Miia Kivipelto on dementiatutkimuksen kansainvälinen komeetta. Häntä vauhdittaa – ja rauhoittaa myös kokemus siitä, miten elämä voi suistua raiteiltaan silmänräpäyksessä.

Maine kiiri korviin jo ennen tapaamista. ”Pieni ja siro, mutta täyttää estradin kuin poptähti. Hallitsee asiat, tietää mitä haluaa.”

Viimeksi mainitut ominaisuudet Miia Kivipelto tunnistaa myös itse itsessään, vailla pienintäkään korskeutta. Komian eteläpohojalaasen vahvuuksia on myös kyky olla lämmin ja läsnä.

Viime aikaisiin meriitteihin kuuluu sukkulointi suuren vallan saleissa. Jopa Britannian äksyilevä pääministeri James Cameron on ollut nöyrästi kuulolla, kun professori Kivipelto on jakanut asiantuntemustaan G8-maiden paneeleissa. Syytä onkin, sillä muistisairaudet ovat maailmanlaajuinen epidemia, joka maksaa jo nyt yhteiskunnalle enemmän kuin syöpä ja sydäntaudit yhteensä. Henkisistä kärsimyksistä puhumattakaan.

Tuorein tutkimus todistaa, että Kivipellolla on hallussaan ratkaisun avaimet. Tosin meidän jokaisen pitää olla mukana kääntämässä lukkoa auki.

Lue myös:
Nyt löytyi keino, jolla Alzheimerin tautitapaukset voivat puolittua

Auto ajoi suoraan päin

Kympin tyttö hän oli jo koulussa. Vieläkin Miian sisällä majailee se sama perfektionisti, vaikka olemus on rennompi. Reilu kymmenen vuotta Ruotsissa on tehnyt hyvää. Antanut huippu-uran lisäksi perheen, joka yhtä aikaa vie ja antaa, pakahduttavan paljon.

Miia tietää senkin, miltä tuntuu menettää. Miten paljon surua mahtuu silmänräpäykseen.

Hän oli silloin 9-vuotias. Koko perhe istui samassa autossa, nokka kohti kotia, äidin siskon luota tulossa. Naurua ja pientä kinaa pikkuveljen kanssa takapenkillä. Sitten ei mitään, vain pitkä pimeys. Jälkeenpäin on vaikea muistaa, ehtikö törmäyksen ääntä tajuta – vastaan tullut auto ajoi suoraan päin.

Kun Miia viimein herää teho-osastolla, ympäröivä maailma hakee muotoaan ja värejään vielä pitkään. Kalevi-isä on kuollut.

Kolari on koko perheen elämässä viiltävä vedenjakaja. Aika ennen ja nyt. Mutta elämä isän sukutilalla jatkuu. On pakko. Opettajana kyläkoulussa työskennellyt Mirja-äiti oli antanut vahvan naisen mallin jo ennen onnettomuutta. Nyt hänen roolinsa vain kasvoi. Omalta osaltaan isän paikkaa täyttivät saman katon alla asuvat isovanhemmat.

Vieläkin Miian on helppo nähdä itsensä siinä avarassa maisemassa. Rantatiellä kävelemässä, omassa huoneessaan nenä kirjassa, mummin hellät kädet hiuksillaan.

75-vuotiaana kuollut isänäiti vaikutti osaltaan myös siihen, että Miia innostui suuntaamaan lääketieteen opintonsa nimenomaan dementian tutkimukseen. Toki aivot kiinnostivat häntä muutenkin, koska niiden toiminta säätelee kaikkea.

– Aivoissa on ihmisyytemme ydin.

"Suuri suru leimasi vahvasti"

Tohtoriksi Kivipelto väitteli alle kolmekymppisenä, ravisteli perinteisiä ajatusmalleja nostamalla jo tuolloin esiin elintapojen merkityksen, ja ylitti samalla kansainvälisen uutiskynnyksen.

– Mummini sairastui Alzheimeriin, kun olin yläasteella. Tauti alkoi hiipien, kuten sen usein on tapana, mutta ei hän kokonaan oireiden taakse kadonnut, muistelee Miia.

Mikä vanhan emännän muistin sitten mahtoi rapauttaa, vaikka ympärillä oli paljon luontaisia suojatekijöitä. Vireä elämäntyyli ja rakastava yhteisö.

