Konkurssi heitti Lea Ukkolan perheen tyhjän päälle. Onneksi oli vanha mersu, johon vetäytyä itkemään ja huutamaan. Nyt Lea auttaa kohtalotovereita velkaneuvojana.

"Mieheni haki yrityksensä konkurssiin 11.10.1991. Edellisenä päivänä vanhin lapsemme oli täyttänyt 18 vuotta.

Tuon päivän jälkeen elämämme muuttui täysin. Mieheni oli omistanut ohjelmatoimiston, jossa minä tein töitä osa-aikaisena. Laman tullen orkestereita ei enää tilattu ja liiketoiminta väheni. Tuli pankkilakko, joka hidastutti maksuliikennettä. Sitten asiakkaat menivät konkurssiin ja jättivät maksamatta mieheni yrityksen saatavia noin 700 000 markan edestä.

Yritys oli ollut puolisoni silmäterä. Ruuhkavuosina hän työskenteli toimistolla päivät ja soitti keikoilla illat, jotta yritys menestyisi. Hän nukkui vain muutaman tunnin yössä. Teimme kovasti töitä ja saimme elämämme taloudelliseen tasapainoon. Meillä oli kesämökki, omakotitalo ja rivitaloasunto. Lokakuussa 1991 oli kuitenkin selvää, ettei ollut muita vaihtoehtoja kuin hakeutua konkurssiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nykyään konkurssista puhutaan oppimisena, kasvun mahdollisuutena. Vielä 90-luvun alussa taloudelliset ongelmat nähtiin epäonnistumisen merkkinä. Myös meistä tuntui siltä, että olimme epäonnistuneet elämässä, ja häviäjinä meitä kohdeltiin pankeissa ja virastoissakin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Mieheni sulkeutui viikoiksi kotiimme, hän ei halunnut lähteä ihmisten ilmoille."

Minä yritin pysyä tarmokkaana. Kävin pystypäin selvittelemässä tilannettamme, en suostunut häpeämään.

Kolmen viikon jälkeen pakotin mieheni lähtemään kanssani kaupungille hoitamaan asioita. Tapanamme on yhä edelleen kävellä joka paikkaan käsi kädessä. Noihin aikoihin se herätti erityistä ihmetystä, sillä ihmiset olivat olettaneet meidän eronneen konkurssin takia, se oli tuolloin tavallista. Me olemme aina riidelleet raskaasti suhteessamme, mutta ulospäin tulevan uhan edessä tuemme toisiamme. Kun minä romahdin, mieheni oli toipunut. Hän pysyi rinnallani ja ajoi minut tuskaisimmalla hetkellä lääkäriin.

Olemme mieheni kanssa tottuneet siihen, että kaikesta selviää puhumalla. Konkurssia seuranneen vuoden aikana puhuimme loputtomasti konkurssista ja velasta, menetyksistä, syistä ja seurauksista.

Puhuimme ja puhuimme, kunnes lapset pyysivät että lopettaisimme. Heitä suojellaksemme menimme autoon puhumaan. Perheen autosta, vanhasta rouvasta, tulikin meidän pakopaikkamme. Lähdimme iltaisin kaksin ajelulle. Itkimme, huusimme ja purimme tuskaamme. Se auto näki monia epätoivon ja muutamia toivonkin hetkiä. Yritimme pitää voimakkaimmat tunteet autossamme, poissa kodistamme.

Säästäisin lapsiani tältä asialta enemmän

Tänä päivänä muuttaisin ainoastaan yhden asian menneisyydestäni: säästäisin lapsiani vielä enemmän.

He surivat tilannettamme paljon syvemmin kuin me osasimme tuolloin arvatakaan.

Vanha mersu olikin ainoa asia, joka meille lopulta jäi. Saimme pitää sen maksamalla sitä vähitellen takaisin uudelle ostajalle. Konkurssin jälkeen kesämökki ja rivitalo myytiin pankin määrittelemään polkuhintaan. Omakotitalomme myytiin vasta kahden vuoden kuluttua konkurssista, alle puoleen hintaan sen arvioidusta arvosta, samoin mieheni yrityksen kiinteistö.

Talon myynnin aikoihin postilaatikkoomme ilmestyi lehdistä leikattuja ilmoituksia talomme konkurssimyynnistä. Talon edessä seisoi iltaisin autoja, jotka suuntasivat ajovalonsa kohti olohuoneen ikkunaa. Asuntonäytössä sain muutaman naisen kiinni alusvaatelaatikoltani. Totesin heille, että taloa tässä myydään, ei minun vaatteitani.

Ihmisten pahuus tuli iholle. Onneksi oli hyvyyttäkin. Saimme asunnon Oulun keskustasta yksityiseltä vuokranantajalta, joka vähät välitti siitä, että luottotietomme eivät olleet kunnossa eikä meillä ollut varaa takuuvuokraan.

Syksyllä 1992 liityimme ylivelkaantuneiden vertaisryhmään. Ryhmämme kävi jopa eduskunnassa kuultavana, kun vuonna 1993 hyväksyttyä velkalakia luotiin. Minä ja mieheni otimme vertaisryhmässä vahvasti tukijoiden roolit, olimmehan itse jo selvinneet pahimmasta ja luopuneet omaisuudestamme.

Pidimme tukipuhelimia mukanamme ympäri vuorokauden ja vuorottelimme vastaamisessa.

"Useimmat soitoista tulivat keskellä yötä. Lähes aina soittaja oli joku, joka aikoi päättää päivänsä."

Velkaantuminen tuo elämän ja kuoleman kysymykset lähemmäs kuin moni uskookaan. Siksi velkaneuvoja tarvitsee mielestäni sekä mielenterveysammattilaisen koulutusta että numerotietoutta. Meillä oli tätä kaikkea. Minä kouluttauduin 1990-luvun lopussa lähihoitajaksi ja erikoistuin mielenterveys- ja kriisityöhön. Mieheni oli hoitanut yrityksemme talouden. Yhdessä olimme käyneet kalliin käytännön koulutuksen ylivelkaantumisesta ja oppineet siitä paljon.

Haluan auttaa muita samassa tilanteessa

Olen aina ollut tällainen itsepäinen suomussalmelaislikka. Menen vaikka järveen, jos niikseen on. Halusin auttaa samassa tilanteessa kamppailevia ihmisiä ja perustin oman oman velkaneuvontayrityksen vuoden 2000 lopussa.

Tulevaisuudessa haluaisin ehkä tehdä vapaaehtoistyötä saattohoitajana. Nyt työ vie kuitenkin vielä kaiken aikani. Sairastamaan ehdin aina vasta joulunpyhinä. Jäseniäni vaivaa nivelrikko ja kilpirauhasestani on löydetty kasvaimia, joten eläkkeelle jääminen häämöttää sitten joskus tulevaisuudessa.

Arki on kuitenkin vielä hyvää. Kuuntelen radiota, kun teen paperitöitä. Todella hyviä kappaleita soi ainakin kerran päivässä. Silloin käännän nupin kaakkoon ja pyydän mieheni naapurihuoneesta tanssimaan kanssani. Puolisoni rakkaus kantaa minua aina.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla