Miia Kivipelto on dementiatutkimuksen kansainvälinen komeetta. Häntä vauhdittaa – ja rauhoittaa myös kokemus siitä, miten elämä voi suistua raiteiltaan silmänräpäyksessä.

Maine kiiri korviin jo ennen tapaamista. ”Pieni ja siro, mutta täyttää estradin kuin poptähti. Hallitsee asiat, tietää mitä haluaa.”

Viimeksi mainitut ominaisuudet Miia Kivipelto tunnistaa myös itse itsessään, vailla pienintäkään korskeutta. Komian eteläpohojalaasen vahvuuksia on myös kyky olla lämmin ja läsnä.

Viime aikaisiin meriitteihin kuuluu sukkulointi suuren vallan saleissa. Jopa Britannian äksyilevä pääministeri James Cameron on ollut nöyrästi kuulolla, kun professori Kivipelto on jakanut asiantuntemustaan G8-maiden paneeleissa. Syytä onkin, sillä muistisairaudet ovat maailmanlaajuinen epidemia, joka maksaa jo nyt yhteiskunnalle enemmän kuin syöpä ja sydäntaudit yhteensä. Henkisistä kärsimyksistä puhumattakaan.

Tuorein tutkimus todistaa, että Kivipellolla on hallussaan ratkaisun avaimet. Tosin meidän jokaisen pitää olla mukana kääntämässä lukkoa auki.

Lue myös:
Nyt löytyi keino, jolla Alzheimerin tautitapaukset voivat puolittua

Auto ajoi suoraan päin

Kympin tyttö hän oli jo koulussa. Vieläkin Miian sisällä majailee se sama perfektionisti, vaikka olemus on rennompi. Reilu kymmenen vuotta Ruotsissa on tehnyt hyvää. Antanut huippu-uran lisäksi perheen, joka yhtä aikaa vie ja antaa, pakahduttavan paljon.

Miia tietää senkin, miltä tuntuu menettää. Miten paljon surua mahtuu silmänräpäykseen.

Hän oli silloin 9-vuotias. Koko perhe istui samassa autossa, nokka kohti kotia, äidin siskon luota tulossa. Naurua ja pientä kinaa pikkuveljen kanssa takapenkillä. Sitten ei mitään, vain pitkä pimeys. Jälkeenpäin on vaikea muistaa, ehtikö törmäyksen ääntä tajuta – vastaan tullut auto ajoi suoraan päin.

Kun Miia viimein herää teho-osastolla, ympäröivä maailma hakee muotoaan ja värejään vielä pitkään. Kalevi-isä on kuollut.

Kolari on koko perheen elämässä viiltävä vedenjakaja. Aika ennen ja nyt. Mutta elämä isän sukutilalla jatkuu. On pakko. Opettajana kyläkoulussa työskennellyt Mirja-äiti oli antanut vahvan naisen mallin jo ennen onnettomuutta. Nyt hänen roolinsa vain kasvoi. Omalta osaltaan isän paikkaa täyttivät saman katon alla asuvat isovanhemmat.

Vieläkin Miian on helppo nähdä itsensä siinä avarassa maisemassa. Rantatiellä kävelemässä, omassa huoneessaan nenä kirjassa, mummin hellät kädet hiuksillaan.

75-vuotiaana kuollut isänäiti vaikutti osaltaan myös siihen, että Miia innostui suuntaamaan lääketieteen opintonsa nimenomaan dementian tutkimukseen. Toki aivot kiinnostivat häntä muutenkin, koska niiden toiminta säätelee kaikkea.

– Aivoissa on ihmisyytemme ydin.

"Suuri suru leimasi vahvasti"

Tohtoriksi Kivipelto väitteli alle kolmekymppisenä, ravisteli perinteisiä ajatusmalleja nostamalla jo tuolloin esiin elintapojen merkityksen, ja ylitti samalla kansainvälisen uutiskynnyksen.

– Mummini sairastui Alzheimeriin, kun olin yläasteella. Tauti alkoi hiipien, kuten sen usein on tapana, mutta ei hän kokonaan oireiden taakse kadonnut, muistelee Miia.

Mikä vanhan emännän muistin sitten mahtoi rapauttaa, vaikka ympärillä oli paljon luontaisia suojatekijöitä. Vireä elämäntyyli ja rakastava yhteisö.

– Ilmeisesti isoäidilläni oli perinnöllisiä, verisuoniperäisiä riskitekijöitä. Dementian syntymekanismi on hyvin yksilöllinen. Ja vasta nyt yritämme selvittää sitäkin, millainen merkitys stressillä ja muilla menetyksillä on sairastumiseen. Kyllähän suuri suru leimasi vahvasti myös isoäitini elämää.

