Miia Kivipelto on dementiatutkimuksen kansainvälinen komeetta. Häntä vauhdittaa – ja rauhoittaa myös kokemus siitä, miten elämä voi suistua raiteiltaan silmänräpäyksessä.

Maine kiiri korviin jo ennen tapaamista. ”Pieni ja siro, mutta täyttää estradin kuin poptähti. Hallitsee asiat, tietää mitä haluaa.”

Viimeksi mainitut ominaisuudet Miia Kivipelto tunnistaa myös itse itsessään, vailla pienintäkään korskeutta. Komian eteläpohojalaasen vahvuuksia on myös kyky olla lämmin ja läsnä.

Viime aikaisiin meriitteihin kuuluu sukkulointi suuren vallan saleissa. Jopa Britannian äksyilevä pääministeri James Cameron on ollut nöyrästi kuulolla, kun professori Kivipelto on jakanut asiantuntemustaan G8-maiden paneeleissa. Syytä onkin, sillä muistisairaudet ovat maailmanlaajuinen epidemia, joka maksaa jo nyt yhteiskunnalle enemmän kuin syöpä ja sydäntaudit yhteensä. Henkisistä kärsimyksistä puhumattakaan.

Tuorein tutkimus todistaa, että Kivipellolla on hallussaan ratkaisun avaimet. Tosin meidän jokaisen pitää olla mukana kääntämässä lukkoa auki.

Lue myös:
Nyt löytyi keino, jolla Alzheimerin tautitapaukset voivat puolittua

Auto ajoi suoraan päin

Kympin tyttö hän oli jo koulussa. Vieläkin Miian sisällä majailee se sama perfektionisti, vaikka olemus on rennompi. Reilu kymmenen vuotta Ruotsissa on tehnyt hyvää. Antanut huippu-uran lisäksi perheen, joka yhtä aikaa vie ja antaa, pakahduttavan paljon.

Miia tietää senkin, miltä tuntuu menettää. Miten paljon surua mahtuu silmänräpäykseen.

Hän oli silloin 9-vuotias. Koko perhe istui samassa autossa, nokka kohti kotia, äidin siskon luota tulossa. Naurua ja pientä kinaa pikkuveljen kanssa takapenkillä. Sitten ei mitään, vain pitkä pimeys. Jälkeenpäin on vaikea muistaa, ehtikö törmäyksen ääntä tajuta – vastaan tullut auto ajoi suoraan päin.

Kun Miia viimein herää teho-osastolla, ympäröivä maailma hakee muotoaan ja värejään vielä pitkään. Kalevi-isä on kuollut.

Kolari on koko perheen elämässä viiltävä vedenjakaja. Aika ennen ja nyt. Mutta elämä isän sukutilalla jatkuu. On pakko. Opettajana kyläkoulussa työskennellyt Mirja-äiti oli antanut vahvan naisen mallin jo ennen onnettomuutta. Nyt hänen roolinsa vain kasvoi. Omalta osaltaan isän paikkaa täyttivät saman katon alla asuvat isovanhemmat.

Vieläkin Miian on helppo nähdä itsensä siinä avarassa maisemassa. Rantatiellä kävelemässä, omassa huoneessaan nenä kirjassa, mummin hellät kädet hiuksillaan.

75-vuotiaana kuollut isänäiti vaikutti osaltaan myös siihen, että Miia innostui suuntaamaan lääketieteen opintonsa nimenomaan dementian tutkimukseen. Toki aivot kiinnostivat häntä muutenkin, koska niiden toiminta säätelee kaikkea.

– Aivoissa on ihmisyytemme ydin.

"Suuri suru leimasi vahvasti"

Tohtoriksi Kivipelto väitteli alle kolmekymppisenä, ravisteli perinteisiä ajatusmalleja nostamalla jo tuolloin esiin elintapojen merkityksen, ja ylitti samalla kansainvälisen uutiskynnyksen.

– Mummini sairastui Alzheimeriin, kun olin yläasteella. Tauti alkoi hiipien, kuten sen usein on tapana, mutta ei hän kokonaan oireiden taakse kadonnut, muistelee Miia.

