Kuopiolainen Pauli Voutilainen, 77, selvisi konkurssista eikä katkeroitunut. 

Minut on pienestä saakka opetettu siihen, että sitä autetaan, joka on puutteessa.

Olen ollut vaimoni Tuulan kanssa kymmenkunta vuotta talkoolaisena Virvatuli-yhdistyksessä. Se jakaa kahdesti viikossa ruokaa sitä tarvitseville.

Yhtä lailla me olemme saaneet apua silloin, kun sitä eniten tarvitsimme.

Sillä reissulla löysin tansseista Tuulan.

Lähdin kotoa maailmalle ihan poikasena. Kouluja en päässyt käymään, eikä minulla ollut isän perintöä taskuissa.

Ensin menin hätäaputöihin ja sitten Helsinkiin armeijaan. Sillä reissulla löysin tansseista Tuulan. Tuossa se on rinnalla kulkenut siitä asti.

Armeijan jälkeen sain tädiltäni tuhat markkaa lainaan. 650 markalla ostin pakettiauton, ja lähdin Tuulan kanssa torille myymään emalikuppeja, muoviastioita ja metallitavaraa. Muistan vieläkin ensimmäisen päivän. Toripaikka maksoi 25 markkaa, ja päivän tulo oli vain 45 markkaa, vaikka jokaisen ohikulkijan pysäytin.

Hiljalleen torimyynti tuli kuitenkin harjoiteltua. Se on vähän sellaista hommaa, että oli pakko oppia olemaan ihmisten kanssa, jos halusi myyntiä tehdä. Sellainen kauppakoulu se on.

Ei tullut markka maaten.

Kesät asuimme pakettiautossa. Tuulan maha ei kestänyt baariruokaa, ja ruokana oli yleensä piimä, ranskanleipä ja lenkkimakkara. Kiersimme neljä vuotta ympäri Suomea markkinoilla ja toripäivillä. Vakioreitti kulki Kankaanpäästä Parkanoon ja sieltä Ikaalisiin, josta joskus ajettiin yötä myöten Porvooseen. Ei tullut markka maaten.

Yhtenä aamuna viiden aikaan ajoin öljysoratiellä mutkasta ulos ja suoraan kiveä päin. Minulle ei käynyt mitään ja pääsin vetämään Tuulan tuulilasin läpi pihalle. Häneltä murtui lonkka ja oikea käsi ruhjoutui luuta myöten.

Se oli ensimmäinen rysäys, joka meille osui.

Perustin lelukaupan Kuopioon 60-luvun lopussa. Se oli vikatikki.

Perustin lelukaupan Kuopioon 60-luvun lopussa. Se oli vikatikki, ja vajaan vuoden päästä oli pakko pistää lappu luukulle. Sitten yksi kaveri ehdotti, että aletaan myydä huonekaluja: minulla oli rahaa ja myymälä, hän taas tiesi Pohjanmaalta hyvän tehtaan. Siitä lähti Satakaluste liikkeelle.

Pauli Voutilainen paiski töitä 68-vuotiaaksi.
Pauli Voutilainen paiski töitä 68-vuotiaaksi.

Aluksi toimimme vanhassa parturinliikkeessä. Meillä oli 30 neliön myymälätilat, eikä varastoa ollenkaan. Sängyistäkin oli esillä vain päädyt seinällä. Tammipakkasilla auto toi keinonahkasohvakalustoja, jotka myin suoraan pihasta. Kaikki meni, mitä myyntiin saantiin. Vuonna 1968 oli vielä tavarasta puute.

Kaveri olisi halunnut laajentaa heti Varkauteen, mutta minä toppuuttelin. Se ei hänelle sopinut, joten neljän kuukauden kuluttua hän pyysi minua ostamaan itsensä ulos yrityksestä. Sen jälkeen pyöritin kauppaa Tuulan kanssa.

80-luvun lopussa kalliita vesisänkyjä saattoi mennä viisi päivässä.

Vakuutusyhtiö osti tontin ja rakensi tilalle uuden toimitalon. Minä ilmoitin, että vuokraan kaikki maanpäälliset liiketilat, 617 neliötä. Sellaisen tempun uskalsin silloin tehdä. Vuokra oli 20 000 markkaa kuukaudessa, kun talo vuonna 1981 valmistui.

Näimme siinä Suomen vaurastumisen. 80-luvun lopussa kalliita vesisänkyjä saattoi mennä viisi päivässä. Parhaimmillaan meillä oli kymmenen ihmistä töissä.

Jäihän siitä osa meillekin. Ostimme tontin ja rakensimme sille oikein hulppean omakotitalon. Työnteon ohella ehdimme reissata maailmalla.

Ajattelimme, ettei se lama tänne asti tule.

90-luvun alussa tutut yrittäjät Helsingistä kertoivat, että siellä on lama. Me myimme Kuopiossa vielä täyttä häkää 15 000 markan sohvakalustoja. Ajattelimme, ettei se lama tänne asti tule. Kun se vuoden viipeellä sitten tuli, se iskikin rajuna.

Kuopiossa kilpailijoistamme kaatui ensin yksi, sitten toinen. Ne olivat yrityksiä, joista ajattelin, etteivät ne ikinä menisi nurin. Meidän tilannettamme niiden kohtalo ei kuitenkaan parantanut.

Pitkään uskoin meidän selviävän. Yrittäjäksi ei voi alkaa kuin optimisti: jos ei kauppa tänään käy, niin huomenna kyllä. Moneen kertaan vakuutettiin, että nyt se lama on loppumassa – ihan samaan tapaan kuin nykyäänkin.

Meille sätkähti yhdessä yössä puoli miljoonaa lisää velkaa.

Tilanne meni sellaiseksi, ettei kauppaan tullut enää kuin luottotietonsa menettäneitä huijareita, jotka yrittivät ostaa velaksi. En minä sellaista kaupankäyntiä jaksanut.

Valuuttalainaa oli ennen lamaa kaupattu niin meille kuin monelle muullekin. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen vakuutti, että Suomi ei devalvoi. Kun lupaus ei pitänyt, meille sätkähti yhdessä yössä puoli miljoonaa lisää velkaa. Eihän sellaista kukaan pysty maksamaan.

Syksyllä 1993 oli lopulta pakko tehdä konkurssi, kolmantena huonekaluliikkeenä Kuopiossa. Myöhemmin kaatui muitakin.

Tuula kärsi siitä ajasta eniten. Kamalaahan se on, kun tekisi mieli hoitaa asiat sovitusti, mutta rahaa ei vain enää ollut. Minulla on sellainen mieli, että jos joku kauniisti karhusi, niin yritin aina jotain pulittaa. Tärkeintä on olla rehellinen. Kerroin suoraan, että enempää en pysty nyt maksamaan.

Olimme henkilökohtaisesti vastuussa yrityksen veloista.

Meillä oli kommandiittiyhtiö, joten olimme henkilökohtaisesti vastuussa yrityksen veloista. Jokainen huonekalukin piti luetteloida velkojille. Perintökaappikello oli pojan nimissä, harmonikka tyttären. Ne olivat ainoat tavarat, mitä meille jäi. Velkomisoikeudenkäynnissä vietiin henkivakuutusrahammekin. Se vähän kirpaisi, mutta mitä sitä enää murehtimaan.

Lue myös:

Kauppiaan luonto on sellainen, että tavaraan ei rakastuta. Sen takia kaiken menettäminen ei ehkä tuntunut niin pahalta. Tässä iässä taas on jo ihan helpotus, kun ei ole omaisuutta, josta pitäisi huolehtia. Meidän elämämme ei riipu tavarasta.

Kun koko omaisuus oli myyty, meille jäi yli kaksi miljoonaa markkaa velkaa. Pyrimme maksamaan niille, joilla oli rahoille isoin tarve. Pankille meillä jäi eniten saatavia.