– Ilmeisesti isoäidilläni oli perinnöllisiä, verisuoniperäisiä riskitekijöitä. Dementian syntymekanismi on hyvin yksilöllinen. Ja vasta nyt yritämme selvittää sitäkin, millainen merkitys stressillä ja muilla menetyksillä on sairastumiseen. Kyllähän suuri suru leimasi vahvasti myös isoäitini elämää.

Alajärvellä sijaitseva maatila kuuluu Miian tukikohtiin. Äitikin asuu siellä yhä. Nyt pelloilla kasvattaa ohraa pikkuveli, vaikka hänellä on myös it-alan koulutus ja työ. Isän eläessä tilalla toimi myös pieni mattokutomo. Veljen vaimon harrastuksen myötä laitumilla kirmailee nyt hevosia, jotka vetävät puoleensa myös Miian poikia Joshuaa, 4, ja Joelia, 2. Selkään pitää päästä.

– Tuntuu tärkeältä ja hienolta nähdä poikien touhuja siinä maisemassa, jossa omatkin juuret ovat yhä syvällä. Omien lasten kasvua seuratessa huomaan myös ajattelevani ja kaipaavani omaa isääni uudella tavalla.

Oma paikka löytynyt

Lähtöihin Miia on tottunut. Taksi haki tänäkin aamuna viiden pintaan. Matka Helsinkiin, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle, oli fyysisesti ja henkisesti lyhyt, mutta tuonkin ajan hän käytti tapansa mukaan hyvin. Nukkumalla. Iltakoneella takaisin Tukholmaan. Ensi viikolla Lausanneen Sveitsiin.

– Ennen lasten syntymää matkustin yli sata päivää vuodessa. Nyt sen verran kuin on pakko.

Viime aikoina eteen on tullut myös niin korkean tason kutsuja, ettei niistä voi kieltäytyä.

– Onhan se kunnia, että pyydetään puhumaan G8-maiden paneeleissa, vaikka Suomi ei näiden vaikutusvaltaisimpien maiden ryhmään edes kuulu. Erityisesti Britanniassa dementian ehkäisyyn on päätetty satsata todella

paljon, nostettu se poliittiseksi prioriteettikysymykseksi.

Mikä aivotutkijaa itseään sitten stressaa?

– Kaiken uuden ja innovatiivisen käynnistämiseen liittyy epäluuloja ja tahmeutta. Tämänkin tutkimuksen liikkeelle lähtö vaati ihan hirmuisen latauksen, Miia huokaisee.

Tavanomaisempaa puurtamista on rahoituksen hankkimiseen liittyvä rumba ja raportointi, joka on hemmetin aikaa vievää. Akateemisen maailman kovuus ja kilpailuhenkisyys on tullut tutuksi muutenkin.

– Jonkin verran olen kohdannut seksismiä ja muuta vähättelyä, mutta ei minun ole enää pitkään aikaan tarvinnut puolustella, miksi olen paikalla.

Kaikella on hintansa

Miian mielestä menestyksen hinta on ollut tähän mennessä kohtalaisen pieni. Vain sen hyväksymistä, ettei kaikkea voi saada. Ainakaan samalla kertaa. Äkkiseltään hänen tehokkuudessaan voi olla näkevinään myös vaarallisia supernaisen oireita. Virallista äitiyslomaakaan hän ei tullut pitäneeksi paria kuukautta enempää, mutta kyllä hän kykenee luoviin ratkaisuihin myös omassa arjessaan. Varsinkin esikoinen pääsi mukaan puhujamatkoilla jo vauvana, Honolulua ja Abu Dhabia myöten.

Nykyisin arki rullaa aika tasaisesti. Mitä nyt on ainaista pientä univelkaa.

– Lasten mentyä nukkumaan saatamme kukkua mieheni kanssa aika myöhään. Se on myös keino saada hetki yhteistä aikaa – ja omaa aikaa.

Miia tapasi ekonomi Joakim Myrnäsin kymmenisen vuotta sitten. Oikeastaan heistä kummankaan ei pitänyt olla silloin siellä. Tanssikurssilla, jonne kumpikin oli tullut vähän vastentahtoisesti, ystävänsä seuraksi.

Mutta yhteinen tahtilaji löytyi melkein saman tien, ja häävalssi tanssittiin seitsemän vuotta sitten.

– Paritanssista tykkäävät myös aivot, muistuttaa Miia.

Omanlaisensa Solsidan

Liiton lujuutta on testattu myös remontoimalla iso talo.

Ennen lapsia Miia ja Joakim asuivat keskikaupungilla, lähellä kaikkea tuolloin tärkeää: elokuvateattereita, ravintoloita ja putiikkeja. Nyt perhe asuu Danderydin omakotitaloalueella, seitsemän kilometriä keskustasta pohjoiseen. Viihtyisä ja hyvinvoiva alue on omanlaisensa Solsidan.

Mian ja Joakimin funkistalo on rakennettu 1940-luvun alussa. Perusteellisessa remontissa saunaosastosta muotoutui oikein kylpylä. Siellä kelpaa viettää tänäänkin perjantai-illan huumaa.

– Fredagsmys on Ruotsissa oikein käsite. Kaikki siihen liittyvä yhteinen puuhailu.

Pariskunnalla on sama maku myös sisustamisen suhteen. Yhtä selkeä. Erityisesti Alvar Aallon muotokieli on miellyttänyt Miiaa lapsesta saakka – Alajärveltä lähteneitä mestareita Aaltokin.

Isossa talossa on tilaa myös vieraille. Erityisen odotettu Joshuan ja Joelin mielestä on Suomen-mummo. Hänen paistamilleen pannu¬kakuillekaan ei löydy vertaa.

– Vaasasta Tukholman lentää ketterästi, ja joskus äidin visiitti voi kestää kuukaudenkin. Olenkin sanonut hänelle, että meidän vilkkaiden poikien perässä juokseminen on hänelle parasta aivojumppaa. Äidin vierailut ovat tärkeitä myös poikien kielen kehityksen kannalta, vaikka minäkin puhun heille suomea.

Fiksu mieskin on opetellut suomen alkeet.

 Dementian alueelliset erot

Arkijärkeä elämään tuo myös viikoittainen työpäivä Karoliinisen Instituutin muistipolilla. Miian nuorin potilas on kolmekymppinen. Näin traagisissa tapauksissa sairauden takana on yleensä geenivirhe.

– Potilastyössä on olennaista tajuta, että jokaiselle potilaalle tilanne on ainutlaatuinen, huolen ja pelon sävyttämä. Lääkärinä minun pitää olla valpas ja tiukasti siinä hetkessä. Monesti lääkärin pitää kohdata myös mukana seuraavan omaisen ahdistus.

Dementian esiintymisessä on alueellisia eroja.

– Tukholman seudulla muistihäiriöt ovat vähentyneet, mutta hyvin koulutettu pääkaupungin väki ei ole koko totuus. Ruotsi on kuitenkin Suomea sosiaalisempi yhteiskunta, ja se voi olla yksi suojatekijä. Suomessa kamppaillaan enemmän yksinäisyyden kanssa.

Aina kaikki ei tietenkään mene niin kuin toivoisi.

– Oman työni merkitystä minun ei ole kuitenkaan tarvinnut koskaan miettiä. Se on niin selvä. Sitä vain toivon, että tämä draivi säilyisi. Että osasin oman elämäni palapelin viisaasti rakentaa – ja sanoa oikeassa kohdassa ei. Lapsena kokemani onnettomuus opetti, että milloin tahansa voi tapahtua jotakin, mihin ei itse pysty vaikuttamaan. Mitään erityistä pelkoa siihen tietoisuuteen ei enää liity. Enemmänkin kiitollisuutta, että kaikesta sattuneesta huolimatta elämä on näin hyvin kantanut.

 Kuka Miia Kivipelto?

  • Syntynyt: 1973 Alajärvellä.
  • Asuu: Tukholmassa miehensä ja kahden lapsensa kanssa.
  • Ammatti: Geriatri,
  • Alzheimer-tutkija, professori. Valmistui lääkäriksi 1999 Itä-Suomen yliopistosta. Väitteli 2002 Alzheimerin veri-suoniriskitekijöistä. työssä Itä-Suomen yliopistossa Kuopiossa, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksella Helsingissä sekä Karoliinisessa Instituutissa Tukholmassa.

Näin pärjäät omaisena

Läheisen muistisairaus koettelee keskinäisiä välejä ja aikuisen ihmisen kärsivällisyyttä.

Miten välttäisi arkipäivän karikot ilman riitaa? Saako muistisairaalle näyttää omaa pettymystä, surua tai turhautumista? Näillä ohejilla opit luovimaan vaikeissa tilanteissa.

  • Älä huuda muistisairaalle.
  • Älä tee äkkinäisiä liikkeitä, älä kiirehdi tai hätäile.
  • Hiljennä melu ja häiriöt.
  • Kehitä yhteisiä rutiineja.
  • Anna aikaa vastata.
  • Puhu lyhyin yksinkertaisin lausein.
  • Kysy yksi kysymys kerrallaan.
  • Jos omainen ei ymmärrä, toista sanomasi rauhallisesti.
  • Puhu hitaasti ja ole selkeä.
  • Älä silti puhu kuin lapselle. Muistisairas on aikuinen ihminen.
  • Vältä rinnakkaiskeskusteluja.

Ilomantsilainen Tarja, 69, ja järvenpääläinen Raili, 68, vaihtoivat viideksi päiväksi rohkeasti kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirejään ET-lehden pyynnöstä. Miltä tuntui elää toisen elämää?

Opiskelijat tapaavat käydä vaihdossa ulkomailla, mutta Raili Ojala-Signell ja Tarja Patrikainen ovat ehkä lanseeranneet jotain uutta: seniorivaihdon. Raili ja Tarja vaihtoivat kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirinsä viideksi päiväksi ET-lehden pyynnöstä. Seikkailusta tarkemmin kertova juttu ilmestyy 25.4. ET-lehdessä 9/2018. 

Tarja asuu yksin isossa omakotitalossa Ilomantsissa. Lapsenlapset Nikolaos, 13, Anastasia, 10, ja Nektaria, 6, Lampropoulos ovat usein mummolla hoidossa ja yökylässä. Tarjan tytär Riikka Patrikainen on ortodoksisen seurakunnan kanttori ja hänen miehensä Ioannis Lampropoulos sen kirkkoherra.

Railin kotipesä on rivitalossa Järvenpäässä. Hänkin on leski, mutta viettää avomiehensä kanssa yhdessä viikonloput ja kesät. 

Kumpikin naisista suunnitteli toiselle tekemistä, joka noudatteli kodin omistajan tavallista viikko-ohjelmaa.

Miltä toisen ihmisen elämään hyppääminen tuntuu? Ilomantsissa Tarjan kotona viisi päivää viettänyt Raili pääsi tutustumaan itselleen uusiin asioihin, kuten kuorolaulantaan, ortodoksiseen seurakuntaan ja paikallisten piirakoiden leivontaan.

Näin Raili kertoo ajastaan Ilomantsissa.

Raili Ojala-Signell, 68:

Uudessa kodissa

"Tarjan perheystävä Jorma Savinainen oli minua vastassa saapuessani Ilomantsiin myöhään sunnuntai-iltana. Hän opasti minut emännän auton käyttöön ja neuvoi myöhemmin myös leivinuunin lämmityksessä. Halusin oppia, vaikkei sillä käytännön merkitystä viikon aikana ollutkaan.

Jorma piti minulle hyvän esitelmän siitä, millaisia puita lämmityksessä tulisi käyttää. Halot kasattiin uuniin keoksi, keskelle jätettiin rako, johon laitettiin muutama kuiva tuohi. Tulitikulla ei tarvinnut kuin näyttää tuohiin päin, kun tuli tarttui kuiviin halkoihin ja loimusi uunista olohuoneeseen.

Tarjan kotona oli kotialttari. Myös muissa huoneissa näkyi hänen ortodoksinen uskonsa. Minä keitän taustalla teevettä.

Ensimmäistä kertaa kuorossa

En ole koskaan laulanut kuorossa, koska en osaa laulaa nuoteista. Mutta se ei tuntunut olevan tarpeen tässä kansanlaulukuorossa. Kuuntelin, kun kuoron johtajat Riikka Patrikainen ja Liisa Matveinen laulattivat eri ääniä vuorotellen. Kun sävelkulku tuli tutuksi, liityin minäkin naisäänten joukkoon.

Alkuesittelyssä tutustuin muihinkin kuorolaisiin ja heidän taustoihinsa. Tarjan ystävät Erja Karvinen (oikealla puolellani) ja Leena Purmonen (vasemmalla) ottivat minut heti siipiensä suojiin. Kun meidät pyydettiin pöytien takaa luokan eteen kuoroasetelmaan laulamaan seisaaltaan ”Ruskie neitsyt, valkie neitsyt…”, lauloin jo rohkeasti mukana. Sain vieruskaverilta jopa kiitosta kauniista äänestäni.

Tästä uudesta kokemuksesta jäi niin positiivinen olo, että taidan alkaa etsiä Järvenpäästä matalakynnyksistä kuoroa uudeksi harrastuksekseni.

Varamummon rooli haltuun

Kuoron jälkeen menin Tarjan tyttären Riikan perheeseen illalliselle. Olin varannut kotoa mukaan leipomiani I Love You -pipareita tuliaisiksi. Ajattelin, että lapsia tämä kansainvälinen viittomamerkki voisi kiinnostaa. Viittomakieli on minulle tuttua, sillä vanhempani olivat kuuroja ja minäkin olen elänyt kuurojen yhteisössä. 

Vastaanottoni perheessä oli heti innostunut. Lapset Nikolaos (Niko), Anastasia (Ansku) ja Nektaria (Nekku) innostuivat heti asettelemaan sormiaan ILY-muotoon. Kohta minut pyydettiinkin yläkertaan lasten valtakuntaan tutustumaan tyttöjen keppihevosiin ja muihin leluihin. Kaikki puhuivat ja esittivät kysymyksiään minulle yhtaikaa. Seuraavana oli vuorossa kreikkalainen tanssiesitys, johon Anastasia oli tehnyt koreografian ja isoveli Niko etsi netistä musiikin.

Turhaan olin pelännyt tätä lastenlasten hoitoa heidän varamummonaan, minut otettiin avosylin vastaan. Samalla saimme sovituksi vaihtoviikkoni lasten hoito- ja kuljetusajat.

Piiroiden leipominen tutuksi

Pääsin kokeilemaan paikallisten piirakoiden (piiroiden) leipomista. Kesäaikaan Ilomantsissa on turisteille piirookoulu Ravintola Parppeinpirtillä, mutta muulloinkin se järjestetään tilauksesta halukkaille.

Pirootsupussa eli piirakkanurkassa oli lasin takana piiroiden teko jo hyvässä vauhdissa saapuessani paikalle. Pohjia oli kaulittuina iso kasa, josta opettaja Johanna Ikonen otti leivinalustalle kymmenkunta kappaletta käsiteltäviksi. Lastalla jokaisen päälle nakattiin valmista perunamuusia. En ollut tiennytkään, että täytettä levitetään melkein reunoihin saakka. Rypytys kahdella sormella keskeltä päähän, piirakan pyöräytys ja sama toiseen päähän. Päät oli tärkeä vielä kääntää, etteivät ne palaisi.

Sain kädestä pitäen ohjausta myös riisipiiroiden tekemisessä. Rypytys minulta vielä sujui, mutta ruispohjien kaulitseminen vaati jo enemmän taitoa. Uutta oli snapsilasin käyttö samankokoisten pohjien tekemisessä kaulitusta taikinasta. 

Pari tuntia piiroitten teossa lensi siivillä. Seuraavalla Ilomantsin matkallani, toivottavasti jo tulevana kesänä, haluan ehdottomasti päästä nauttimaan karjalaisen pitopöydän antimista Parppeinvaarassa.

Vapaaehtoishommissa

Paikalliset Leijonat ja Ladyt käyvät ulkoiluttamassa vanhuksia. Tarjan ystävä Leena Purmonen on miehensä Kari-Matin ja muiden Leijonien ja Ladyjen kanssa käynyt vapaaehtoistoimintana kerran viikossa ulkoiluttamassa vanhuksia palvelukeskuksessa.

Torstaille osui ensimmäinen kunnon pakkaspäivä kolmen lumisateisen päivän jälkeen. Koska viima oli myös kova, kovinkaan moni vanhus ei halunnut lähteä ulos. Eräs pyörätuolissa istuva mies käväisi saattajansa kanssa tekemässä parkkipaikalla kierroksen, mutta halusi pian takaisin sisään. Intervallijaksolla palvelutalossa oleva reipas ja hyväkuntoisen oloinen Keijo Sivonen teki pitkän lenkin kahden Leijonan kanssa. Palattuaan otettiin vesitornin juurella meistä ryhmäkuva.

Ensikertalaisena paastopalveluksessa

Ortodoksisen kirkon kanttorina toimiva Riikka Patrikainen oli opastanut minua hieman etukäteen tämän paastopalveluksen kulusta. Erona luterilaiseen kirkkoon oli se, että eri kirkkoon kuuluvat eivät voisi osallistua palveluksessa jaettuun ehtoolliseen.

Kirkon kauneus häikäisi minut. Seurakuntalaisia alkoi saapua, he kävivät sytyttämässä kynttilöitä ikonien eteen ja jotkut suutelivat edessä olevaa ikonia. Muutama tuttukin kuoroista tervehti minua. Minua opastettiin, että jos en jaksaisi seisoa koko palvelusta, voisin hyvin käydä istumaan seinänvieruspenkille.

Kuoron laulu ja pappien rukouksien ja tekstien esittäminen laulaen hypnotisoi minut tunnelmaan. Jossain vaiheessa kynttilöiden ja suitsukkeen haju alkoi jopa heikottaa. Suuresti hämmästelin vanhojen naisten ketteryyttä, kun he useaan otteeseen polvistuivat rukoukseen lattialle ja nousivat taas suuremmitta vaikeuksitta ylös.

Vaikka ehtoollisviiniin en saanutkaan osallistua, minua kehotettiin hakemaan vaaleaa leipää isä Ioanniksen leipäkorista. Kuvassa takanani on Hannu Lappalainen, jonka olin tavannut aiemmin molemmissa kuoroissa. Hän ystävällisesti opasti ensikertalaista palveluksen aikana.

Viittomien opettamista

Olin ennen paastopalvelusta vienyt Tarjan lapsenlapsen Nekun muskariin. Kun opettaja ei ollut vielä saapunut, opetin hänelle muutaman eläinviittoman. Nekku osasi viittoa jo vesikilpikonnan, joten opetin miten maakilpikonna viitotaan. Kymmenessä minuutissa käytiin läpi tavallisimmat kotieläimet. 

Paastopalveluksen jälkeen oli seurakuntalaisten yhteinen teehetki, jossa tutustuimme toisiimme ja isä Ioannis kertoi paaston merkityksestä. Siinä oli minulla myös aikaa kuulustella, mitä Nekku muisti opettamastani. Hän muisti melkein kaikki kymmenen viittomaa. Kuvassa viitotaan ”lehmä”. Taustalla isä Ioannis ja äiti Riikka teetä kaatamassa.

On hyvin tavallista, että lapset muistavat kissa-viittoman väärin. Hyvin useinhan he myös silittävät kissaa vastakarvaan. Tässä käydään läpi väärä viittoma vasemmalta oikealle, kun oikea viitotaan oikealta vasemmalle, jolloin rystyset ovat kissan pää. Muut seuraavat kiinnostuneina.

Talvinen Ilomantsi tuli tutuksi


Hattuvaarassa sijaitseva Suomen vanhin tsasouna eli ortodoksinen rukoushuone oli lumimaisemassa. 

Näin myös tsasouna-lumiveistoksen Ilomantsin torilla.

Ilomantsissa on kylillä moottorisahaveistoksia, sillä siellä pidetään kesäisin moottorisahaveiston MM-kisat."

 

Railin sydämestä osa jäi Ilomantsiin.

– Luonto niin kaunis, ja haluan kokea myös Ilomantsin kesän. Tiedustelin jo majapaikkaa tämän jutun valokuvaajan Eija Irene Hiltusen Kuuksenkaareen, joka on vanha lakkautettu kansakoulu.

Mutta suurin syy palata kesällä on uudet ystävät ja tuttavat.

– Karjalaisten ihmisten sydäntä lämmittävä ystävällisyys ja vieraanvaraisuus on koskettavaa.

Lisää Railin ja Tarjan kokemuksista voit lukea ET-lehdestä 9/2018, joka ilmestyy 25.4. 

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

Katriina Palo-Närhinen
Seuraa 
Liittynyt15.1.2018

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Hei, ja kiitos palautteestasi. Olet aivan oikeassa: yksikin epäreilu opettaja on liikaa, jos sellainen jättää traumoja eliniäksi. ET-lehti ei missään nimessä hyväksy valta-asemaansa väärinkäyttäviä opettajia. Pääkirjoitukseni viesti oli, että lapsuuden ikävistä koulukokemuksista huolimatta niitä monesti ympäröivät mukavat kokemukset, reilut opettajat ja hyvät ystävät. Niitäkin kannattaa muistella, ja kokonaisuus jää useimmilla plussan puolelle. Pahoittelen, että tämä viesti ei auennut riittävän...
Lue kommentti
qwertyuiolkjhgfd Satunnainen n...

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Mutta millaisia traumoja tuollaiset hirviö opettajat ovat jättäneet lapsiin? Montako elämää he ovat tuhonneet? Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin armoitettu päätoimittaja, joita opettaja ei onnistunut lannistamaan. Itse asiassa, koko päätoimittajan kirjoituksen pointti jäi epäselväksi minulle. Päätoimittajakin voisi miettiä miksi koko teksti on kirjoitettu? Onko tuossa jotain järkeä? Minulle ainakin jäi mielikuva että jutun ainoa pointti on se että päätoimittajakin sai jotain aikaan. Vai...
Lue kommentti