Ulkonäköpaineiden kanssa paininut Una Nuotio, 93: "Toivon, että jokainen nainen voisi katsoa peiliin ja sanoa: olen kaunis!"

Yksi haave ei ole muuttunut miksikään: kunpa kukaan ei kärsisi ­ulkonäöstään. Niin Una Nuotio, 93, on ajatellut niin kauan kuin muistaa.

Kun Una oli kymmenvuotias, hän oli mielestään paitsi ruma myös liian laiha ja huonoihoinen. Asialle oli tehtävä jotakin, ja siksi hän käveli syksyllä 1939 kotikaupungissaan Porissa kirjakauppaan.

Kunpa kukaan ei kärsisi ulkonäöstään.

Una halusi ostaa kirjoja ulkonäön hoidosta. Kirjakaupasta löytyi vain ohuita, ruotsinkielisiä vihkosia. Kiehtovin niistä oli Hur man blir charmig eli Kuinka tulla charmikkaaksi.

– Oli mullistava ajatus, että ei tarvitse olla kauneusihanteiden mukainen ollakseen ihastuttava. Sen sijaan voi opetella charmikkaaksi ja tulla sillä tavalla upeaksi.

Vihkosesta tuli Unan kauneusajattelun perusta. Siitä lähtien hän on ajatellut samoin.

– Charmi on sisäistä voimaa. Charmikas ihminen on kiinnostunut toisista ihmisistä, elämästä ja menneisyydestä. Hän osaa luoda siltoja ja antaa aikaa muille, Una sanoo.

Charmikas ei myöskään voivottele turhaan, ei esimerkiksi haikaile tai ihannoi nuoruutta.

– Jos olet 70- tai 80-vuotias, sielusi ei ole 30 vuotta vanha. On parempi, että ulkonäkösi kulkee yhdessä sielusi kanssa. On paljon vanhoja rouvia, joiden silmät yhä tuikkivat. Me ihan vanhat tiedämme, että emme voi olla rypyttömiä. Eikä tarvitsekaan.

Oikean näköisenä väärään aikaan

Kymmenen kertaa polvet koukkuun vatsan päälle. Kädet kymmenen kertaa ylös kohti makuuhuoneen kattoa ja taas alas niin, että nivelet saavat liikettä.

Aamuyhdeksältä Una Nuotio tekee voimisteluliikkeitä vuoteessaan Helsingin Ullanlinnassa.

Vanhana ei voi olla rypytön – eikä tarvitsekaan olla.

Sen jälkeen hän laittaa aamutakin ylleen ja asettelee lautaselleen kotimaisia omenia, mustikoita ja punaherukoita. Una lukee rauhassa päivän Helsingin Sanomat ja pukeutuu vasta sitten.

– Aamujen täytyy ikäihmisellä olla rauhoitettuja. Vasta 85-vuotiaana tajusin, että nyt voin ottaa takaisin työelämän kiireiset aamut. Aamulaiskottelu on suuri nautinto.

Viimeiset kolmekymmentä työvuottaan Una työskenteli Suomen kosmetologien yhdistyksen opiston opettajana ja rehtorina. Rehtorina paperitöitä oli turhan paljon, mutta vastapainoksi sai opettaa tulevia kosmetologeja hoitamaan asiakkaita.

Kauneudesta tuli Unan intohimo jo lapsena. Oli ihanaa istua äidin vieressä ja katsella, kuinka äiti tupsautti keltaisesta, kukkakoristeisesta rasiasta tuoksuvaa puuteria.

Kauneudesta tuli intohimo jo lapsena.

Peilipöydän laatikoissa äidillä oli lisää ihmeellisiä tavaroita: Manteliöljyä pienessä lasipullossa. Hopeanvärinen piippausrauta, jolla äiti taiteili hiuksensa laineille. Musta tussi silmien rajaukseen. Ja Rouge Baiser, suudelmankestävä huulipuna!

