Matkustaminen on John-John Mäkelälle, 58, henki ja elämä. Maailmalla reissatessaan hän on onnellinen, sosiaalinen ja rohkea. Suomessa hän elää kuin erakko.

Tähän matkailumuistoon John-John Mäkelä palaa aina uudestaan: Hän kävelee Borneossa halki viidakon kohti maantietä. Siellä kulkee bussi, joka vie hänet seuraavaan kylään. Puut huojahtelevat, ja ylös katsoessaan John-John näkee lauman isoja apinoita, jotka seuraavat häntä hyppimällä puusta toiseen. Apinat saattelevat hänet tielle saakka.

Juuri tällaista matkailu John-Johnin mielestä parhaimmillaan on: mitä tahansa odottamatonta ja hienoa voi tapahtua.

John-John viipyy matkoilla pari kuukautta kerrallaan ja osallistuu paikallisten elämään.

John-John on tehnyt kymmeniä reissuja Kiinan, Vietnamin ja Thaimaan syrjäseuduille. Hän viipyy matkoilla pari kuukautta kerrallaan ja osallistuu paikallisten elämään. Aikansa oltuaan hän jatkaa matkaa seuraavaan kylään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nepalissa John-John raivasi maanjäristyksen jälkiä, Mekong-joella hän seilasi venekilpailuissa ja meditoi buddhalaismunkkien kanssa. Sri Lankassa hän pelasti merikilpikonnia, Thaimaassa perusti matkatoimiston. Viime syksynä hän rakensi taloja Laosissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Vietnamissa päädyin vuoristohäihin niin korkealle, että pilviä saattoi melkein koskettaa.

Hääväki huolehti, ettei John-John söisi mitään länsimaalaiselle sopimatonta. Tarinan kertominen liikuttaa häntä edelleen. Sellaista huolenpitoa ja hauskaa yhdessä olemista hän kaipaa.

Suomessa asuu väkivaltaisen äidin nujertama erakko, matkoilla esiin astuu rohkea ja sosiaalinen mies.

John-John on koko elämänsä tuntenut, että hänessä on kaksi puolta. Suomessa asuu väkivaltaisen äidin nujertama erakko, mutta matkoilla esiin astuu Amerikan passilla matkustava mies, joka on rohkea ja sosiaalinen.

Suomessa John-John purkaa levottomuuttaan liikuntaan. Tanssijan ryhti on tallella.
Suomessa John-John purkaa levottomuuttaan liikuntaan. Tanssijan ryhti on tallella.

Amerikkaa ihannoiva perhe

John-John Mäkelä syntyi Virginiassa Yhdysvalloissa. Hänen suomalaiset vanhempansa ihailivat Amerikkaa ja muuttivat sinne toteuttamaan unelmiaan, kun äiti odotti ensimmäistä lastaan.

Lapsi nimettiin presidentti John F. Kennedyn pojan mukaan John-Johniksi, ja vanhemmat puhuivat pojalleen englantia.

Perheen elämä Yhdysvalloissa ei kuitenkaan lähtenyt sujumaan. Kun John-John oli kolmevuotias, perhe muutti takaisin Suomeen ja hankki omakotitalon Pirkkolasta Helsingistä. Isä työskenteli kirjapainossa, äiti konttorissa. John-John sai huoneen entisestä koksikellarista.

– Kuuntelin radiosta musiikkia ja kuvittelin siihen tanssijoita. Yläkerroksissa kävin vain syömässä. Vaikka huone kellarissa oli vetoinen ja kostea, siellä sain ainakin olla rauhassa.

John-John oli herkkä poika. Hän luki paljon ja Pieni talo preerialla -filmi sai hänet kyyneliin. Äitiä sellainen raivostutti: Itkupilli! Nuorempi veli, kovanaama, oli rakas ja oikeanlainen, John-John epäkelpo ja vääränlainen. Äiti pieksi poikaa vyöllä, repi tukasta ja määräsi kodin tahdin.

– Isäkin oli ankara, mutta ei väkivaltainen, paitsi silloin kun äiti pakotti hänet antamaan remmiä.

Sain lapsena voimaa ajatuksesta, että olen puoliksi amerikkalainen.

Yhdysvalloissa syntynyt John-John oli perheessään ainoa, jolla oli luvatun maan passi.