Mikä vanhan emännän muistin sitten mahtoi rapauttaa, vaikka ympärillä oli paljon luontaisia suojatekijöitä. Vireä elämäntyyli ja rakastava yhteisö.

– Ilmeisesti isoäidilläni oli perinnöllisiä, verisuoniperäisiä riskitekijöitä. Dementian syntymekanismi on hyvin yksilöllinen. Ja vasta nyt yritämme selvittää sitäkin, millainen merkitys stressillä ja muilla menetyksillä on sairastumiseen. Kyllähän suuri suru leimasi vahvasti myös isoäitini elämää.

Alajärvellä sijaitseva maatila kuuluu Miian tukikohtiin. Äitikin asuu siellä yhä. Nyt pelloilla kasvattaa ohraa pikkuveli, vaikka hänellä on myös it-alan koulutus ja työ. Isän eläessä tilalla toimi myös pieni mattokutomo. Veljen vaimon harrastuksen myötä laitumilla kirmailee nyt hevosia, jotka vetävät puoleensa myös Miian poikia Joshuaa, 4, ja Joelia, 2. Selkään pitää päästä.

– Tuntuu tärkeältä ja hienolta nähdä poikien touhuja siinä maisemassa, jossa omatkin juuret ovat yhä syvällä. Omien lasten kasvua seuratessa huomaan myös ajattelevani ja kaipaavani omaa isääni uudella tavalla.

Oma paikka löytynyt

Lähtöihin Miia on tottunut. Taksi haki tänäkin aamuna viiden pintaan. Matka Helsinkiin, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle, oli fyysisesti ja henkisesti lyhyt, mutta tuonkin ajan hän käytti tapansa mukaan hyvin. Nukkumalla. Iltakoneella takaisin Tukholmaan. Ensi viikolla Lausanneen Sveitsiin.

– Ennen lasten syntymää matkustin yli sata päivää vuodessa. Nyt sen verran kuin on pakko.

Viime aikoina eteen on tullut myös niin korkean tason kutsuja, ettei niistä voi kieltäytyä.

– Onhan se kunnia, että pyydetään puhumaan G8-maiden paneeleissa, vaikka Suomi ei näiden vaikutusvaltaisimpien maiden ryhmään edes kuulu. Erityisesti Britanniassa dementian ehkäisyyn on päätetty satsata todella

paljon, nostettu se poliittiseksi prioriteettikysymykseksi.

Mikä aivotutkijaa itseään sitten stressaa?

– Kaiken uuden ja innovatiivisen käynnistämiseen liittyy epäluuloja ja tahmeutta. Tämänkin tutkimuksen liikkeelle lähtö vaati ihan hirmuisen latauksen, Miia huokaisee.

Tavanomaisempaa puurtamista on rahoituksen hankkimiseen liittyvä rumba ja raportointi, joka on hemmetin aikaa vievää. Akateemisen maailman kovuus ja kilpailuhenkisyys on tullut tutuksi muutenkin.

– Jonkin verran olen kohdannut seksismiä ja muuta vähättelyä, mutta ei minun ole enää pitkään aikaan tarvinnut puolustella, miksi olen paikalla.

Kaikella on hintansa

Miian mielestä menestyksen hinta on ollut tähän mennessä kohtalaisen pieni. Vain sen hyväksymistä, ettei kaikkea voi saada. Ainakaan samalla kertaa. Äkkiseltään hänen tehokkuudessaan voi olla näkevinään myös vaarallisia supernaisen oireita. Virallista äitiyslomaakaan hän ei tullut pitäneeksi paria kuukautta enempää, mutta kyllä hän kykenee luoviin ratkaisuihin myös omassa arjessaan. Varsinkin esikoinen pääsi mukaan puhujamatkoilla jo vauvana, Honolulua ja Abu Dhabia myöten.

Nykyisin arki rullaa aika tasaisesti. Mitä nyt on ainaista pientä univelkaa.

– Lasten mentyä nukkumaan saatamme kukkua mieheni kanssa aika myöhään. Se on myös keino saada hetki yhteistä aikaa – ja omaa aikaa.

Miia tapasi ekonomi Joakim Myrnäsin kymmenisen vuotta sitten. Oikeastaan heistä kummankaan ei pitänyt olla silloin siellä. Tanssikurssilla, jonne kumpikin oli tullut vähän vastentahtoisesti, ystävänsä seuraksi.

Mutta yhteinen tahtilaji löytyi melkein saman tien, ja häävalssi tanssittiin seitsemän vuotta sitten.

– Paritanssista tykkäävät myös aivot, muistuttaa Miia.

Omanlaisensa Solsidan

Liiton lujuutta on testattu myös remontoimalla iso talo.

Ennen lapsia Miia ja Joakim asuivat keskikaupungilla, lähellä kaikkea tuolloin tärkeää: elokuvateattereita, ravintoloita ja putiikkeja. Nyt perhe asuu Danderydin omakotitaloalueella, seitsemän kilometriä keskustasta pohjoiseen. Viihtyisä ja hyvinvoiva alue on omanlaisensa Solsidan.

Mian ja Joakimin funkistalo on rakennettu 1940-luvun alussa. Perusteellisessa remontissa saunaosastosta muotoutui oikein kylpylä. Siellä kelpaa viettää tänäänkin perjantai-illan huumaa.

– Fredagsmys on Ruotsissa oikein käsite. Kaikki siihen liittyvä yhteinen puuhailu.

Pariskunnalla on sama maku myös sisustamisen suhteen. Yhtä selkeä. Erityisesti Alvar Aallon muotokieli on miellyttänyt Miiaa lapsesta saakka – Alajärveltä lähteneitä mestareita Aaltokin.

Isossa talossa on tilaa myös vieraille. Erityisen odotettu Joshuan ja Joelin mielestä on Suomen-mummo. Hänen paistamilleen pannu¬kakuillekaan ei löydy vertaa.

– Vaasasta Tukholman lentää ketterästi, ja joskus äidin visiitti voi kestää kuukaudenkin. Olenkin sanonut hänelle, että meidän vilkkaiden poikien perässä juokseminen on hänelle parasta aivojumppaa. Äidin vierailut ovat tärkeitä myös poikien kielen kehityksen kannalta, vaikka minäkin puhun heille suomea.

Fiksu mieskin on opetellut suomen alkeet.

 Dementian alueelliset erot

Arkijärkeä elämään tuo myös viikoittainen työpäivä Karoliinisen Instituutin muistipolilla. Miian nuorin potilas on kolmekymppinen. Näin traagisissa tapauksissa sairauden takana on yleensä geenivirhe.

– Potilastyössä on olennaista tajuta, että jokaiselle potilaalle tilanne on ainutlaatuinen, huolen ja pelon sävyttämä. Lääkärinä minun pitää olla valpas ja tiukasti siinä hetkessä. Monesti lääkärin pitää kohdata myös mukana seuraavan omaisen ahdistus.

Dementian esiintymisessä on alueellisia eroja.

– Tukholman seudulla muistihäiriöt ovat vähentyneet, mutta hyvin koulutettu pääkaupungin väki ei ole koko totuus. Ruotsi on kuitenkin Suomea sosiaalisempi yhteiskunta, ja se voi olla yksi suojatekijä. Suomessa kamppaillaan enemmän yksinäisyyden kanssa.

Aina kaikki ei tietenkään mene niin kuin toivoisi.

– Oman työni merkitystä minun ei ole kuitenkaan tarvinnut koskaan miettiä. Se on niin selvä. Sitä vain toivon, että tämä draivi säilyisi. Että osasin oman elämäni palapelin viisaasti rakentaa – ja sanoa oikeassa kohdassa ei. Lapsena kokemani onnettomuus opetti, että milloin tahansa voi tapahtua jotakin, mihin ei itse pysty vaikuttamaan. Mitään erityistä pelkoa siihen tietoisuuteen ei enää liity. Enemmänkin kiitollisuutta, että kaikesta sattuneesta huolimatta elämä on näin hyvin kantanut.

 Kuka Miia Kivipelto?

  • Syntynyt: 1973 Alajärvellä.
  • Asuu: Tukholmassa miehensä ja kahden lapsensa kanssa.
  • Ammatti: Geriatri,
  • Alzheimer-tutkija, professori. Valmistui lääkäriksi 1999 Itä-Suomen yliopistosta. Väitteli 2002 Alzheimerin veri-suoniriskitekijöistä. työssä Itä-Suomen yliopistossa Kuopiossa, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksella Helsingissä sekä Karoliinisessa Instituutissa Tukholmassa.

Näin pärjäät omaisena

Läheisen muistisairaus koettelee keskinäisiä välejä ja aikuisen ihmisen kärsivällisyyttä.

Miten välttäisi arkipäivän karikot ilman riitaa? Saako muistisairaalle näyttää omaa pettymystä, surua tai turhautumista? Näillä ohejilla opit luovimaan vaikeissa tilanteissa.

  • Älä huuda muistisairaalle.
  • Älä tee äkkinäisiä liikkeitä, älä kiirehdi tai hätäile.
  • Hiljennä melu ja häiriöt.
  • Kehitä yhteisiä rutiineja.
  • Anna aikaa vastata.
  • Puhu lyhyin yksinkertaisin lausein.
  • Kysy yksi kysymys kerrallaan.
  • Jos omainen ei ymmärrä, toista sanomasi rauhallisesti.
  • Puhu hitaasti ja ole selkeä.
  • Älä silti puhu kuin lapselle. Muistisairas on aikuinen ihminen.
  • Vältä rinnakkaiskeskusteluja.

Sirkku Moisio suunnitteli vapaudentäyteisiä eläkepäiviä yhdessä miehensä kanssa. Puolison sairauskohtaus muutti hetkessä kaiken.

Pakkasin poikani Niklaksen kanssa astioita muuttolaatikoihin heinäkuussa 2015. Tyhjensimme kotiamme, josta oli juuri tehty kaupat. Mieheni Seppo oli Ruotsin-risteilyllä työkavereidensa kanssa.

Aavistin heti, että jotain oli vialla.

Olin unohtanut puhelimeni autoon ja huomasin vasta parin tunnin kuluttua, että minulle oli soitettu kymmenkunta kertaa tuntemattomasta numerosta. Aavistin heti, että jotain oli vialla.

Olin jäänyt puoli vuotta aikaisemmin eläkkeelle, ja olimme mieheni kanssa uuden ja kutkuttavan elämänvaiheen alussa. Poikamme Patrick, 26, ja Niklas, 28, olivat muuttaneet omilleen, ja iso talomme Puumalan Hurissalossa oli myyty.

Tulevaisuus oli ihanan avoin, voisimme tehdä mitä vain, vaikka lähteä matkalle maailman ympäri. Aluksi aioimme muuttaa lapsuudenkotiini Lappeenrantaan ja tehdä siellä remonttia.

Kesken muuttokiireiden Seppo empi, ehtisikö hän osallistua työpaikkansa palkintoristeilylle. Kannustin häntä lähtemään. Kyllä me poikien kanssa kolmestaan selviäisimme muuttokuorman pakkaamisesta.

Perheemme on aina ollut tiivis yksikkö. Siihen on ehkä vaikuttanut se, että pojat tupsahtivat meille kuin yllätyslahjoina. Asuimme Sepon kanssa vuosikausia Ruotsissa ja olimme olleet lähes kaksikymmentä vuotta ilman ehkäisyä. Kun muutimme Suomeen maaseudulle 1988, tulin vihdoin raskaaksi.

Seppo oli viety laivalta helikopterilla Norrtäljeen Ruotsiin.

Seppo hoiti alle kouluikäisiä poikia monta vuotta kotona minun käydessäni töissä. Heidän suhteensa oli aivan erityinen. Isä oli tärkeä pojille etenkin, kun minä sairastuin harvinaiseen syöpään, leiomyosarkoomaan, poikien ollessa 6- ja 8-vuotiaat. Olimme vielä silloin Sepon kanssa avoliitossa, mutta ennen leikkaustani lainasimme sormukset ja kävimme maistraatissa vihittävänä.

Nyt, vuosia myöhemmin, kun pojat olivat jo aikuisia ja omillaan, me vanhemmat haaveilimme Lapin vaelluksista ja rokkikonserteista. Halusimme nauttia kahden aikuisen elämästä. Mutta toisin kävi.

Soitin heti tuntemattomaan numeroon, josta puhelut olivat tulleet. Sepon risteilyporukan matkanjohtaja kertoi, että mieheni oli saanut sairaskohtauksen. Seppo oli viety laivalta helikopterilla Norrtäljeen Ruotsiin. Hän oli ilmeisesti saanut aivoinfarktin ja maannut avuttomana hytissä. Sepon hyttikaverit eivät olleet ymmärtäneet, että Seppo on sairas.

”Onko isä vihannes?” oli Niklaksen ensimmäinen kysymys puhelun jälkeen. En osannut vastata.

Päätin, että jatkamme pakkaamista emmekä lähde poikien kanssa Ruotsiin. Matka Puumalasta Tukholmaan olisi kestänyt kauan, eikä meistä olisi ollut siellä apua. Mutta talon tyhjentämisessä meitä tarvittiin. Tunteille ei ollut aikaa.

Kaverit tulivat auttamaan, ja siivosimme porukalla. Jotain vertauskuvallistakin siinä oli näin jälkikäteen ajateltuna – vanha elämä pantiin pakettiin.

Seppo lennätettiin Norrtäljestä Mikkelin keskussairaalaan, missä näimme hänet ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen.

Astuin poikien kanssa huoneeseen ja menin heti Sepon lähelle. Silmistä näin, että hän tunnisti meidät – ja sitten hän halasi minua kovasti vasemmalla kädellään. Oikealta puolelta hän oli ihan veltto.

Aivoinfarkti teki hänestä 80-prosenttisen invalidin.

Aivoinfarkti oli tehnyt entisestä hyväkuntoisesta fyysistä työtä tekevästä miehestä 80-prosenttisen invalidin.

Tuntui hyvältä nähdä Seppo, vaikka minun voimakasta miestäni ei enää ollut. Aivovamman takia häneltä oli mennyt myös puhekyky.

Seppo oli sairaalassa kolme kuukautta, ja jo siellä sain ensituntuman taistelusta, jota vammaisten omaisten täytyy käydä. Sepolle tarjottiin ylläpitävää fysioterapiaa kerran viikossa. Sain vaadittua hänelle kuntouttavan fysioterapian kahdesti viikossa. Se antaa toivoa Sepon tilan paranemisesta.

Vaihtoehtoina Sepolle oli ympärivuorokautinen laitosasuminen tai palveluasuminen kotona. Viisas lääkäri suositteli palveluasumista kotona, ja löysin meille Puumalasta vuokra-asunnon Saimaan rannalta.

Onneksi kodistamme on upeat näkymät Saimaalle.

Koska Seppo on vaikeavammainen, hänellä on oikeus henkilökohtaiseen avustajaan 40 tuntia viikossa. Poikamme Niklas opiskeli Jyväskylässä englantia, mutta ei ollut saanut gradua tehtyä. Mitä siellä roikkumaan, muuta tänne, kehotin. Niinpä hän ryhtyi isänsä avustajaksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Hän on avustajana niin pitkään kuin haluaa.

Niklaksen pesti suo minulle vapaata. Asuntommehan on tavallaan laitos, jossa teemme työtä Niklaksen kanssa vuorotellen. Avustaja on vammaiselle maksuton, sillä kunta maksaa sen.

Onneksi kodistamme on upeat näkymät Saimaalle. Luonto antaa paljon voimaa minulle.

Seppo saa puhe-, toiminta- ja fysioterapiaa viikoittain siihen asti, kunnes täyttää 65 maaliskuussa. Periaatteessa ajatus on työelämään kuntoutuminen. Sen jälkeen hän ei ”tarvitse” kuin vähän kuntoutusta, neurologi päättää minkä verran.

Hyvä kunto on pelastanut Sepon. Vasen puoli on erityisen vahva, vasemmalla kädellä hän soitti kitaraakin. Hän pukeutuu ja syö itse ja pystyy käymään vessassa yksin pyörätuolilla. Aluksi hahmottaminen oli hänelle vaikeaa, ja hän törmäili kotona pyörätuolilla. Katsomme yhdessä telkkarista ruotsalaisia ja englantilaisia dekkareita. Hän nauttii niistä kuuntelemalla. Lukea hän ei enää osaa, kun vasen keskiaivolohko ei enää toimi.

Ostimme Sepolle tablettitietokoneen, jolla hän on oppinut tekemään sudokuja ja etsimään Youtubesta musiikkia. Tähän kaikkeen pitää itsellä olla halu, ja onneksi Sepolta löytyi kipinä elämiseen.

Seppo kiittää ruotsiksi, tack, mutta suomeksi hän ei sano juuri mitään.

Parisuhteemme on muuttunut enemmän hoivasuhteeksi, sillä olen aina kiinni Sepon hoidossa. Mutta pussailemme ja halailemme kyllä. Jos vähän vihjaisen, että pitäisikö tehdä jotain rajumpaakin, Seppo ihan kauhistuu. Seppo on tavallaan entisensä mutta toisaalta erilainen. Aivoinfarkti muuttaa ihmistä.

Ulkoilla Seppo ei halua, sillä hän arastelee vammaisuuttaan. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa. Hän haluaisi olla normaali, eikä pyörätuolissa. Pyörätuolikyyti on epätasaista, ja Seppo on herkkä tärähdyksille.

Hän on ikänsä ollut kova rakentamaan ja tekemään töitä käsillään. Voi vain kuvitella, miten vaikeaa on hyväksyä, että se kaikki on menneisyyttä.

Seppo kiittää ruotsiksi, tack, mutta suomeksi hän ei sano juuri mitään. Seppo vastaa katsekontaktilla. Hän osaa sanoa joo ja ei, mutta ne voivat mennä väärin. Täytyy kysyä pari kertaa, jotta voi olla varma vastauksesta.

Puheterapeutin mielestä Seppo osaisi enemmän kuin mitä haluaa sanoa.

Minä en halunnut hakea viralliseksi omaishoitajaksi. Arvostan omaa aikaani enemmän kuin sitä pientä rahaa, minkä saisin. Laki muuttui toissa vuonna niin, että ilman virallisen omaishoitajan asemaakin minulla on oikeus kolmeen vapaapäivään kuukaudessa. Niklas hoitaa silloin isäänsä kolmen euron tuntipalkalla.

Elämä jatkuu, mutta erilaisena.

Toki tunnen usein raivoa ja toivottomuutta, kun pitäisi vaikka saada Seppo äkkiä lähtökuntoon, ja taksi odottaa. Yleensä tunne johtuu väsystä. Järjellä ajatellen tajuan, että ei kannata tuhlata energiaa tilanteen murehtimiselle. Joka katastrofin jälkeen olen päässyt jaloilleni ja alkanut uskoa tulevaisuuteen. Elämä jatkuu, mutta erilaisena.

Jotta oma elämäni ei pyörisi vain sairastuneen ympärillä, lähdin mukaan kymmenen hengen porukkaan, jolla perustimme luovan yrityksen Krims­Kramsin. Myymme paikallisia käsitöitä ja kiinnostavaa retrotavaraa sekä vuokraamme kirpparipöytiä.

Olen usein Krims­Kramsissa myymässä, sillä tykkään tavata ihmisiä. Asun puhumattoman miehen kanssa, joten juttelu ja ajatustenvaihto virkistää.

Saatan lähteä kotoa kahvilaan päiväkahville, vaikka saisin kahvin kotonakin. Liu’uttelen potkukelkalla mäen alas ja olen jo keskustassa kyläraitilla.

Viime keväänä pidin ensimmäisen kerran lomaa ja kävin Tukholmassa sukulaistytön ylioppilasjuhlissa. Marraskuussa kokoonnuimme vanhan työpaikkani Saltsjöbadenin porukalla Tukholmassa, ja huhtikuussa tapaamme taas.

Spontaanin lähtemisen olen menettänyt, mutta suunnitellen se sujuu. Ostin koko perheelle joululahjaksi liput Santanan konserttiin. Se on kesällä Helsingissä Kaisaniemen puistossa. Saa nähdä miten reissu onnistuu.

Laulaminen henkireikänä

Lähdin kansalaisopiston karaokekurssille, sillä vanhenevan ihmisen äänihuulet kaipaavat voimistelua. En ollut koskaan kokeillut karaokea, mutta itsensä pitää laittaa likoon ja antaa aivoille uutta tekemistä. Pojat virnuilivat uudelle harrastukselleni. Esiinnymme ehkä keväällä kansalaisopiston kevät­karkeloissa. Saatan joskus uskaltautua ravintolaan laulamaan.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 7/2018.

Lue myös:

Laulaminen henkireikänä

 

 

SIRKKU MOISIO

SYNTYNYT 1952 Lappeenrannassa. Asuu Puumalassa.

PERHE Aviomies Seppo, ja pojat Niklas ja Patrick Lindgren.

HARRASTUKSET Valo­kuvaus, sukututkimus, Puumalan omaishoitajien vertaistukiryhmän vetäminen. Mukana Puumalan Essoten vanhus- ja vammaisneuvostossa.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Satu Hassin tytär Kaisa Hernberg kertoo.

Vihreistä löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät tiedä, että äitini on Satu Hassi. En enää yritä peitellä sukulaisuuttamme, mutta olen tyytyväinen, että minut on pyydetty mukaan puolueen toimintaan omien ansioideni vuoksi.

Minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Olin 15-vuotias, kun äitini valittiin eduskuntaan. Muutos oli valtava. Maanantaina vaalien jälkeen opettajat tulivat onnittelemaan minua koulussa, ja siitä pitäen minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Äitini oli tekniikan lisensiaatti ja nainen, jolla oli radikaaleja mielipiteitä, joten monella oli hänestä sananen sanottavana. Minulta kyseltiin äitini mielipiteitä erilaisiin asioihin ja minun kauttani lähetettiin äidille terveisiä. Jouduin myös jatkuvasti tilille äitini tekemisistä ja sanomisista. Se oli hillittömän ärsyttävää. En halunnut esiintyä julkisuudessa äitini tyttärenä. Äitini kunnioitti päätöstäni ja varmisti minulta aina, saako hän mainita lehtijutuissa edes nimeä­ni tai ikääni.

Myös isäni puuttui asiaan.

Ikävin tilanne sattui abivuonna, kun olimme koulun juhlasalissa kuuntelemassa Kimmo Sasin puhetta kansanedustajan työstä. Yllättäen yksi opettajista huikkasi kaikkien kuullen:’Toivottavasti Kaisalla ei ole nyt ollut kovin epämukava olo, kun esiintymässä on kilpailevan puolueen edustaja!’ Kävin myöhemmin sanomassa opettajalle, etten halua tällaista huomiota. Myös isäni puuttui asiaan. Hän soitti opettajalle ja ilmoitti, ettei minua saa kohdella äitini edustajana.

Lakkasin aika pian kertomasta uusille tuttavuuksille perheestäni. Lukion jälkeen muutin ulkomaille ja sieltä palattuani Helsinkiin. Halusin jättää Tampereen kauas taakseni.

Tunnistin jo nelivuotiaana lehdestä Margaret Thatcherin ja Augusto Pinochetin. Olen kasvanut politiikan keskellä ja se on aina kiinnostanut minua.

Äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä.

Äitini ura ei kuitenkaan saanut poliitikon työtä näyttämään erityisen hauskalta. Tuntui siltä, että äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä ja haukkuja. Siksi päätin itse lähteä liike-elämään ja vaikuttaa yhteiskuntaan sitä kautta. Toimin markkinointiviestintäalalla.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli.

Kaksi vuotta sitten Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kysyi minulta, lähtisinkö ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Olin tutustunut Villeen työni kautta. Totesin aviomiehelleni, että nyt on varmaan paras soittaa äidille. Äiti kannusti minua heti.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli. Ihmiset toreilla olivat ystävällisiä ja kiinnostavia juttukumppaneita.

Taisin tehdä oikean valinnan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Lue myös:

Kaisa Hernberg, 41

TYÖ Yrittäjä ja poliitikko

ASUU Helsingissä

PERHE Naimisissa, kolme lasta