Vanhuksia ei hoideta niin inhimillisesti kuin he haluaisivat, käy ilmi tutkimuksesta. Arjen ja tavoitteiden ristiriita on suuri.

"Toivon, että minua hoidettaisiin vanhana niin kuin omaa mummia: inhimillisesti, rauhallisesti, asiallisesti ja yksityisyys huomioiden."

Muun muassa näin vastasivat hoitajat heille suunnattuun kyselyyn hoitotyön laadusta: Miten sinä toivoisit itseäsi hoidettavan, kun olet vanha?

Hoitotyön tutkimussäätiö Hotus selvitti hoitohenkilöstön käsityksiä ikääntyneiden hoidosta. Ammattilaisia pyydettiin arvioimaan ikääntyneiden hoitoa siitä näkökulmasta, miten he toivoisivat itseään hoidettavan. Mitä he asioita he säilyttäisivät ja mitä muuttaisivat hoitotyössä?

Vastauksissa huomio kiinnittyy ristiriitaan todellisuuden ja ajatukseen ”kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan” välillä.  Hoitotyön ammattilaiset tunnistavat hyvän hoidon keskeiset elementit, mutta tietävät, että ne eivät aina toteudu. Ikääntyneiden hoidossa on suuria vaihteluita.

– Toiveena on yksilöllinen ja ikääntynyttä kunnioittava hoito, oikeus osallistua omaa hoitoaan koskevaan päätöksentekoon, turvallisuuden tunne sekä hyvä kohtelu, Hotuksen tutkija Anne Korhonen kertoo.

THL:n tutkimusprofessori: Sairaala ei tee hyvää vanhukselle

"Monet ovat heitteillä omassa kodissaan"

Hoitajat nostivat vastauksissaan esiin muutoksen tarpeen sekä yhteiskunnallisella tasolla että arjen hoitotyössä. Ikääntyneiden huono asema näkyy siinä, että vanhustyötä ei arvosteta eikä siihen panosteta riittävästi. Vastauksista käy ilmi karu realismi:

"Mielestäni monet vanhukset ovat suorastaan heitteillä omassa kodissaan.”

Kyselyyn vastanneet hoitajat toivovat muutosta myös henkilöstön määrään ja asenteisiin. Asenteet nähtiin jopa henkilöstömäärää tärkeämpänä tekijänä ikääntyneiden hoitotyössä.

Yhteistyö omaisten kanssa tärkeää

Nykyisessä ikääntyneiden hoitotyössä hoitajat näkivät myös monia hyviä asioita. Vastaajat arvostavat hoitotyön ammattilaisten korkeaa ammattitaitoa, työmotivaatiota ja koulutusta. Hyvin toimivana osa-alueena pidettiin myös yhteistyötä eri hoitoon osallistuvien tahojen, kuten omaisten ja muiden palveluorganisaatioiden kanssa.

”Hoitajia koulutetaan jatkuvasti, mikä auttaa kohtaamaan muun muassa muistisairaan vanhuksen ja ymmärtämään sairauden erityispiirteitä.”

Tutkija Anne Korhosen mukaan ikääntymisen kunnioitus näkyy hoitajien asenteissa ihmisarvon huomioimsena: hoitajat pyrkivät kiireettömään hoitotilanteeseen ja arvokkaaseen kohteluun.

– Hoitajan ja iäkkään välisessä hyvässä kommunikaatiossa kuunnellaan, arvostetaan, ei puhuta päälle eikä pilkata, Korhonen havainnollistaa.

Kyselyyn vastasi 290 sairaanhoitajaa, lähi- ja perushoitajaa. Vastaajat olivat hoitotyöntekijöitä eri puolelta Suomea. Lähes kolmasosa (31 %) vastaajista kuului ikäryhmään 50-59 -vuotiaat. Vastaajista 27 prosentilla oli opistoasteen tutkinto ja 38 prosentilla ammattikorkeakoulututkinto. Suurin osa (67 %) vastaajista työskenteli erikoissairaanhoidossa ja seuraavaksi suurin ryhmä perusterveydenhuollossa (18 %).  Kysely toteutettiin vuonna 2014.

Vierailulla Intiassa ET:n kolumnisti Minna Lindgren törmäsi kysymyksen: ”Miten täydellistä yhteiskuntaa voi vielä kehittää?”

Vietin viisi päivää Intian Jaipurissa kirjafestivaalilla, joka kerää vuosittain yli 80 000 hengen yleisön. Kuudessa suuressa teltassa käytiin etupäässä englanniksi keskusteluja kirjojen nostamista aiheista, eikä Euroopasta tuttua markkinahumua näkynyt. Eniten puhutti identiteetti. Mille se rakentuu, kun kotimaa ja kieli eivät enää ole pysyviä seikkoja? Olin kaukana Suomesta, henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Meillä ministerit uskovat, että kansalaisuuden voi päätellä ulkonäöstä.

Kirjailijat kuljetettiin autolla hotellilta festivaalille varhain joka aamu. Liikennettä hidastivat ruuhka, ajotyyli ja eläimet, kuten kameli, villisika ja lehmä. Koska reitti kulki läpi kaupungin, saimme päivittäin vilauksen suurkaupungin väestöstä.

Huonoimmassa asemassa olevat heräilivät kadulla. Lapset ja aikuiset keräsivät roskia sytyttääkseen nuotion. Hieman paremmin meni niillä, jotka kömpivät ulos pahvimajoista. Vielä onnekkaampia olivat jätepellistä hökkelinsä kyhänneet. Vasta näiden jälkeen päästiin länsimaisittain ajatellen kurjaan kaupunginosaan, keskelle rähjäisiä betonitorneja. Lopulta tulimme festivaalialueelle palatsiin, jonka omistaja, herra Diggi, antoi kotinsa tapahtuman käyttöön.

Eräällä ajomatkalla tutustuin intialaiseen feminististä kirjallisuutta kustantavaan naiseen, joka esitteli maanviljelijöiden leskien elämästä kertovaa kirjaa. Intiassa ei ole maataloustukia, ja vuosittain yli 10 000 viljelijää tekee itsemurhan menettäessään sateen tai tulvan takia satonsa. Jäljelle jäävät lesket, jotka jatkavat työtä ja perhe-elämää. Ystäväni sanoi, ettei voi tulla Suomeen. ”Masentuisin”, hän hymähti väsyneesti. Intiassa feminismin tavoitteet ovat totisesti toiset kuin Suomessa.

Meille yhteiskunta ei ole koskaan valmis.

Me viisi pohjoismaista kirjailijaa herätimme uteliaisuutta. Yhteiskuntakriittiset murha- ja rikoskirjat tunnettiin, ja minun kirjani niputettiin osaksi Nordic Noiria. Meiltä kysyttiin, miksi onnellisissa maissa kirjoitetaan romaaneja ikävistä asioista. Selitimme, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu jatkuvalle kritiikille. Meille systeemi ei ole koskaan valmis. Voitamme Pisa-kisan ja panemme peruskoulun remonttiin.

Intian näkökulmasta yhteiskuntamme ovat täydellisiä. Meillä tasa-arvo on totta. Sukupuoli, vanhemmat, uskonto tai kieli eivät lukitse ihmisen kohtaloa. Ilmainen koulutus, maksuton terveydenhoito, sananvapaus, puhdas ilma ja vesi. Ei korruptiota, ei järjestäytynyttä rikollisuutta. Mitä vielä voi toivoa?

Yleisöni oli kiinnostunut yli 90-vuotiaiden suomalaisten satiirisista seikkailuista. Kuolemastakin puhuimme. Kun meillä kuoleva vanhus siirretään kotoa sairaalaan, Intiassa tehdään toisinpäin. Kotonahan ihmisen kuuluu kuolla.

Kirjoistani intialaiset ymmärsivät oleellisen: hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä.

Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 8/2018.

ET:n toimituspäällikkö Elina aikoo (jälleen kerran) muuttaa kotinsa viherkeitaaksi ystäviltä saatavien pistokkaiden avulla.

Yhtenä aamuna huomasin jukkapalmun juurella kaksi pikkuruista sientä. Ne olivat kirkkaanoransseja ja näyttivät ihan leluilta. Kun puristin palmun vartta, se painui kasaan kuin vaahtomuovi. Olin kastellut sen kuoliaaksi.

Seuraavaksi yritin anopinkielten kanssa. Painelin ruukkuihin lannoitetikkuja pakkauksen ohjeen mukaan, kahtena keväänä vaihdoin mullat. Kasvit olla möllöttivät. Ne eivät kasvaneet, jos kohta eivät näyttäneet kärsivänkään. Kolmantena keväänä kyllästyin niiden mykkään mielenosoitukseen.

Tuo taitaa olla kuollut, anoppi sanoi keittiön ikkunalaudalla tönöttäneestä kaktuksesta. Se oli näyttänyt samalta niin kauan kuin muistin.

Kadehdin ihmisiä, joilla on isoja, hyvinvoivia viherkasveja. Ystävän peikonlehti kasvaa silmissä, vaikka hän vannoo ettei ole neljään vuoteen vaihtanut multia tai hoitanut sitä muuten kuin kastelemalla. Kaikki kukoistavien kasvien emännät väittävät, ettei heillä ole mitään salaisuutta. ”Kastelen muistaessani”, he sanovat.

"Olen ajatellut nimetä kasvini antajiensa mukaan."

Tänä keväänä olen jälleen kerran päättänyt tulla yhdeksi heistä. Alku on lupaava: joulun alla ostamani huonekuusi on tulkintani mukaan yhä hengissä. Joka viikonloppu kannan sen kylpyhuoneeseen ja sumutan sen kukkakaupasta saamieni ohjeiden mukaan.

Yhtenä lauantaina sumutellessani sain mahtavan idean. Mitä jos en tällä kertaa ostaisikaan uusia kasveja, vaan pyytäisin tutuilta pistokkaita? Voisin kuuluttaa erityisen helppohoitoisia kasveja, joilla on kasvuhistoria ja asenne kohdallaan. Rahaakin siinä säästyisi.

Kerjuu oli menestys. Tulossa on aloeta, juorua, peikonlehteä, enkelinsiipeä, vehkaa, rahapuuta ja joulukaktusta. Olen ajatellut nimetä ne antajiensa mukaan. Jos joku niistä on allapäin, voin puhutella nimeltä ja kysyä, mikä harmittaa.

Toisaalta voi kyllä olla liian iso kynnys heittää Annaleena, Kirsi tai Jarmo biojätteeseen. Ehkä mietin sitä nimeämistä vielä.

Elinvoimaista kevättä!

Elina Salo, toimituspäällikkö
elina.salo@sanoma.com

Kirjoitus on ET-lehden pääkirjoitus numerossa 7/18.

Toimituspäällikkö

elina.salo@sanoma.com