Alajärvellä sijaitseva maatila kuuluu Miian tukikohtiin. Äitikin asuu siellä yhä. Nyt pelloilla kasvattaa ohraa pikkuveli, vaikka hänellä on myös it-alan koulutus ja työ. Isän eläessä tilalla toimi myös pieni mattokutomo. Veljen vaimon harrastuksen myötä laitumilla kirmailee nyt hevosia, jotka vetävät puoleensa myös Miian poikia Joshuaa, 4, ja Joelia, 2. Selkään pitää päästä.

– Tuntuu tärkeältä ja hienolta nähdä poikien touhuja siinä maisemassa, jossa omatkin juuret ovat yhä syvällä. Omien lasten kasvua seuratessa huomaan myös ajattelevani ja kaipaavani omaa isääni uudella tavalla.

Oma paikka löytynyt

Lähtöihin Miia on tottunut. Taksi haki tänäkin aamuna viiden pintaan. Matka Helsinkiin, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle, oli fyysisesti ja henkisesti lyhyt, mutta tuonkin ajan hän käytti tapansa mukaan hyvin. Nukkumalla. Iltakoneella takaisin Tukholmaan. Ensi viikolla Lausanneen Sveitsiin.

– Ennen lasten syntymää matkustin yli sata päivää vuodessa. Nyt sen verran kuin on pakko.

Viime aikoina eteen on tullut myös niin korkean tason kutsuja, ettei niistä voi kieltäytyä.

– Onhan se kunnia, että pyydetään puhumaan G8-maiden paneeleissa, vaikka Suomi ei näiden vaikutusvaltaisimpien maiden ryhmään edes kuulu. Erityisesti Britanniassa dementian ehkäisyyn on päätetty satsata todella

paljon, nostettu se poliittiseksi prioriteettikysymykseksi.

Mikä aivotutkijaa itseään sitten stressaa?

– Kaiken uuden ja innovatiivisen käynnistämiseen liittyy epäluuloja ja tahmeutta. Tämänkin tutkimuksen liikkeelle lähtö vaati ihan hirmuisen latauksen, Miia huokaisee.

Tavanomaisempaa puurtamista on rahoituksen hankkimiseen liittyvä rumba ja raportointi, joka on hemmetin aikaa vievää. Akateemisen maailman kovuus ja kilpailuhenkisyys on tullut tutuksi muutenkin.

– Jonkin verran olen kohdannut seksismiä ja muuta vähättelyä, mutta ei minun ole enää pitkään aikaan tarvinnut puolustella, miksi olen paikalla.

Kaikella on hintansa

Miian mielestä menestyksen hinta on ollut tähän mennessä kohtalaisen pieni. Vain sen hyväksymistä, ettei kaikkea voi saada. Ainakaan samalla kertaa. Äkkiseltään hänen tehokkuudessaan voi olla näkevinään myös vaarallisia supernaisen oireita. Virallista äitiyslomaakaan hän ei tullut pitäneeksi paria kuukautta enempää, mutta kyllä hän kykenee luoviin ratkaisuihin myös omassa arjessaan. Varsinkin esikoinen pääsi mukaan puhujamatkoilla jo vauvana, Honolulua ja Abu Dhabia myöten.

Nykyisin arki rullaa aika tasaisesti. Mitä nyt on ainaista pientä univelkaa.

– Lasten mentyä nukkumaan saatamme kukkua mieheni kanssa aika myöhään. Se on myös keino saada hetki yhteistä aikaa – ja omaa aikaa.

Miia tapasi ekonomi Joakim Myrnäsin kymmenisen vuotta sitten. Oikeastaan heistä kummankaan ei pitänyt olla silloin siellä. Tanssikurssilla, jonne kumpikin oli tullut vähän vastentahtoisesti, ystävänsä seuraksi.

Mutta yhteinen tahtilaji löytyi melkein saman tien, ja häävalssi tanssittiin seitsemän vuotta sitten.

– Paritanssista tykkäävät myös aivot, muistuttaa Miia.

Omanlaisensa Solsidan

Liiton lujuutta on testattu myös remontoimalla iso talo.

Ennen lapsia Miia ja Joakim asuivat keskikaupungilla, lähellä kaikkea tuolloin tärkeää: elokuvateattereita, ravintoloita ja putiikkeja. Nyt perhe asuu Danderydin omakotitaloalueella, seitsemän kilometriä keskustasta pohjoiseen. Viihtyisä ja hyvinvoiva alue on omanlaisensa Solsidan.

Mian ja Joakimin funkistalo on rakennettu 1940-luvun alussa. Perusteellisessa remontissa saunaosastosta muotoutui oikein kylpylä. Siellä kelpaa viettää tänäänkin perjantai-illan huumaa.

– Fredagsmys on Ruotsissa oikein käsite. Kaikki siihen liittyvä yhteinen puuhailu.

Pariskunnalla on sama maku myös sisustamisen suhteen. Yhtä selkeä. Erityisesti Alvar Aallon muotokieli on miellyttänyt Miiaa lapsesta saakka – Alajärveltä lähteneitä mestareita Aaltokin.

Isossa talossa on tilaa myös vieraille. Erityisen odotettu Joshuan ja Joelin mielestä on Suomen-mummo. Hänen paistamilleen pannu¬kakuillekaan ei löydy vertaa.

– Vaasasta Tukholman lentää ketterästi, ja joskus äidin visiitti voi kestää kuukaudenkin. Olenkin sanonut hänelle, että meidän vilkkaiden poikien perässä juokseminen on hänelle parasta aivojumppaa. Äidin vierailut ovat tärkeitä myös poikien kielen kehityksen kannalta, vaikka minäkin puhun heille suomea.

Fiksu mieskin on opetellut suomen alkeet.

 Dementian alueelliset erot

Arkijärkeä elämään tuo myös viikoittainen työpäivä Karoliinisen Instituutin muistipolilla. Miian nuorin potilas on kolmekymppinen. Näin traagisissa tapauksissa sairauden takana on yleensä geenivirhe.

– Potilastyössä on olennaista tajuta, että jokaiselle potilaalle tilanne on ainutlaatuinen, huolen ja pelon sävyttämä. Lääkärinä minun pitää olla valpas ja tiukasti siinä hetkessä. Monesti lääkärin pitää kohdata myös mukana seuraavan omaisen ahdistus.

Dementian esiintymisessä on alueellisia eroja.

– Tukholman seudulla muistihäiriöt ovat vähentyneet, mutta hyvin koulutettu pääkaupungin väki ei ole koko totuus. Ruotsi on kuitenkin Suomea sosiaalisempi yhteiskunta, ja se voi olla yksi suojatekijä. Suomessa kamppaillaan enemmän yksinäisyyden kanssa.

Aina kaikki ei tietenkään mene niin kuin toivoisi.

– Oman työni merkitystä minun ei ole kuitenkaan tarvinnut koskaan miettiä. Se on niin selvä. Sitä vain toivon, että tämä draivi säilyisi. Että osasin oman elämäni palapelin viisaasti rakentaa – ja sanoa oikeassa kohdassa ei. Lapsena kokemani onnettomuus opetti, että milloin tahansa voi tapahtua jotakin, mihin ei itse pysty vaikuttamaan. Mitään erityistä pelkoa siihen tietoisuuteen ei enää liity. Enemmänkin kiitollisuutta, että kaikesta sattuneesta huolimatta elämä on näin hyvin kantanut.

 Kuka Miia Kivipelto?

  • Syntynyt: 1973 Alajärvellä.
  • Asuu: Tukholmassa miehensä ja kahden lapsensa kanssa.
  • Ammatti: Geriatri,
  • Alzheimer-tutkija, professori. Valmistui lääkäriksi 1999 Itä-Suomen yliopistosta. Väitteli 2002 Alzheimerin veri-suoniriskitekijöistä. työssä Itä-Suomen yliopistossa Kuopiossa, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksella Helsingissä sekä Karoliinisessa Instituutissa Tukholmassa.

Näin pärjäät omaisena

Läheisen muistisairaus koettelee keskinäisiä välejä ja aikuisen ihmisen kärsivällisyyttä.

Miten välttäisi arkipäivän karikot ilman riitaa? Saako muistisairaalle näyttää omaa pettymystä, surua tai turhautumista? Näillä ohejilla opit luovimaan vaikeissa tilanteissa.

  • Älä huuda muistisairaalle.
  • Älä tee äkkinäisiä liikkeitä, älä kiirehdi tai hätäile.
  • Hiljennä melu ja häiriöt.
  • Kehitä yhteisiä rutiineja.
  • Anna aikaa vastata.
  • Puhu lyhyin yksinkertaisin lausein.
  • Kysy yksi kysymys kerrallaan.
  • Jos omainen ei ymmärrä, toista sanomasi rauhallisesti.
  • Puhu hitaasti ja ole selkeä.
  • Älä silti puhu kuin lapselle. Muistisairas on aikuinen ihminen.
  • Vältä rinnakkaiskeskusteluja.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: