”Parasta päiväkeskuksessa on yhdessäolo”, Mika Vuorinen sanoo.
”Parasta päiväkeskuksessa on yhdessäolo”, Mika Vuorinen sanoo.

Mika Vuorisella on vain nykyhetki – sekä vähän mennyttä ja tulevaa. ”Eilisen muistan jotenkin”, hän kertoo.

Mika Vuorinen, 48, Helsinki

”Olen nyt käynyt kaksi vuotta joka päivä täällä Ruskeasuon päivätoimintakeskuksessa. Tulen tänne, jotta vaimo voi käydä rauhassa töissä. Muuten voisin lähteä ovesta ulos enkä muistaisi, mihin palata.

Kolme vuotta sitten istuimme ruokapöydässä kotona. En ehtinyt sanoa vaimolle muuta kuin 'Nyt' – ja putosin, pää kopsahti lautaseen. Olin saanut massiivisen aivoverenvuodon ja makasin pari viikkoa Töölön sairaalan teho-osastolla tajuttomana. Sieltä minut siirrettiin kuntoutukseen Laakson sairaalaan, jossa viivyin puoli vuotta.

Kukaan ei saanut möngerryksestäni selvää.

Vaimoni kävi minua joka päivä katsomassa. Sängyn reunalla istuva nainen näytti tutulta, mutta en muistanut hänen nimeään. Häntä oli kielletty sanomasta sitä minulle, minun pitäisi keksiä se itse. Kolmen kuukauden kuluttua napsahti: Mari!

Aloin pikkuhiljaa puhua, mutta kukaan ei saanut möngerryksestäni selvää. Lukemaan ja kirjoittamaan minun piti opetella kokonaan uudestaan, aakkosista alkaen. Tuntuu kuin minulla olisi sata tikkiä aivoissa ja uudestaan rakennettu koko etuaivolohko.

Vuoden kuluttua sairastumisesta jäin eläkkeelle. Olin ollut levyseppä, metallitöissä, ja ihan terve.

Eilisen muistan jotenkin. Muisti ei tästä enempää palaudu.

Minulla on nykyhetki sekä vähän mennyttä ja tulevaa. Eilisen muistan jotenkin. Muisti ei tästä enempää palaudu. Mutta ei se haittaa, kun on vaimo, joka huolehtii.

Yhteiskuljetus hakee minut joka aamu kotoa päiväkeskukseen. Täällä auttelen missä pystyn. Tänään kokosin ison laatikon, joka oli tullut paketissa. Katsoin kuvasta, millainen pitäisi tulla, ja käänsin ohjeet ylösalaisin. Muisti toimii, kun kädet ovat mukana. Luen lehtiä, pelataan muistipelejä, on ruokailut, kahvit ja puistokävelyt. Ei ole niin väliä, mitä tehdään, pääasia on yhdessäolo. En muista kaverien nimiä, mutta naamat kyllä. Tämä on hyvä paikka.

Olen ollut hyvin aktiivinen ihminen. Nyt elämä on kaventunut.

Kaksi kertaa viikossa käyn päiväkeskuksen kuntosalilla. Ennen kävin kaksi kertaa joka päivä ja painoin 30 kiloa enemmän. Käsivarret ovat puolet entisestä, pohkeet ovat vielä jossakin kunnossa, pääsee poliisia karkuun, sanoo entinen sotilaspoliisi. Olen myös metsästänyt.

Kolmen jälkeen auto vie kotiin. Kolmesta kuuteen odottelen vaimoa. Keitän kahvit, laitan itselleni ruokaa, ei ongelmaa. Illalla katselen televisiota. Jos päiväkeskusta ei olisi, katselisin televisiota koko päivän.

Olen ollut hyvin aktiivinen ihminen. Nyt elämä on kaventunut, eläkeläisenä.

Ei tämä minulle ole raskasta, mutta vaimolle on.

Lue myös:

Muisti ei ole kaikki kaikesssa

Suomessa on lähes 200 000 muistisairasta. Useimmiten sairaus tulee ikäihmiselle, mutta joihinkin se iskee jo keski-iässä. Varsinaista parantavaa lääkitystä muistisairauteen ei vielä ole, vaikka sairautta tutkitaan koko ajan intensiivisesti. Hoidossa keskeistä on toimintakyvyn parantaminen heti diagnoosin saamisen jälkeen. Sairauteen voi liittyä aloitekyvyttömyyttä, minkä vuoksi se voidaan sekoittaa masennukseen.

Kaikki muistisairaat ovat erilaisia.

– Muisti ei ole kaikki kaikessa. Muut aistit herkistyvät sille, mikä menee ihon alle. Olennaista on hetki ja tunne, joka kohtaamisista ja tilanteista tulee, sanoo Helsingin Alzheimer-yhdistyksen toiminnanjohtaja Teija Mikkilä.

Hän korostaa, että ”muistaa” voi muutenkin kuin tietoisten sanojen tasolla ja hyvää elämää voi elää muistisairaudesta huolimatta.

Kaikissa kaupungeissa on kotona asuville tarkoitettuja päivätoimintapaikkoja. Ne tarjoavat pienryhmätoimintaa, muistiharjoituksia, vertaistukea ja liikuntaa. Yhteistyö omaisten kanssa on tärkeää.

– Uusia toimintamalleja haetaan koko ajan. Samalla toivotaan, että muistisairaudesta tulee yhtä neutraali asia kuin esimerkiksi diabeteksesta tai allergiasta, Teija Mikkilä sanoo.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2018.