Lyhytkasvuinen Helena, 71, löysi rakkauden: ”Vuosia ajattelin, ettei kukaan huoli minua”

Pituuskasvuni loppui, kun olin 14-vuotias, Olin silloin 132 senttiä pitkä. Yhdeksän vuotta vanhempi isosiskonikin oli jäänyt lyhyeksi. Ymmärsin, että en todennäköisesti kasva enempää. Se veti välillä mielen matalaksi.

Joskus ajattelin, etten halua tulla ollenkaan aikuiseksi, koska olen niin lyhyt.

En puhunut ajatuksistani edes kotona, sillä äidilleni oli ollut kova paikka saada kaksi vammaista lasta. Se selvisi minulle, kun kuulin äitini puhuvan asiasta ystävilleen.

Joskus ajattelin, etten halua tulla ollenkaan aikuiseksi.

Äidin sanat eivät kuitenkaan tuntuneet pahalta. Minusta hänellä oli oikeus ajatella niin, koska ymmärsin olevani erilainen. Äitini ei koskaan käyttäytynyt minua kohtaan mitenkään ikävästi.

Tyttö muiden joukossa

Aloitin koulun normaalisti, ja alakoulussa tunsin olevani tavallinen tyttö muiden joukossa.

Yläkoulussa tilanne muuttui, kun jäin muita paljon lyhyemmäksi. Minua ei kuitenkaan kiusattu. Ennemminkin muut pitivät puoliani.

Aloin ajattella, etten voi saada poikaystävää.

Koulun jälkeen opiskelin merkantiksi. Kävin muiden opiskelijoiden tapaan esimerkiksi ravintoloissa.

Vaikka kaverini hyväksyivät minut omana itsenäni, olin silti pituuteni vuoksi surullinen. Aloin ajattella, etten voi saada poikaystävää. Eihän kukaan huoli lyhytkasvuista.

1970-luvun alussa lyhytkasvuisiin suhtauduttiin välillä ikävästi. Minuakin kutsuttiin kääpiöksi ja horjuvaa kävelyäni matkittiin. Olen kokenut vastaavaa muutenkin vuosien mittaan.

Jouduin jättämään työt 45-vuotiaana. Olin ensin vuoden sairauslomalla, kunnes minulle myönnettiin sairauseläke vuonna 1999.

Uudenlainen ilo

Uudenlainen Ilo tuli elämääni reilu vuosi sitten, kun tapasin mieheni deittipalstan kautta. Miehenikin on keskimääräistä lyhyempi, 153 senttiä.

Kihlauduimme viime maaliskuussa. Ihmettelemme molemmat, miten varttuneemmallakin iällä voi vielä löytää hyvän kumppanin.

Asumme eri paikkakunnilla, minä Hämeenlinnassa ja hän Helsingissä. Järjestely on meille ainakin nyt sopiva, sillä se antaa kummallekin omaa tilaa.

Minulla käy henkilökohtainen avustaja. Hän auttaa asioissa, joista en itse suoriudu, esimerkiksi siivouksessa.

Käytän rollaattoria sisälläkin, sillä en pysty kävelemään ilman tukea. Ulkona minulle tuottavat ongelmia muun muassa portaat, pankkiautomaatit ja kauppojen automaattikassat.

Ihmettelemme, miten varttuneemmallakin iällä voi vielä löytää hyvän kumppanin.

Kuntoni on vammani vaikeusasteeseen nähden hyvä, ja kipuja on melko vähän.

Minut on leikattu moneen kertaan: polvet, lonkat, olkapäät ja oikea kyynärpää on korvattu tekonivelillä. Osteoporoosin takia käsiini on tullut murtumia.

Olen iloinen siitä, että suhtautuminen lyhytkasvuisiin on muuttunut paljon paremmaksi. Elämäni on kokonaisuudessaan hyvällä mallilla ja nautin jokaisesta päivästä. Lyhytkasvuisen elämä ei loppujen lopuksi ole sen kummempaa kuin muidenkaan.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 10/2024 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.