– Olisin mielelläni kokeillut äidin kauneustavaroita, mutta en uskaltanut. LUX-saippualla minäkin sain pestä kasvoni ja kyllä nautin.

Una haaveili ryhtyvänsä kosmetologiksi tai lääkäriksi. Kummassakin ammatissa saisi auttaa ihmisiä. Se tuntui tärkeältä.

Una ja Heikki hääpäivänä 1953.

Isä toivoi ainoalle lapselleen kunnon ammattia. Semmoisen opiskeltuaan Una saisi isän puolesta tehdä mitä huvittaa, vaikka sitten ryhtyä kosmetologiksi.

19-vuotiaana Una aloitti opinnot Kauppakorkeakoulussa Helsingissä. Opiskelutovereina oli paljon sodasta palanneita nuoria miehiä ja vain parikymmentä naista. Poikien seura hieman jännitti, sillä Una oli tyttökoulujen kasvatti.

Tuntui, että olin aina jotenkin väärän näköinen.

Sitten oli se vanha murhe. Unasta tuntui yhä, että hän oli aina jotenkin väärän näköinen. Ei niin viehättävä kuin muut tytöt.

– Näytin oikealta väärään aikaan. Olin laiha kuin Twiggy silloin, kun runsaat muodot olivat muodissa. Sitten kun pyllyä ei olisi saanut olla, niin totta kai takamukseni oli pyöreä, Una nauraa.

Una, kolmas vasemmalta, mannekiinina.

Unan olemus kuitenkin kiinnitti erään nuoren miehen huomion. Mies oli muuan Heikki.

Nyt Heikki Nuotio, 93, selaa olohuoneen ruokapöydän ääressä Ilta-Sanomia eikä malta olla kertomatta, kuinka huomasi Unan ensimmäisen kerran.

– Kauppakorkeakoulun aulassa kahden tutun tytön seurassa oli tyttö, jolla oli hemmetin nätti musta tukka. Kun Una nousi, näin, että oli sillä nätti peppukin. Ja minusta se peppu oli aivan passeli, Heikki nauraa.

Minun kohtaloni

Unan ja Heikin valokuva-albumissa on mustavalkoinen hääkuva 68 vuoden takaa. Morsiamella kulmat ovat ajan muodin mukaiset kapeat kaaret ja huulilla on sitä suudelmankestävää punaa. Sulhanen on kammannut hiuksensa jakaukselle ja kiinnittänyt napinläpeen valkoisen neilikan.

Hääjuhlassa Unan äiti oli kovin hauras ja hento laventelinsinisessä mekossaan. Äiti oli sairastanut vakavasti jo pitkään. Una oli vähentänyt ekonomin töitään ja hoitanut äitiä kotona.

Vanhempani olivat porin rakastunein pariskunta.

Kolme päivää häiden jälkeen äiti kuoli, 49-vuotiaana. Tyttärensä vihkiäiset hän oli halunnut vielä nähdä.

– Vanhempani todella rakastivat toisiaan, heidän sanottiin olevan Porin rakastunein pariskunta. Siksi minulla oli hyvin onnellinen lapsuus. Luulen, että sen tähden minulla on vielä näin vanhanakin hurja elämänhalu, Una sanoo.

Unan ja Heikin perheeseen syntyi tytär Jutta, mustatukkainen ja vahvatahtoinen lapsi. Pari vuotta myöhemmin Una odotti toista lasta viimeisillään raskaana, kun Unan isä sai aivoverenvuodon ja kuoli. Unasta tuntui, että maailma suistui raiteiltaan.

– Isä oli minulle tavattoman rakas, hän oli aina ollut tukeni ja turvani. Minä olin isän tyttö.

Una oli niin murtunut isän kuolemasta, että lääkäri määräsi ottamaan rauhoittavaksi lääkkeeksi oopiumia. Siinä lääkäri teki vakavan virheen.

Vauva syntyi elävänä, mutta ei pystynyt hengittämään elimistöönsä joutuneen oopiumin vuoksi.

Poikavauvan menettämisen jälkeen Unasta tuntui, että hän eli sumussa. Johonkin oli tartuttava, jotta selviäisi edes jollakin tavalla. Una päätti tarrata lapsuudenunelmaansa.

Una päätti tarrata lapsuudenunelmaansa.

Una nosti puhelimen luurin ja väänsi numeron. Kosmetologikoulun perustaja ja johtajatar Margit Grönroos vastasi.

Kouluun päästäkseen olisi pitänyt ensin olla vuosi harjoittelussa sairaalassa tai kauneushoito­lassa. Unalla ei vaadittua kokemusta ollut, mutta hän kertoi tilanteensa: oli päästävä opiskelemaan ja elämässä eteenpäin, muuten hän romahtaisi.

Te olette äiti, olette hoitanut tarpeeksi, pääsette kouluun, kosmetologikoulun johtajatar päätti.

Te olette äiti, olette hoitanut tarpeeksi.

Una jätti ekonomin työt ja alkoi opiskella kosmetologiksi. Tämä on minun alani, Una huomasi heti. Tai enemmänkin, tämä on elämänkohtaloni.

– Halusin auttaa, ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä ulkonäkönsä vuoksi. Toivoin silloin ja toivon yhä, että jokainen nainen voisi katsoa peiliin ja sanoa: olen aivan sopiva, minä olen kaunis!

Työ antoi iloa ja voimaa. Vähitellen Una nousi takaisin jaloilleen.

Muutaman vuoden päästä Unalle ja Heikille syntyi Juuso, terve ja pulska poika.

Olet kaunis, uskoisitpa vain

Suomalaiset naiset liioittelevat kauneusongel­miaan suuresti. Sen Una huomasi kolmenkymmenen vuoden aikana työssään kosmetologikoululla.

Jatkuvasti muuttuvat kauneusihanteet ovat hänen mielestään suurin syy siihen, että monet naiset eivät pidä ulkonäöstään.

– Ei luontoakaan arvostella sen mukaan, mikä luonto mahtaa olla tänä vuonna muodikasta. Jokainen nainen on kaunis!

Jokainen nainen on kaunis!

Kun Unan äiti istui peilipöytänsä ääressä 1930-luvulla, kauneudenhoito tarkoitti eritoten hyvää ihonhoitoa, vaikka purnukat ja huulipuikot ihania olivatkin. Säntillinen ihonhoito on Unan mielestä edelleen kauneudenhoidon perusta.

– Meikillä voi sitten korostaa tai olla korostamatta, oman persoonansa mukaan. Ilahdun, kun näen lähikaupassani nuoria äitejä, joilla on hyvä iho ja vain vähän meikkiä. He ovat äärettömän kauniita.

Surujakin suuremmat ilot

Toisinaan iltaisin, kun iltapuuhat on tehty ja on aikaa istua rauhassa sohvalla, Una muistelee.

Varoittamatta iltaisin tulee mieleen se pieni ihminen, joka syntyi, mutta eli vain hetken. Una on ristinyt lapsensa mielessään Lars Henrikiksi.

– Minua yhä itkettää, että menetin lapseni. Se on elämäni vaikein asia, Una sanoo.

Neuvoni naisille on: Mene peilin eteen ja sano itsellesi, että minähän olen kivan näköinen.

Edelleen Una itkee myös isää, viimeksi isänpäivänä. Isää on ikävä vielä yli 90-vuotiaanakin.

– Äitini oli puoliksi venäläinen. Äidin puolen slaavilaisuus näkyy minussa siinä, että suruni ovat suuria. Mutta ilot ne vasta suuria ovatkin.

Suurinta on ilo elämästä. Se on kuin liekki, tai pikemminkin kirkas roihu.

– Minussa on valtava elämänhalu, ja olen hirveän utelias. Oikein harmittaa, jos en tiedä jotakin. En ole yhtään kyllästynyt vanhuuteen.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 24/2021.