– Sain lapsena voimaa ajatuksesta, että olen puoliksi amerikkalainen. Minun ei ole pakko olla Suomessa, voin jonain päivänä muuttaa Amerikkaan! Kaksoiskansalaisuus antoi itseluottamusta, jota en kotoa saanut yhtään.

Vielä nykyäänkin, kun oikein ahdistaa, John-John ajattelee kaksoiskansalaisuuttaan. Jenkkipassi on kuin lupaus avarammasta maailmasta, jossa kaikki on toisin.

Amerikan-passin kuvasta maailmaa katsoo avoin nuori mies.
Amerikan-passin kuvasta maailmaa katsoo avoin nuori mies.

– Ajattelen, että jo amerikkalainen nimeni kertoo, kuka oikeasti olen. Se puoli minusta on se oikea minä.

Rinkka ja menolippu riittävät

John-John ei juuri valmistele reissujaan. Hän päättää kohteen, varaa menolipun ja pakkaa rinkan.

– Perillä majoitun yleensä nuorisomajaan, tömäytän rinkan punkkaan ja lähden kävelemään.

Hetkeen heittäytyminen on harjoittelun tulosta. John-Johnin ensimmäinen yksin tekemä ulkomaanmatka oli ahdistava.

– Äiti halusi minun pyrkivän USA:n merijalkaväkeen ja määräsi minut lentämään Saksan Bonniin, jotta voisin osallistua USA:n lähetystössä järjestettäviin kielikokeisiin. Olin silloin 16-vuotias.

John-Johnia ei värvätty armeijaan. Reissusta jäi kuitenkin oivallus, että matkaan voi lähteä, vaikka ei täysin tietäisi, minne on menossa tai kuinka sinne pääsee.

Asenteelle tuli käyttöä pari vuotta myöhemmin, kun John-John sai stipendin tanssikouluun Connecticutiin, Yhdysvaltoihin.

– Isä oli maksanut tanssitunnit Aira Samulinin tanssikoulussa, ja kun tuli mahdollisuus lähteä, lähdin.

Pidin amerikkalaisesta meiningistä ja ihmisten kirjosta. Oli lääniä ja preeriaa.

John-John näyttää vanhaa Yhdysvaltojen passia, jonka kanssa hän silloin liikkui. Passikuvan nuorukaisella on avoin katse ja aaltoilevat hiukset. Passin takakanteen on kirjoitettu tyttöjen puhelinnumeroita.

– Elämä ei ollut helppoa, mutta pidin amerikkalaisesta meiningistä ja ihmisten kirjosta. Oli lääniä ja preeriaa. Otin tunteja useissa tanssikouluissa ja elätin itseni tarjoilemalla New Yorkin ravintoloissa.

John-Johnista ei tullut ammattitanssijaa, mutta vuodet Yhdysvalloissa opettivat hänet luottamaan omaan pärjäämiseensä.

Onnellinen yksinhuoltaja

Viiden Amerikan-vuoden jälkeen John-John palasi Suomeen ja päätti asettua aloilleen.

– Menin naimisiin, kouluttauduin puusepäksi, perustin firman ja sain kolme lasta.

Melkein yhtä nopeasti kerä purkautui: puoliso käytti päihteitä, tuli avioero ja John-John jäi kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaksi.

Yksinhuoltajavuosia hän kuvailee elämänsä parhaiksi. Arki pyöri vaivatta ja lapsista kasvoi omatoimisia. Firma menestyi, ja yksityisyrittäjänä John-John saattoi säädellä työaikojaan.

Hän etsi naisseuraa kirjeenvaihtoilmoitusten kautta eikä epäröinyt, kun kutsu kävi Senegaliin.

– Lapset olivat päiväkodissa, sitten esikoulussa ja oikeassa koulussa. Pyöräilin, hiihdin ja retkeilin yhdessä heidän kanssaan. Matkustimme Kreikan saarilla ja Turkissa.

– Elämä lasten kanssa oli ihanaa. Olen niin lapsellinen ihminen, että pärjään lasten ja eläinten kanssa.

Kun lapset kasvoivat, John-Johnin mieli alkoi taas palaa maailmalle. Hän etsi naisseuraa kirjeenvaihtoilmoitusten kautta eikä epäröinyt, kun kutsu kävi Senegaliin. Mahdollinen rakkaus, Afrikka, matka!

