeenranta on nyt parhaimmillaan muistoissani, yhdessä tätini kanssa.

Nautitaan lämpimästä syksystä ja mukavista muistoista!”

Katriina, päätoimittaja

Ota yhteyttä: katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Uusi ET-lehti 18/2018 on ilmestynyt. Uusimman digilehden löydät täältä.