Kun olin lapsi, vain nuorin veljeni sai opiskella. Olen monesti miettinyt, että jos tällainen kouluja käymätön mies pyörittää 25 vuotta liikettä noin keskeisellä paikalla, niin johan se on ennätystenkirjan arvoinen suoritus.

Marjarahoilla maksoimme pois vuoden mittaan kertyneet velat.

Muutimme vuokralle rivitaloon. Työttömyyspäivärahaa tuli molemmille 1800 markkaa. Tuula sanoi, että soita sosiaalitoimistoon, mutta en halunnut lähteä kerjuulle. Vasta kun Tuula muistutti, miten paljon veroja olemme vuosikymmenet maksaneet, minä lopulta soitin. Saimme sieltä sitten pikkuisen asuntotukea ja rahaa lääkkeisiin. Se tuntui hyvältä.

Kaupungintalon ovessa näin kerran kyltin, jossa luki velkajärjestely. Marssin toimistoon ja kerroin tilanteemme. Koska meillä ei ollut tuloja, saimme velkajärjestelyn ilmaiseksi ja maksoimme velkoja pois kykymme mukaan.

Heti konkurssia seuranneena kesänä aloitimme marjojen poiminnan. Ostin matkapuhelimen, joka toimi Kainuun metsissäkin, ja pistin lehteen ilmoituksen itse poimituista marjoista. Kaikki marjat menivät, mitä metsästä saimme. Se pelasti taloutemme.

Minulla oli hyvä ystävä, joka lupasi lainata rahaa aina, kun tarve on. Marjarahoilla maksoimme pois vuoden mittaan kertyneet velat.

Velkasaneeraus päättyi vuonna 2000.

Parhaimmillaan keräsimme kahteen pekkaan parituhatta litraa puolukoita ja 1300 litraa mustikoita. Vielä viime kesänä kävin yksin hakemassa metsästä yli tuhat litraa marjoja. Tuulan mukaan parasta maailmassa on, kun huudan häntä marjametsässä kahville ja makkaralle.

Velkasaneeraus päättyi vuonna 2000. Hiukan sitä ennen kävin ATK-kurssin, ehkä sen ansiosta pääsin töihin. Aloin myydä uusia ovia keittiöihin. Tykkäsin siitä hommasta. Pian jo piirtelin ihmisille täydet keittiökalusteet.

Olin töissä melkein 68-vuotiaaksi. Sain sillä tavalla nostettua eläkettäni niin, että se on nyt nettona vähän yli tonnin. On sitä ihminen hullu, ettei se pidä itsestään tai vaimostaan taloudellisesti huolta ja maksa eläkemaksuja kunnolla silloin, kun menee hyvin. Tuulakin voisi nyt saada eläkettä enemmän kuin satasia. Vaan ei meillä ole mistään ollut puutetta. Yllin kyllin on ollut kaikkea.

 

Laman vangit

  • 1990-luvun alun lama on Suomen historian pahimpia talouskriisejä. Sen aikana työttömyys nousi liki 19 prosenttiin ja lähes puoli miljoonaa suomalaista oli ulosottovelallisena.
  • Konkurssit, pankkitakausten laukeaminen, työttömyyden kasvu ja asuntojen hintojen romahtaminen syöksivät tuhannet ihmiset taloudelliseen ahdinkoon. Moni kärvisteli perinnässä tai velkasaneerauksessa koko 1990-luvun ja 2000-luvun alun, ja osalla perintä jatkuu yhä.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 19/2018

 

Pauli Voutilainen

  • Syntynyt Heinävedellä 1941. Asuu Kuopiossa.
  • Työ Kauppias, soitonopettaja, eläkkeellä.
  • Perhe Vaimo ja kaksi lasta, kolme lastenlasta.
  • Harrastukset Harmonikan soitto, vapaaehtoistyö, sauvakävely ja marjastus.