Senegalista ei löytynyt elämänkumppania, mutta John-John käveli onnellisena auringossa. 50 asteen helteessä senegalilaiset vetäytyivät varjoon, mutta John-Johnia paahde ei haitannut.

– Paksu tukka suojasi porotukselta.

Yksinäinen arki

Pari vuotta sitten John-Johnilla todettiin muistisairaus. Puusepänliike piti lopettaa, John-John jäi työkyvyttömyyseläkkeelle ja muutti yksiöön Vantaan Koivukylään.

Hän tekee vapaaehtoistyötä projektissa, joka kerää hävikkiruokaa ja jakaa sitä tarvitseville. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Mutta.

– Pahinta päivässä on se hetki, kun tulen töistä kotiin. Mitäs nyt?

Huoneessa on tietokone, pyörä ja kuntopyörä, vaatteita pyörien tangolla. Täällä asuu se puoli John-Johnista, joka kaipaa pois.

Äidin fyysistä ja henkistä väkivaltaa kesti melkein 20 vuotta, ja sen vaikutus on vanhemmiten alkanut painaa.

– Suomessa olen erakko. Työkavereiden, lasten ja lastenlasten tapaamista lukuun ottamatta olen aina yksin.

John-John on miettinyt, miksi hänen arkensa Suomessa on niin toisenlaista kuin matkoilla.

– Minun on vaikea luottaa täällä kehenkään. Ajattelen, että en kuitenkaan riitä. Pelkään hylätyksi tulemista.

Äidin fyysistä ja henkistä väkivaltaa kesti melkein 20 vuotta, ja sen vaikutus on vanhemmiten alkanut painaa miestä raskaasti.

– Ulkomaille äidin varjo ei ylety.

Muutaman viikon päästä John-John on aikeissa lähteä Espanjaan, tällä kertaa yhdessä aikuisen poikansa kanssa. Seuraavaksi hän unelmoi matkasta Etelä-Amerikkaan.

– En suostu senioriksi enkä aio jäädä paikoilleni. Monissa paikoissa minua myös odotetaan.

Luottamus on säilynyt

John-John luettelee asioita, joita hän maailmalta etsii: villi luonto, erilaiset kulttuurit, tavalliset ihmiset, yhteisöllisyys, naisen rakkaus.

– Kaikkea tätä olen löytänyt.

John-John koluaa mieluiten seutuja, joissa turistit ovat harvinaisia. Usein hän on kylissä ainoa ei-paikallinen, se, joka huomataan varmasti.

Suomessa ihmiset ovat pelokkaita ja varovaisia. Ulkomailla parasta on, että vieras kutsutaan aina kotiin.

– Pysähtelen, ihmettelen. Ryhdyn juttusille ja tutustun ihmisiin. Ulkomailla parasta on, että vieras kutsutaan aina kotiin.

Vastapalvelukseksi hän tekee mitä tarvitaan: korjaa katon, hoitaa lapsia tai eläimiä.

– Suomessa ihmiset ovat pelokkaita ja varovaisia. Sisiliassa, Kiinassa tai Egyptissä leikin lasten kanssa, mutta Suomessa niin ei voi tehdä. Toisten koiriakaan ei voi lähestyä, koska koiranomistajat jännittävät lemmikkiensä puolesta.

Viime syksyn reissu Laosiin oli ensimmäinen, jolla John-Johnin luottamus rikottiin. Hän majoittui tapaamiensa ihmisten luona, opetti lapsille englantia ja rakensi isäntäperheelle vierasmajaa. Uudet ystävät varastivat hänen rahansa ja rinkkansa. Vain Yhdysvaltojen passi jäi.

Luottamukseen tuli lommo, mutta ei niin suurta, etteikö hän seuraavallakin kerralla uskoisi itseään uusien ihmisten haltuun.

– Ulkomailla olen tuhat kertaa onnellisempi kuin Suomessa.

John-John Mäkelä

Syntynyt 1960 Virginiassa Yhdysvalloissa.

Asuu Vantaalla.

Työ: Puuseppäyrittäjä, työkyvyttömyyseläkkeellä.

Eronnut. Neljä lasta kahdesta avioliitosta, kaksi lastenlasta.

Harrastukset: Kävely, pyöräily ja lavatanssit.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2018.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla